Musiikki soi usein Hämeenlinnan Residenssikadulla kaupunginlääkäri Christian Sibeliuksen ja hänen puolisonsa Marian kotona. Molemmat olivat innokkaita soittajia, mikä kannusti myöhemmin myös heidän lapsiaan.

Johan Julius Christian Sibelius eli Janne syntyi 8. joulukuuta 1865. Isä Christian kuoli kaksi ja puoli vuotta myöhemmin kaupungissa riehuneeseen lavantautiin, jolta hän yritti hämeenlinnalaisia pelastaa.

Christian ei ehtinyt nähdä, miten musiikki tempaisi pienen Jannen mukaansa. Poika makasi jo varhain taffeli­pianon alla ja kuunteli äitinsä soittoa. Perheen kaikki lapset menivät soittotunneille, ja Janne sai instrumentikseen pianon. Ensimmäiset sävellyksensä hän teki kymmenvuotiaana ja piti perheelleen sävellyskonsertin.

Suuri käännekohta osui kevääseen 1880, jolloin Janne aloitti viulunsoiton Hämeenlinnan parhaana viulupedagogina pidetyn kapellimestari Gustaf Levanderin johdolla. Silloin kaikki muu sai jäädä: muut harrastukset eivät enää kiinnostaneet ja koulunkäyntikin alkoi kärsiä.

– En ollut mikään ihmelapsi. Olin aivan tavallinen, hyvän kasvatuksen saanut poika. Kirjoittelin sieviä kirjeitä isoäidilleni ja suutelin häntä kädelle aamuisin. Kenties minussa oli hiven mamman­poikaakin, mikä kai johtui siitä, ettei minulla ollut isää. Lähtöni elämään olisi varmaan ollut aivan toisenlainen, jos isäni ei olisi kuollut nuorena, säveltäjä muisteli vanhoilla päivillään sihteerilleen Santeri Levakselle.

Tuolloin Janne tunnettiin jo Jean Sibeliuksena. Nimi oli peräisin edesmenneen sedän käyntikorteista, jotka Janne ylioppilasaikoinaan otti käyttöönsä. Merikapteeni Johan Sibelius oli maailman meriä seilatessaan käyttänyt etunimensä ranskalaista muunnelmaa.

Myös Jean Sibeliuksen tyttärentyttärenpoika, säveltäjä ja muusikko Lauri Porra, 44, aloitti soittotunnit noin viiden vuoden ikäisenä. Laurin äiti Aino Porra on oboisti, joka soitti Kansallisoopperan orkesterissa. Isä Pekka oli rakennushallituksen ylitarkastaja, mutta lähti aina sunnuntaisin jazzbändin treeneihin.

– Perheessämme kaikki soittivat, joten oli luonnollista, että minäkin menin soitto­tunneille heti kun kynnelle kykenin. Se oli yhtä selvää kuin koulunkäynti tai joissakin perheissä lätkän pelaaminen. Ei se ollut oma tahtoni, mutta en vastustanutkaan. Eräänä päivänä äiti vain toi minulle sellon, Lauri kertoo.

Hänen mielestään soittaminen oli kivaa ja musiikkileireilläkin mukavaa, mutta harjoittelu oli tylsää.

– Olin huono keskittymään ja suoraan sanoen laiska. Unkarilainen opettajani Zsolt Puskás tarjosi ensimmäistä kertaa elämässäni kuria ja yritti näyttää työn merkityksen. Tein vähän enemmän töitä ja sainkin jonkun alatason tutkinnon tehtyä.

Murrosiässä Lauri koki musiikillisen herätyksen. Hän oli siihen mennessä kuunnellut vain klassista musiikkia ja jazzia, mutta nyt häntä alkoivat kiinnostaa muutkin tyylit: rock’n’roll ja heavy metal.

– Tajusin, että bassossahan on neljä kieltä kuten sellossakin. Otin basson ja aloin harjoitella. Osasin lukea nuotteja jo ennestään, ja parissa kuukaudessa olin koulukavereitani parempi soittamaan. Oivalsin, että ahaa, duunia tekemällä voi kehittyä.

Pian Lauri ei enää muuta tehnytkään. Hän löysi instrumenttinsa, musiikki­tyylinsä ja myös identiteettinsä.

