Johanna Korhonen: Laimeita vahvuuksia

Kun hallitus perjantaiaamuna kaatui, olin kirjoittamassa jotain sähköpostiviestiä. Ei se mitään. Kirjoitin viestin loppuun ja luin uutisen sitten. Uutinen oli yhtä lyhyt kuin otsikkonsa: pääministeri oli jättänyt hallituksensa eronpyynnön presidentille. Jatkoin hommia.

Media koetti viran puolesta vähän dramatisoida, mutta uutiskuvissa näkyi tyyniä ja leppoisia kansanedustajia naureskelemassa. Heistä ei päällepäin erottanut, ketkä olivat entisiä hallituspuolueiden ja ketkä opposition edustajia. Joku kommentaattori sanoi, että sitä sotea tulee kyllä ihan ikävä, kun sitä on neljätoista vuotta väännetty ja nyt ei enää väännetä, ainakaan pariin kuukauteen.

"Onko nyt odotettavissa mellakoita?"

Ulkomailla syntynyt perheenjäsen kysyi iltapäivällä, onko nyt odotettavissa jotain ikävää. Niin kuin mitä? No mellakoita tai väkivaltaa. Ei hyvänen aika, ei sentään, ei Suomessa, ei nykyään. Voit mennä ulos ihan rauhassa.

Suomen poliittisen järjestelmän ehdoton vahvuus on se, että on hallitusta tai ei, kumpikaan ei ole syy kyhätä autopommeja tai rikkoa ikkunoita. Eronnut pääministeri meni kai jonnekin vaaliteltalle seisoskelemaan ja kampanjoimaan. Meidän perhe meni Prismaan. Siellä olivat kaikki muutkin Prisma-perheet. Meno oli tavallistakin tavallisempaa.

Jotain julkista keskustelua käytiin siitä, oliko eroaminen osoitus vastuullisuudesta vai vastuun pakoilusta. Ei saatu selvää. Vai oliko se vaalitemppu vai mikä. Ei saatu siitäkään selvää. Sunnuntaina asia kiinnosti enää harvoja.

Äkkikäänteitä ei tapahdu hyvään eikä pahaan

Poliittisen järjestelmämme vahvuuksia on eräänlainen laimea tapahtumattomuus. Käy vaaleissa miten tahansa, varmaa on, että suurin osa kaikesta lainsäädännöstä pysyy voimassa ihan sellaisenaan. Virastoissa istuvat samat naamat kuin tähänkin asti. Mitään äkkikäännettä ei tapahdu, ei hyvään mutta ei toisaalta pahaankaan suuntaan.

Lauhkean laimeuden seesteisyydessä kansalainen jaksaa silloin tällöin pohtia politiikan hyviä ja huonoja ja kummallisia puolia.

Hyvä puoli on se, että jokaisiin vaaleihin riittää edelleen ehdokkaita. Ehdokkaissa on valinnanvaraa superfiksuista raskaan sarjan sivistyksenvälttelijöihin. Se on hyvä: saamme mitä tilaamme.

Huono puoli on se, että politiikkaan tarvitaan niin paljon rahaa. Kyvyistään riippumatta joka ehdokas tarvitsee keskimäärin useita kymmeniä tuhansia euroja, jotta voisi mainostaa itsensä uskottavan oloiseksi kansanedustajaksi. Nämä rahat pitäisi saada jostain kokoon ilman mitään ketkuilua. Ja laskut pitää maksaa kaikkien niidenkin, jotka eivät tule valituiksi.

Laumassa fiksutkin muuntuvat

Politiikan kummallisin puoli liittyy homo sapiensin laumakäyttäytymiseen. Lauma on eri asia kuin ryhmä omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Laumassa fiksutkin muuntuvat ennalta aavistamattomiin muotoihin. Hallituksen nyt kaaduttua voimme ihmetellä, miksi kepu oli hallituksessa sotesta jotain mieltä mutta nyt samasta asiasta jotain toisenlaista mieltä. Miksi kaikkea ei voi sanoa suoraan heti? Kuulemma siksi, että hallituskaverit ei tykkää, mutta entä sitten? En keskimäärin koskaan voi ymmärtää ”poliittisia syitä”, joiden takia joku toimii toisin kuin oikeasti ajattelee.

Kaikkein pahin juttu on se, että politiikka käy koko ajan vaikeammaksi. Maailman asioiden mittakaava kasvaa. Globaalistunut talous on vienyt päätäntävaltaa valtioilta jonnekin kauas, maailmankokoisiin firmoihin. Rahat luisuvat veroparatiiseihin. Näihin asioihin liittyvät myös Attendo- ja Esperi-kriisien pohjimmaiset syyt.

Kun valta ja rahat ovat jossain muualla, politiikanteko ei ole helppoa. Hienoa, että siihen on kaikesta huolimatta yhä halukkaita.