Joel Pohjanpalon elämäkertakirjassa on hetkensä, mutta kokonaisuus on epätasainen – ”Välillä vähempikin päähenkilön jalustalle nostaminen olisi riittänyt”
Urheilutoimittaja Ari Virtasen kirja Huuhkajat-hyökkääjä Joel Pohjanpalosta ilmestyi elokuussa. Aition jalkapallokirjoittaja Erkko Meri jakaa perusteellisessa arviossaan teokselle sekä kehuja että tiukkaa kritiikkiä.
Miksi kolmekymppisestä ammattilaispelaajasta tehdään elämäkerta, vaikka uraa on todennäköisesti vielä useita vuosia jäljellä?
Sanoman urheilutoimittaja Ari Virtasen kirjoittama teos Jolle – Il Doge (Tammi) ei kysymykseen suoraa vastausta anna.
Kesken uran tehtyjä elämäkertoja on suomalaisessa jalkapallo- ja urheilukirjallisuudessa toki aiemminkin julkaistu.
Esimerkiksi Sami Hyypiästä kertova kirja Voikkaalta Valioliigaan (Tammi) ilmestyi jo vuonna 2002 Hyypiän ollessa vasta hieman alle 30-vuotias.
Mikael Forssellin polkua tarkasteleva Vielä yksi maali (Teos) puolestaan näki päivänvalon keväällä 2007, vain vähän ennen Forssellin 26-vuotissyntymäpäivää.
Kuten Hyypiä ja Forssell, myös Joel Pohjanpalo on sinänsä kirjan arvoinen hahmo.
Syyskuussa 31 vuotta täyttäneen Huuhkajat-hyökkääjän kaltaisia itseluottamusta uhkuvia, kliinisiä maalintekijöitä ei Suomessa ole liiaksi kasvanut.
Lisäksi Pohjanpalo kuuluu harvoihin Euroopan isoissa liigoissa viime vuosina pelanneisiin suomalaisiin. CV:stä löytyy niin Saksan Bundesliiga kuin Italian Serie A:kin.
Journalistisista ansioistaan moneen kertaan palkittu Virtanen tuntee kohteensa. Etenkin jalkapallosta kirjoittavana toimittajana hän on seurannut Pohjanpalon uraa toistakymmentä vuotta ja haastatellut tätä lukuisia kertoja.
Uutuuskirjan sivuilta välittyykin, että Virtanen on onnistunut rakentamaan tiiviin luottamussuhteen tekstinsä päähenkilöön. Se näkyy esimerkiksi Pohjanpalon avoimuutena rahakysymyksissä.
”Mielenkiintoisista yksityiskohdista huolimatta lapsuus- ja nuoruusvuosien läpikäynti kääntyy hiljalleen väsyttävältä tuntuvan toiston puolelle.”
Tyyliltään ja rakenteeltaan Jolle – Il Doge edustaa tyypillistä urheilijaelämäkertaa. Teos etenee pääasiassa kronologisesti, ja eniten äänessä on päähenkilö itse. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Kirjaan haastateltujen muiden henkilöiden määrä on kuitenkin kunnioitettava.
Tuttujen vaikuttajien, kuten perheen, pelikavereiden ja valmentajien, lisäksi ääneen pääsevät esimerkiksi Pohjanpaloa tutkineet ja hoitaneet lääkärit. Ulkomaalaisiakin toimijoita on menty haastattelemaan paikanpäälle.
Teoksen alkupuoli keskittyy Helsingissä kasvaneen lapsitähden tiehen juniorikentiltä HJK:n liigajoukkueeseen.
Mielenkiintoisimmaksi osuudeksi nousee Pohjanpalon Risto-isän pohdinta omasta suhtautumisestaan poikansa kehitykseen. Äiti Kaisan rooli sen sijaan jää yllättävänkin pieneksi.
Erityisen kiinnostavaa on isän ja pojan erilaiset käsitykset Pohjanpalon lapsuusvuosien ilmapiiristä.
Siinä missä isä kertoo avoimesti jopa häpeävänsä liian ankaraa tyyliään, jälkikasvu sanoo olevansa kiitollinen kovasta vaatimustasosta ja tiukasta palautteesta, jotka valmistivat häntä aikuisuralle.
Kutkuttavaa on esimerkiksi lukea, kuinka Pohjanpalo kertoo kuulleensa 12-vuotiaana perheen kesämökillä seinän läpi, kuinka isä epäili hänen jalkapallomahdollisuuksiaan.