– Pikemmin kuin musikaalisuuden tai lahjakkuuden periytymiseen, uskon ennemminkin taipumukseen innostua ja tekemisen intensiteettiin. Se voi olla osin geneettistä, mutta paljon myös perhekulttuurista opittua.

Lauri Porra sanoo, että säveltäjän tai muusikon työ vaatii kymmeniätuhansia tunteja harjoittelua jo nuorella iällä. Silloin joutuu jättämään muita asioita pois.

– Minäkin tein aikanaan itseni kanssa sopimuksen ja pyhitin elämän­työni musiikille.

Edeltävät sukupolvet olivat läsnä Lauri Porran lapsuudessa, mutta heitä ei palvottu ylenpalttisesti.

Jean Sibelius kuoli jo 20 vuotta ennen Lauri Porran syntymää, Aino Sibelius kahdeksan vuotta ennen Laurin syntymää. Äidin isän, kansainvälisesti menestyneen kapellimestari Jussi Jalaksen sekä mummi Margarethan (o. s. Sibelius) Lauri sen sijaan ehti tavata.

– Isoisä oli elämässäni ensimmäinen raskaan sarjan musiikkiammattilainen, joka oli hyvin syvällä omassa taiteessaan. Toisaalta hän oli myös lämmin ja ihana ihminen, kuten isoäitinikin.

Myös suhde edesmenneeseen Jean Sibeliukseen oli luonnollinen ja välitön. Vanhemmat kertoivat hänestä tarinoita enemmänkin ihmisenä kuin koko maailman ihailemana nerona.

– Olin tietysti ylpeä, kun isoukki oli satasen setelissä. Olihan se kova juttu! Mutta ei siinä muuta erikoista ollut, Lauri miettii.

Teini-ikäisenä ja musiikista innostuneena Lauri alkoi omatoimisesti tutkia Jean Sibeliuksen työtä ja elämää.

– Oli mielenkiintoista selvittää, miten ammattisäveltäjä oli toiminut omana aikanaan ja millainen hän oli kaiken sen tähtipölyn takana. Suurin osa kirjoista kertoo kuitenkin myytistä, ei ihmisestä. Sibelius oli sankari sankarien aikana. Hänen uransa huippu osui lyhyeen ajanjaksoon, joka oli kulttuurimme kulta-aikaa. Itsenäistyvä maa tarvitsi omia myyttejään, kuten Sibeliuksen, Mannerheimin ja Paavo Nurmen.

Jean Sibelius ei singahtanut kerralla säveltäjämestariksi. Hän yritti ensin kouluttautua lakimieheksi, mutta musiikki veti liikaa puoleensa. Hän opiskeli musiikkia ensin Helsingissä, sitten Berliinissä ja Wienissä.

Suomeen palattuaan 26-vuotias Janne teki läpimurtonsa orkesteriteoksellaan Kullervo. 1890-luvun sortovuosien aikana hänen kansallisromanttiset sävellyksensä, kuten Finlandia ja Ateenalaisten laulu, nostattivat kansallista itsetuntoa. Sibeliuksen ensimmäiset sinfoniat valmistuivat ja samalla perhe kasvoi. Jean ja Aino Sibelius saivat kuusi tytärtä, joista Kirsti kuoli jo yksivuotiaana lavantautiin.

Jannen oli vaikeaa työskennellä Helsingin hälinässä ja hän kaipasi luonnon rauhaa. Perheen uusi koti Ainola valmistui Järvenpäähän lähelle Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä vuonna 1904.

Säveltäjä nousi kansainväliseen maineeseen ja jatkoi työtään 1920-luvulle asti, minkä jälkeen – suunnilleen 60 vuoden iässä – hänen luomisvoimansa alkoi hävitä.

Lauri Porra arvelee, että säveltämisen lopettamiseen oli monta syytä.

– Ehkä se oli kasvanut itsekritiikki, ehkä käsien vapina. Paineet kahdeksannen sinfonian säveltämiseen olivat kohtuuttomat. Sibelius oli ymmärtänyt olevansa myytti ja hänen piti olla sen arvoinen. Riskiä epäonnistumisesta ei enää voinut ottaa ja hän jopa tuhosi varhaisia töitään.

Lauri itse uskoo, ettei luovuus keskity vain johonkin ikään tai elämänvaiheeseen.

