Näyttämön takaseinään heijastuu jatkosodan aikaisia kuvia pommitetusta Helsingistä. Yksi kuvista on talo Erottajankatu viitosesta, samasta, jonka Teatteri Avoimien Ovien katsomossa nyt istun.

Kuvissa on rikkonaisia ikkunoita, sortuneita talonseiniä, ihmisiä hävityksen keskellä, yritystä selvitä poikkeusolosuhteissa, joihin kenenkään ei pitäisi joutua.

Sirpa Kähkösen kirjoittama ja Anna-Mari Kähärän säveltämä musiikkinäytelmä Palava kaupunki - jatkosodan helsinkiläisiä ei voisi historiallisesta aiheestaan huolimatta olla ajankohtaisempi. Sama, mikä tapahtui Helsingissä jatkosodan vuosina seitsemän vuosikymmentä sitten, tapahtuu juuri nyt Itä-Ukrainassa ja kauempana meistä, Syyriassa.

Aina sama siviilien hätä, kymmenet erilaiset selviytymiskeinot, pako kodeista, lasten itku heidän joutuessaan eroon vanhemmistaan.

Taru Mäkelä on ohjannut Kähkösen ja Kähärän aineistosta yksittäisiin ihmiskohtaloihin keskittyvän näytelmän. Se kulkee tarinasta toiseen ja muodostaa lopulta tarinan, joka ei jätä katsojaa välinpitämättömäksi. Ja vaikka kyse on sodan olosuhteista, näytelmä ei ahdista. Se herättää ajattelemaan ja osoittaa, millaisia voimavaroja ihmisillä myös poikkeusolosuhteissa on.

Nelihenkinen ensamble on erinomainen: Sinikka Sokka, Reetta Ristimäki, Kari Hevossaari ja Suvi Isotalo tekevät kukin monta roolia ja vaihtavat kuin lennossa näkökulmaa roolihenkilön kokemusten mukaan.

Kari Hevossaari osoittaa suorastaan virtuoosimaista taituruutta sodan traumatisoimana hevosena, Sinikka Sokka on ketterä ja sanavalmis hesalainen pikkutyttö ja jo hetken päästä turkishattuinen Viipuria, rakasta kotikaupunkiaan kaipaava rouva. Reetta Ristimäen kolme vahvaa roolia ja Suvi Isotalo pianossa ja kahdessa roolissaan kantavat näytelmää omalta osaltaan upeasti eteenpäin. Ja koko porukkaa laulaa kuin olisi aina laulanut yhdessä!

Kähärä on säveltänyt näytelmään peräti seitsemäntoista laulua, joista useimmat on sanoittanut Sirpa Kähkönen. Joukkoon mahtuu muun muassa myös Arvo Turtiaisen ja Yrjö Jylhän runoja.

Palava kaupunki osoittaa, miten hienoa teatteria voidaan tehdä myös pienemmillä resursseilla, pienellä ammattitaitoisella joukolla.