Mielenkiintoisista yksityiskohdista huolimatta lapsuus- ja nuoruusvuosien läpikäynti kääntyy hiljalleen väsyttävältä tuntuvan toiston puolelle.
Kun lukuisat entiset pelikaverit, valmentajat ja muut henkilöt kertovat yhä uudestaan ja uudestaan Pohjanpalon kovasta itseluottamuksesta, kyltymättömästä halusta ja päättäväisyydestä, mieleen hiipii, eikö vähempikin toisto riittäisi. Moni kommentti ei juurikaan tuo lisäarvoa edelliseen verrattuna.
Kuten yleisessä tiedossa on, Pohjanpalon harjoittelumäärät lapsuusvaiheessa olivat valtavia. Miljöönä oli usein Ruoholahden-kodin viereinen kenttä.
Pääosin omatoimisen harjoittelun sisältöä ei kuitenkaan suuressa määrin avata – mitä nyt isä Risto kertoo, että pääpelaamista kyllä hinkattiin ja mökillä pelattiin pienpelejä. Tämä on jossain määrin puute ottaen huomioon Pohjanpalon suomalaisittain varsin ainutlaatuinen pelaajaprofiili.
Pohdituttamaan esimerkiksi jää, mitä, miten ja keiden kanssa Pohjanpalo Ruoholahden kentällä harjoitteli, jotta hänestä tulisi niin armoton viimeistelijä. Tai kuinka paljon lapsuusvuosina oli iskuttavaa harjoittelua ja saattoiko sillä olla vaikutusta uran myöhempiin vammoihin.
”Mielenkiintoiset tarinat ja kutkuttavat nostot antavat lukijalle paljon uutta tietoa pelaajasta ja ihmisestä nimeltä Joel Pohjanpalo.”
Pohjanpalo-kirjan teksti etenee sujuvasti, kuten maan eturivin urheilutoimittajiin kuuluvalta kokeneelta kirjoittajalta sopiikin odottaa.
Jouhevasti kulkevan kerronnan lisäksi Virtanen osaa pudotella sopiviin väleihin herkullisia yksityiskohtia.
Sellainen on esimerkiksi nuoresta Pohjanpalosta aikanaan kiinnostuneen RB Leipzigin urheilutoimenjohtaja Ralf Rangnickin puhelinsoitto Risto-isälle vuodenvaihteessa 2012–2013. Puhelussaan saksalaisguru halusi muun muassa tietää, oliko Pohjanpalon jalkaan pantu leikkauksessa ruuvi vai metallilevy.
Mielenkiintoiset tarinat ja kutkuttavat nostot, kuten Pohjanpalon eroaminen kirkosta Saksassa perityn korkean kirkollisveron välttämiseksi, antavat lukijalle paljon uutta tietoa pelaajasta ja ihmisestä nimeltä Joel Pohjanpalo. Ne myös rytmittävät teosta mukavasti.
Täysin samaa ei voi sanoa kaikista laajemman viitekehyksen tarkasteluista. Esimerkiksi isän puoleisen suvun sota- ja sotilashistoriaa käsitellään sinänsä kattavasti, mutta sen linkittäminen päähenkilön tarinaan tapahtuu kankeasti. Sen sijaan kaupunkikuvaukset erityisesti Italiasta toimivat verrattain hyvin.
”Teos tuntuu pääsevän aidosti lentoon vasta sen jälkeen, kun siinä siirrytään Pohjanpalon Saksan-vuosiin.”
Virtasen tekemästä perusteellisesta taustatyöstä huolimatta Jolle – Il Doge -kirjan alkupuolta leimaa toiston kääntöpuolena jonkinlainen kiire ja toisinaan myös pinnallisuus.
Esimerkiksi Pohjanpalon ensimmäisiä ulkomaisia seuravierailuja Monacoon ja Lyoniin avataan hyvin vähän – siitä huolimatta, että hän sai niiden aikana ensikosketuksen ulkomaisten seurojen toiminnasta. Myös ensimmäiset maajoukkuevuodet ohitetaan nopeasti.
Mietityttämään myös jää, miksei Pohjanpalo esitä käytännössä minkäänlaisia näkemyksiä ammattilaisuransa kahdesta ensimmäisestä valmentajasta, HJK:ta luotsanneista Antti Muurisesta tai Sixten Boströmistä. Onko hiljaisuus tulkittavissa kannanotoksi?
Oikeastaan teos tuntuu pääsevän aidosti lentoon vasta sen jälkeen, kun siinä siirrytään Pohjanpalon Saksan-vuosiin.