– On paljon taiteilijoita ja tekijöitä, jotka ovat alkaneet kukoistaa vasta seitsemänkymppisenä.

Taiteilijasuvun hyviä puolia on, että kukaan ei pyöritellyt silmiään, kun Lauri Porra ilmoitti 14-vuotiaana ryhtyvänsä ammattimuusikoksi.

– Päinvastoin, sain osakseni tukea ja ymmärrystä.

Lauri liukui muusikon ammattiin vähitellen. Vuonna 1997 hän alkoi tehdä keikkaa basistina ensin eri kokoonpanoissa ja vuodesta 2005 alkaen Stratovarius-bändissä. Tuolloin hän julkaisi myös esikoissooloalbuminsa ja ensimmäiset sävellyksensä sekä teki musiikin elokuvaan V2 – Jäätynyt enkeli.

– Ennen tuota selkeää taiteellista ulostuloani olin hyvin tarkka siitä, ettei sukujuuristani puhuta julkisesti.

Lauri ei etsi isoukki-Jannesta yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia omaan elämäänsä nähden. Molemmat miehet ovat kulkeneet omia polkujaan ja tehneet omat valintansa. Yksi asia heitä kuitenkin yhdisti.

– Lähin yhteinen tekijä välillämme on varmaankin ollut rikas mielikuvitus.

Jannella oli läpi elämänsä vahva eläytymisen taito. Hän sai ympäristöstään herkästi vaikutelmia, jotka synnyttivät hänessä sisäisiä kokemuksia.

– Minusta tunnelma on pääasia. Kerran panin metsässä sammalta tulitikku­laatikkoon, jota sitten pidin taskussani. Otin sen aina toisinaan esille ja haistelin sammalta, Sibelius itse kertoi.

Samaa tarinaa tosin on myöhemmin paranneltu muotoon, jossa säveltäjällä vielä aikuisenakin oli Ainolan sammalta taskussaan. Tällainen kun vahvisti Sibeliuksen myyttiä.

Lauri Porrakin sanoo olleensa lapsena uneksija, joka saattoi jäädä metsään puita katselemaan. Hän viihtyi omissa maailmoissaan, joihin muilla ei ollut pääsyä.

– Se voi liittyä jopa autismin kirjoon: kyky kadota omaan maailmaan. Säveltäjän työssä tällainen voi olla osa ammattitaitoa. Kuvitella jotakin, jota ei ole olemassa, ja yrittää tehdä sen olevaksi. Kun opettelee kuvailemaan tuota maailmaa toisille taiteen kautta, sitähän se säveltäminenkin loppujen lopuksi on.

Jean Sibelius sanoi aikoinaan: ”Minä en ole koskaan yksinäinen. Minulla on aina musiikkini.”

– Tämän ymmärrän kyllä hyvin, Lauri Porra toteaa.

Yksi sitkeistä väitteistä on sekin, että Aino Sibelius olisi uhrannut oman elämänsä suuren taiteilijan rinnalla.

Aino oli Järnefeltin taiteilijasuvun jäsen ja monella tavoin lahjakas, mutta ei itse työskennellyt taiteilijana. Hän huolehti lapsista, kodista ja talousasioista ja mahdollisti Jannelle rauhan ja keskittymisen omaan työhönsä.

– Se käsitys on tavattoman yksipuolinen. Ainon elämä sisälsi paljon muutakin ja hän oli monella tavalla aktiivinen. Jos Sibeliukset olisivat eläneet sata vuotta myöhemmin, Aino olisi varmaan suuntautunut jollekin alalle. 1800-luvulla naisen asema oli erilainen.

Lauri Porran vaimo, ukrainalaissyntyinen Dalia Stasevska toimii Sinfonia Lahden ylikapellimestarina sekä Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana.

– On ihanaa, kun oma vaimoni on taiteilija. Kumppanuutemme perustuu siihen, että molemmat tuemme toistemme uria. Se on meille itsestään selvää.

Myös Jean Sibelius arvosti rinnallaan lähes 70 vuotta kulkenutta puolisoaan.

– Sinä olisit kenties voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, mutta minä en milloinkaan, hän lausui Ainolleen.

Lähteenä käytetty Santeri Levaksen teosta Jean Sibelius – Muistelma suuresta ihmisestä (WSOY 1986).