Saako vammaisuudesta innoittua, vai onko se inspiraatiopornoa? Tätä mieltä ovat Pekka Hyysalo ja paraurheilija Jasmine Repo

Nyt puhutaan inspiraatiopornosta, sen olemme sopineet Pekka Hyysalon kanssa etukäteen.

Mutta kerrataan ensin, mistä Hyysalon uusi elämä alkoi. Siis siitä hypystä, josta Hyysalo on puhunut julkisesti yli viisisataa kertaa.

– Ehkä se on lähempänä kuuttasataa, pandemian jälkeen on ollut hiljaisempaa, Hyysalo arvioi turkulaisen asuntonsa keittiössä.

Moni suomalainen tuntee Hyysalon tarinan: keväällä 2010 maailman huipulle tähtäävän freestyle-hiihtäjän hyppy meni pieleen. Tuuli tarttui Hyysaloon kesken lennon ja hän iskeytyi maahan väärässä kulmassa niin kovalla vauhdilla, että kypärä halkesi iskun voimasta.

Kun Hyysalo heräsi sairaalasta neliraajahalvauksen kaltaisesta tilasta, hän itki katkerana viikon ja ryhtyi sitten sisukkaasti kuntouttamaan itseään. Nykyään hän taas juoksee, laskettelee ja treenaa kehoaan tavoitteellisesti viisi päivää viikossa.

Onnettomuudesta puhuminen on vakituinen osa Hyysalon kuntoutustarinaa, jonka ympärille hän on rakentanut nykyisen uransa: Hyysalo pyörittää tiiminsä kanssa FightBack-brändiä, jonka kautta hän myy muun muassa puhujakeikkaa ja oheistuotteita.

Miten tämä liittyy alussa mainittuun inspiraatiopornoon?

Inspiraatiopornona pidetään klassisesti Yhdysvalloissa levinneitä liikuntaan kannustavia kuvia, joissa vammainen ihminen käy salilla, juoksee lenkkiä tai ui matkaa. “Mikä on sinun tekosyysi?” kuva kysyy ja inspiroi oletetusti myös vammatonta katsojaa urheilemaan.

Hyysalon puheenvuorojen päämääränä on liikuttaa ja motivoida muitakin tavoittelemaan unelmiaan.

Ja se toimii: Hyysalo sanoo, että yleensä kun hän kertoo tarinaansa, silmäkulmat kostuvat yleisössä.

– Se tuntuu hienolta, en pidä kyyneliä mitenkään pahana asiana. Taputan itseäni olalle siitä, että olen taas onnistunut koskettamaan jotakuta.

Onnettomuudesta on kuitenkin jo 14 vuotta. Eikö Hyysaloa koskaan väsytä inspiroida muita ihmisiä? Siihen Hyysalo vastaa vähän yllättäen, ettei muiden inspiroiminen ole hänen tavoitteensa.

– Keskityn siihen, että mä vain vedän. Jos joku tykkää mun vetämisen katsomisesta, niin thumbs up.

Myös Pekka Hyysalo kohtaa esineellistävää asennetta. ”Olen ajatellut, että se johtuu vain minun tarinastani, että minua pidetään osana tarinaani, eikä henkilönä.”

Sanalla “inspiraatio” on vähän vaivaannuttava klangi suhteessa vammautuneisiin ja syntymävammaisiin ihmisiin. Se johtuu edesmenneen vammaisaktivisti Stella Youngin kuuluisasta TED-talkista I’m not your inspiration, thank you very much.

Vuonna 2014 julkaistussa puheessa liikuntavammainen Young ilmoitti, ettei aio inspiroida ketään. Young oli kyllästynyt siihen että vammaisia ihmisiä ihastellaan siitä, että he pystyvät elämän arkisiin asioihin “vammasta huolimatta”.

– Se on inspiraatiopornoa, koomikko-aktivisti sanoi.

Young käytti provosoivaa sanaa tarkoituksella: pornossa esineellistetään ihmisiä toisten nautinnoksi. Koomikon mukaan inspiraatiopornossa vammaisia käytetään vertailukohtana vammattomien nautinnoksi: vammainen on esimerkki tragediasta, josta vammaton voi ajatella “onneksi minulla ei sentään ole tuollaista”.

Vaikka Hyysalo sanoo, ettei hänen tavoitteenaan ole inspiroida, FightBackin sivuilla Hyysalon puheenvuoroja kuvataan nimenomaan inspiroiviksi. Ja eikö Hyysalo pyri nimenomaan saamaan sohvaperunat liikkeelle?

– Ehdottomasti.

Onko hän törmännyt inspiraatiopornon käsitteeseen?

– Olen joskus kuullut sen, mutta en suuremmin jaksanut sitä tutkia.