Erityisesti Pohjanpalon lukuisia loukkaantumisia ja niiden hoitoa käsittelevät osuudet tarjoavat jopa ainutlaatuista sisältöä.
Teoksen mielenkiintoisin luku keskittyy kuvaamaan Pohjanpalon kärsimää sitkeää ja vakavaa oikean jalan telaluuvammaa, joka oli lähellä jopa päättää suomalaisen koko ammattilaisuran.
Wau, ajattelen, kun Bayer Leverkusenissa Pohjanpaloa hoitanut lääkäri Philipp Ehrenstein kuvaa rasitusvamman hoitoprosessia ylä- ja alamäkineen. Tai kun suomalainen luottolääkäri Mikko Kirjavainen pohtii Pohjanpalon jalasta löytyvän lisäluun mahdollista vaikutusta potilaansa vammoihin.
Pohjanpalon kanssa tiivistä yhteistyötä tehneiden asiantuntijoiden yksityiskohtaiset mutta samaan aikaan kiinnostavat selostukset Pohjanpalon loukkaantumisista ja niiden hoidosta ovat ehkäpä kirjan parasta antia. Näissä kirjan osuuksissa Virtanen pääsee aidosti pintaa syvemmälle ja osoittaa tehneensä taustatyöt huolellisesti.
Vastaavantapaista kerrontaa myös moni muu luku olisi kaivannut, suorastaan vaatinut.
”Jatkuva päähenkilön kehuminen samoista seikoista tekee lukukokemuksesta hieman luotaantyöntävän.”
Mutta sitten Jolle – Il Doge -teoksessa tapahtuu jotain.
Se alkaa kääntyä entistä enemmän pyhimyskerronnan puolelle. Ikään kuin Pohjanpalo ja Italia yhdessä olisivat hurmanneet kirjoittajan.
On sinänsä ymmärrettävää, että moni haastateltu henkilö on halunnut tuoda Pohjanpalosta esiin lähinnä myönteisiä puolia.
Vastaava ongelma – päähenkilön alituinen kehuminen ja kriittisten kysymysten sivuuttaminen – koskee toki monia muitakin urheiluaiheisia elämäkertoja.
Siitä huolimatta Pohjanpalon jatkuva kehuminen, jopa ylistäminen, samoista seikoista tekee lukukokemuksesta hieman luotaantyöntävän.
Ah, taas samaa hehkutusta siitä, kuinka hienon eleen Pohjanpalo teki muuttaessaan Venetsiassa saarelle.
Ja jälleen, ties kuinka monennen kerran, nostetaan esiin, kuinka Pohjanpalolla on aina aikaa paikallisille kannattajille.
Hetkinen, taasko Pohjanpalon henkistä merkitystä Venetsiassa ylistetään?
Kyse ei ole siitä, etteivätkö kehut pitäisi paikkansa. Ongelma on, että välillä vähempikin jalustalle nostaminen olisi riittänyt. Mieleen nouseekin, olisiko kustannustoimittaja voinut rohkeammin karsia toistoa.
Myös joihinkin isoihin ristiriitaisuuksiin Virtanen olisi voinut tarttua tiukemmin ja haastaa niistä enemmän päähenkilöä.
Yksi tärkeimmistä kysymyksistä kuuluu: miksi Italiassa loistaneella maalipyssyllä on ollut viime vuosina niin nihkeää Huuhkajissa?
”Loukkaantumisten käsittelyn lisäksi vähintään yhtä tärkeää olisi ollut pohtia, kuinka monipuolinen jalkapalloilija Pohjanpalo loppujen lopuksi on ollut.”
Toisteiselta tuntuvan hehkuttamisen tekee ongelmalliseksi myös se, että kritiikkiä, edes lempeää sellaista, esiintyy teoksessa varsin vähän.
Sitä eivät juuri esitä sivulliset, muttei myöskään Pohjanpalo itse.
Kiistatonta tietysti on, että useat loukkaantumiset ovat jättäneet jäljen Pohjanpalon uraan. Niistä kuntoutuminen on ollut kova temppu – niin kova, että sen ymmärtää toden teolla vasta kirjan luettua.
Mutta loukkaantumisten käsittelyn lisäksi vähintään yhtä tärkeää olisi ollut pohtia, kuinka monipuolinen jalkapalloilija Joel Pohjanpalo loppujen lopuksi on ollut ja ovatko kaikki uravalinnat maksimoineet hänen pelaajapotentiaalinsa.
