Apu

Johanna Korhonen: Marttyyrikuoro antaa oudon kuvan


Johanna Korhonen kirjoittaa: Maailman kirkkojen ja muiden uskontokuntien kentässä Suomen evankelisluterilainen kirkko kuuluu etuoikeutetuimpien joukkoon.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Kirkosta kuuluu kummaa porua ja parkua. Kun apulaisoikeusasiamies linjasi, että koulun yhteinen joulujuhla ei voi olla kirkossa järjestettävä uskonnollinen tilaisuus, pari tärkeää poliitikkoa riensi politikoimaan: he olivat ymmärtävinään, että apulaisoikeusasiamies kieltää joulukirkot. Marttyyrien kuoro heräsi jo kirkossakin: voi meitä vainottuja kristittyjä, kun ei lasten enää anneta tulla seimen ääreen!

Kun valtakunnansyyttäjä totesi, että Raamatun tekstejä ei saa käyttää toisten ihmisten halventamiseen ja tämä sääntö koskee myös Päivi Räsästä, kirkollinen marttyyrikuoro alkoi ulista sananvapaudesta: nyt ovat vainot jo pitkällä, kun kristitty ei enää saa siteerata Raamattua! Pitääkö kaikki Raamatut muka nyt hävittää, jos ne kerran sisältävät vihapuhetta!

Hukkaan menee hyvä vollotus. Esimerkiksi minä voisin hyvin lukea Raamattua megafoniin Tuomiokirkon portailla mistä tahansa kohdasta saamatta silti syytettä vihan lietsonnasta homoja vastaan. Tarkoitus ratkaisee.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on etuoikeutettu

Kirkko esiintyy näissä kahnauksissa hysteerisenä yhteisönä, joka provosoituu puolustustaisteluun milloin mistäkin – myös silloin, kun esitetty kritiikki on perusteltua ja aiheellista. Vaikka kirkon toimijat esittävät myös tolkullisia kannanottoja, ne jäävät marttyyrikuoron voihkeen jalkoihin.

Mistä tämä hysteria johtuu? Ketä tai mitä vastaan kirkko puolustautuu?

Otaksun, että suurieleisten reaktioiden polttoaine on pelko. Suomen evankelisluterilainen kirkko on monessa asiassa jähmettynyt pelkoyhteisöksi. Olen kyseisen kirkon jäsen ja toiminut kymmenen vuotta sen luottamustehtävissä. Kokouksissa istuessa ehtii havainnoida ja miettiä kaikenlaista.

Maailman kirkkojen ja muiden uskontokuntien kentässä Suomen evankelisluterilainen kirkko kuuluu etuoikeutetuimpien joukkoon. Jäseniltä koottava raha tuo tasaista tuloa ilman suurempaa ponnistelua. Kirkolla on jäseniä edelleen liki neljä miljoonaa, palkkalistoilla vajaat 20 000 ihmistä ja lähes miljardin euron budjetti. Kirkon yhteiskunnallinen asema on vakaa: toimintavapaus on laissa turvattu, ja kirkon toimijoita mielellään kuullaan myös yhteiskunnallisessa keskustelussa edellyttäen, että heillä – meillä – on jotain fiksua sanottavaa.

Tätä erinomaista tilannetta ei tunnista ollenkaan, jos kuuntelee piispoja, kirkkoneuvoksia, kirkkoherroja ja muita vaikuttajia. Heidän puheissaan korostuvat huolet, epävarmuudet ja ahdinko.

Kestokauhu on jäsenmäärän tasainen alamäki. Jos lasku jatkuu tätä vauhtia, 17 vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu suomalaisista alle puolet. Enemmistön muuttuminen vähemmistöksi kauhistuttaa vanhan vallan vartijoita.

Kirkon tehtävä on muuttunut

Kirkko on muutokseen aika huonosti varautunut. Siellä täällä on työryhmiä ”jäsenyyden vahvistamiseksi ja kasteiden lisäämiseksi”, mutta työryhmät eivät mahda jäsenten ratkaisuille mitään. Kirkon taloudessa ei ole tehty pitkän tähtäyksen supistamis- ja sopeutumisstrategiaa. Kirkossa ei ole aloitettu uusien käytöstapojen opettelua sitä tilannetta varten, että olemme yhteiskunnassa vähemmistönä ja meiltä edellytetään kohteliaan kunnioittavaa käytöstä kaikkia muita uskontoja sekä uskonnottomia kohtaan.

Viime vuosisatoina kirkko on huolehtinut monista tehtävistä, joista nykyään vastaa muu yhteiskunta. Kirkon ei enää tarvitse opettaa kansaa lukemaan eikä huolehtia kurista ja järjestyksestä. Kirkon ei tarvitse hoitaa sairaita. Köyhätkin ovat pääasiassa sosiaalitoimen vastuulla.

Kirkolla olisi nyt hyvä tilaisuus keskittyä ydintoimintaansa – kunhan se ensin keksisi tai muistaisi, mikä se olikaan. Ilosanomaa, huolenpitoa ja lähimmäisenrakkautta voi edistää vähän pienemmälläkin budjetilla ja ilman pelkoa, porua ja taistelua oman aseman ja rahoituksen puolesta.

Julkaistu: 26.11.2019