Jere Karalahti väittää olevansa valmis kuolemaan – Petteri Sihvonen: "Sinä olet paska jätkä, olemme kuin hullujen huoneella"
Piti puhua jääkiekosta sekä jääkiekkoilija Jere Karalahdesta, ja puhuttiinkin. Vaan hiljalleen ja vääjäämättä ihminen Karalahti täytti huoneen. Vei tilan, otti ja antoi säännöstellen hapen.
Sihvonen 1vs1 -podcastissa ollaan jonkin uuden ja aivan erilaisen äärellä. Voiko mies puhua miehelle näin suoraan pelkäämättä, että toinen suuttuu tai käy jopa päälle? mietin läpi jakson. Voiko kukaan puhua itsestään niin vailla itsesääliä, niin täynnä itseään, varmana ja piittaamattomana kuin Jere Karalahti puhuu Jere Karalahdesta?
Edes perälauta eli kuoleman vyöryttäminen mukaan puheeseemme ja kuulokuvaan ei pysäytä häntä. Tuntuu välillä kuin me kaksi hullua istuisimme hullujen huoneella puhelemassa mitä sylki suuhun tuo, anteeksi vain hullut.
Kuulijan tehtäväksi jää arvioida, ohjaako puhettamme rohkeus vai pelot.
”Hän ottaa, mitä tarvitsee, hylkää loput.”
Hän, Karalahti ei tee kompromisseja. Hän ei myy kuvaansa, ei pehmennä tarinaansa eikä tee sovinnaisia eleitä. Kaukalossa hän oli legendaarinen, sen ulkopuolella yhtä kova – ja täysin omaehtoinen. Jos hän ei halua tulla paikalle, hän ei tule. Jos hän ei halua puhua, hän ei puhu. Se ei ole kapinaa, se on käsittämätön elämäntapa: Karalahti kulkee omia polkujaan, sääntöjen ja odotusten ulkopuolella.
Karalahden tie on kivetty ja ura on merkitty rikkinäisillä säännöillä, pelikieltojen tauoilla ja omaehtoisilla valinnoilla. Päihteet ja rajoitukset eivät murtaneet, ne vain vahvistivat hänen sisäistä omalakista kompassiaan. Hän on oppinut sen, mitä monet eivät koskaan ymmärrä: kaukalo on ainoa paikka, jossa kaikki on mittarisi alla. Siellä ei riitä ulkoinen valvonta tai muiden odotukset, siellä pelataan omilla ehdoilla – kovaa, karkeasti, täysin.
Erkka Westerlund jätti jäljen – kuria, keskittymistä, kykyä kantaa vastuuta. Mutta Karalahti ei elä valmentajien opeilla. Hän ottaa, mitä tarvitsee, hylkää loput. Kaukalossa hän on oman pelinsä kapteeni, vastuu on omilla hartioilla.
– Kaukalo on ainoa paikka, jossa olen vapaa ja oma itseni, hän toistaa. Sanat ovat yksiselitteiset: ketään ei tarvitse miellyttää, vain pelata – tai olla pelaamatta.
”Virheet, epäonnistumiset ja konfliktit seurasivat mukana, ja ne hyväksyttiin osaksi prosessia.”
Elämä sen ulkopuolella on yhtä rehellistä – tai "rehellistä". Perhe on ollut hänen voimansa, mutta ei se ole estänyt tekemästä päätöksiä, jotka ylläpitävät omaa linjaa. Äitinsä kuolema, avioero, menetykset – kaikki on osa tarinaa, mutta Karalahti ei jää suremaan. Hän rakensi läsnäoloa lapsilleen ja piti kiinni siitä, kuka hän on. Ei pehmennyksiä, ei kompromisseja.
– Kuolen mieluummin saappaat jalassa omana itsenä kuin miellytän muita, hän sanoo.
Pelaajana Karalahti viihtyi parhaiten huippujen kanssa. Heidän kanssaan syntyi kunnioitusta ja ymmärrystä, mutta koskaan hän ei tehnyt kompromisseja oman pelinsä suhteen. Paine, dynamiikka, joukkueen vaatimukset – ne eivät olleet hänelle päämäärä, vaan tausta sille, kuka hän todella oli. Yksilön vastuu ja itsekkyys ovat hänen pelinsä ydin, ja siinä hän loisti. Virheet, epäonnistumiset ja konfliktit seurasivat mukana, ja ne hyväksyttiin osaksi prosessia.
”Se on kovaa, se on karalahtilaisittain rehellistä ja sen vuoksi tehokasta.”
Karalahti ei kaunistele menneisyyttään. Hän puhuu avoimesti pelikieltojen tuomista tauoista, konflikteista eri seuroissa ja omista rajoistaan. Ei kaunistella, ei sovita. Jokainen tauko, jokainen virhe, jokainen rankka päätös on rakentanut hänen identiteettiään – ainakin näennäisesti vahvaa, sittenkin itseriittoista ja täysin omilla ehdoilla etenevää.
Elämä on hänelle omaa linjaa pitkin kulkemista. Se tarkoittaa intensiivisiä projekteja, oman energian suuntaamista asioihin, joista tulee merkitystä. Se on kovaa, se on karalahtilaisittain rehellistä ja sen vuoksi tehokasta. Karalahti hyväksyy oman levottomuutensa energiana, joka liikuttaa eteenpäin:
– Riittää, kun parantaa 0,01 prosenttia kerrallaan, niin menee koko ajan eteenpäin, möreä ääni todistaa.
Kiteytettynä: Jere Karalahti ei etsi hyväksyntää, ei etsi sovinnaisuutta. Kaukalossa ja sen ulkopuolella hän elää omilla ehdoillaan, täysin, kovana ja itselleen asettamissaan mittapuissa rehellisenä. Se tekee hänestä sen hahmon, josta puhutaan pitkään, joka saa katseen kääntymään ja jonka polkua ei voi jäljitellä – vain kunnioittaa.
Puhe kääntyy myös kohti edessä olevaa nyrkkeilymatsia, show'ta, jossa Karalahti saa vastaansa itseään nuoremman urheilullisen kaverin. Karalahteen tulee siinä kohtaa ensimmäistä kertaa jonkinlaista nöyryyttä.
On kuulijan korvassa, kohdistuuko nöyryys vastustajaan vai peräti urheilun ikiaikaisiin perusperiaatteisiin. Myös oma kunto ja jopa terveys ovat putkahtamaisillaan puheen pintaan.
– Kuolen mieluummin saappaat jalassa omana itsenä kuin miellytän muita. Kaukalo on ainoa paikka, jossa olin vapaa ja oma itseni, kuuluu Karalahden testamentti.
Podcastin kooste on kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimittaja on editoinut ja tarkastanut sisällön.