Vain harva henkilö teoksessa vastaa kysymykseen siitä, miksei Pohjanpalo onnistunut tekemään – kaikista odotuksista huolimatta – vielä loisteliaampaa uraa.
Mitä Pohjanpalon omaan reflektointiin tulee, teosta lukiessa tuntuu, että hän on joko luonnostaan tai sitten tietoisesti esittää niin itsevarmaa, että itsekritiikkiä pitää kaivamalla kaivaa.
Tässä suhteessa Pohjanpalo pääsee kunnolla irti vasta teoksen lopussa myöntäessään esimerkiksi tehneensä urapäätöksiä pitkälti rahapuoli edellä. Arvostettavaa rehellisyyttä. Sitten teos päättyykin jo varsin nopeasti.
”Uskallan väittää, että viisi vuotta myöhemmin tehtynä Pohjanpalo-kirja olisi nykyistä parempi.”
Puutteistaan huolimatta Jolle – Il Doge on keskivertoa parempi urheiluelämäkerta, kirja, jota voi helposti suositella lajista kiinnostuneille.
Vaikka teos on kokonaisuutena epätasainen ja pyhimyskerronta häiritsee, mahtuu se silti kymmenen, ehkä jopa viiden parhaan suomalaisen jalkapalloaiheisen elämäkerran joukkoon. Kertooko se sitten enemmän kirjasta vai alasta?
Kokonaisarvion kääntää myönteiseksi paitsi Virtasen taito kirjoittaa sujuvasti ja perehtyneisyys myös – ja erityisesti – ammattilaisjalkapallon arjen tarkkanäköinen kuvaus. Millaisia bonusehtoja Pohjanpalon sopimuksista on löytynyt, millaista vääntöä siirtoneuvotteluihin on liittynyt ja miten Pohjanpalo on uraansa edistänyt, kuntoutumisjaksoja tietysti unohtamatta. Näissä osuuksissa Virtanen näyttää parastaan.
Lisäksi aiemmin vähäiselle huomiolle jääneet hahmot, kuten Pohjanpalon uraa Leverkusenissa kynsin hampain edistänyt urheilupäällikkö Jonas Boldt, tulevat esiin.
Myös Pohjanpalon Catharina-vaimon näkemykset esimerkiksi miehensä pikkutarkasta persoonasta ja isyyden vaikutuksesta tuovat merkittävää lisäarvoa teokseen. Valitettavan usein urheilijoiden puolisoiden kohtalona on jäädä paitsioon.
Mitä tulee tämän kirja-arvion alussa esitettyyn kysymykseen, uskallan väittää, että viisi vuotta myöhemmin tehtynä Pohjanpalo-kirja olisi nykyistä parempi.
Syy ei ole sinänsä Virtasen tai Pohjanpalon; viime kädessähän kustantaja päättää julkaisusta ja sen ajankohdasta.
Yhtä kaikki, Jolle – Il Doge -kirjasta näkyy, että Pohjanpalo on vielä niin vahvasti sisällä ammattilaisarjessa, ettei hän ole edes voinut ottaa etäisyyttä uraansa ja sen erinäisiin käänteisiin.
Voisiko reflektio olla tarkkanäköisempää ja siten vielä enemmän lukijaa palvelevaa, jos päättynyttä uraa olisi mahdollista tarkastella kokonaisuutena, siihen hieman irtiottoa saaneena?
Ja toki Pohjanpalolla on todennäköisesti pelivuosiakin vielä niin paljon jäljellä, että käänteitä varmasti riittänee.
Spekulatiivisesti on mielenkiintoista myös pohtia, kuinka paljon ja kuinka avoimesti pelaaja voi arvioida esimerkiksi seurojen, agenttien tai valmentajien tekemistä, kun ura on vielä täydessä vauhdissa. Varsinkaan sellaisen maan tai sellaisten maiden osalta, joissa siirtoja voi tapahtua vielä uudelleen.
Ja lopuksi on vielä sanottava: harvoin olen nähnyt yhtä pliisua kuvaliitettä.
Tekstin perusteella Pohjanpalosta hehkuu, että hän on hedonisti, joka osaa arvostaa esimerkiksi ruokaa, autoja, muotia, kauneutta, kaupunkien sykkeessä elämistä sekä arjen luksusta, kuten polttareita formulakisoissa.
Teoksen kuvista tällaista Pohjanpaloa ei löydy.
Mihin teoksessa paljon korostettu itsevarmuus on hävinnyt kuvia valittaessa, hyväksyttäessä tai kommentoitaessa?