Hyysalo ei usko, että häntä olisi esimerkiksi palkittu puhujana, jos tyylissä olisi jotain vikaa: tapahtuma-alan ammattilaisia juhlistava Evento Awards valitsi Hyysalon vuoden puhujaksi vuonna 2016.

– Olen pyrkinyt elämään tässä toisessa mahdollisuudessa niin, että puhun totta. Se on tosi helppoa, kun ei tarvitse miettiä, mitä sanoo. Antaa juttujen tulla vain.

Inspiraatioporno on vanha käsite, mutta kesän paralympialaisten aikaan se puhututti taas. Somessa vammaisaktivistit esimerkiksi toivoivat, että urheilujutuissa vältettäisiin “i-sanaa”.

Keihäänheittäjä Jasmine Repo antaa haastattelun etänä kotoaan Jyväskylästä. Hän tunnistaa hyvin, että paraurheilu-uutisointiin liittyy paljon inspiraatiopornahtavaa asennetta, siis sellaista liikutusta, että ”vammastaan huolimatta hän urheilee”. Repo hakee sanojaan tarkkaan, ilmiötä ei ole yksinkertaista selittää.

– Totta kai vammatonkin saa inspiroitua vammaisesta, mutta mikä on sitä tervettä hyvää inspiroitumista ja missä kohtaa asia muuttuu inspiraatiopornoksi? Raja on hienoinen, mutta moni vammainen kokee pienistä eleistä ja sanamuodoistakin, että nyt meistä inspiroidutaan väärällä tavalla.

Vaikka istumalajeissa kisaava Repo heittää Suomen ennätyksiä ja on edustanut kotimaataan myös kansainvälisissä kisoissa Portugalissa, alentuvaa asennetta tulee jatkuvasti vastaan.

– Suoritustani ei verrata maailman tasoon, vaan joillekin on suurinpiirtein ihan sama mitä heitän ja silti he ovat, että ‘wau ihan mahtavaa, en kyllä pystyisi tuohon, jos istuisin tuoliin.’ No niin, jos et ole urheilija ja treenannut pitkään, et varmasti pystyisikään, Repo sanoo.

Repo vammautui onnettomuudessa 14 vuotta sitten, mutta ei tahdo, että onnettomuus määrittelee häntä urheilijana. Vamman taso sanelee kisaluokan paraurheilussa ja siksi esimerkiksi siitä on olennaista puhua, että vain kaksi ylintä Repon vastalihasta toimii. Vamman aiheuttanut onnettomuus sen sijaan ei liity asiaan.

– On inspiraatiopornoa, jos paraurheiluun pitää hakea itkutarina taustalle. Tietenkin olen ylpeä kehityksestäni ja siitä, että löysin aikuisena urheilun, mutta siihen urheilijuuteen ei kuulu se, mitä minun onnettomuudessani tapahtui. Siinä menee minun rajani.

Jasmine Revon mielestä paraurheilu on kiinnostavaa urheilijoiden erilaisten vammojen vuoksi: “Tehdään samalla tavalla huippu-urheilua, mutta kroppa ei olekaan sellainen, joka on totuttu näkemään täydellisenä.

Paralympialaisten aikaan on puhuttu paljon siitä, että suomalainen paraurheilu on kriisissä: isot tähdet lopettavat ja rahoitus sakkaa. Alan tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että paraurheilu nähdään edelleen helposti vain osana yhteiskuntavastuuta ja yhdenvertaisuuden edistämistä, ei itseisarvoisena huippu-urheilutoimintana, johon olisi syytä panostaa.

Kun Ylen Aamun Jälkihiki-ohjelmassa keskusteltiin paralympialaisten tulevaisuudesta, eläköitynyt urheiluselostaja Bror-Erik ”Bubi” Wallenius sanoi studiossa, että ihannetilanteesa meillä ei olisi yhtään paraurheilijaa olemassa.

Repoa kommentti järkytti, vaikka hän ymmärtää, että se oli todennäköisesti hetkessä heitetty ajatusvirhe: Wallenius viittaisi maailmaan, jossa ihmiset eivät loukkaantuisi onnettomuuksissa. Selostajan puheet kertovat silti Revon mielestä surullisesta asenteesta.

– Sieltä unohtuu sekin joukko kokonaan, jotka ovat syntymävammaisia. Olisi kamala ajatus, että ei syntyisi enää vammaisia tai että jokaisen vammaisen syntymä olisi jotenkin virhe. Minä toivoisin, että meitä paraurheilijoita olisi valtava määrä.

Repo kokee, että hänen asenteensa on osa murrosta, joka leviää uuden vammaissukupolven keskuudessa somessa. Hän tahtoo tulla nähdyksi nimenomaan vammautuneena vammaisena, joka pystyy tekemään asioita, eikä siinä ole lähtökohtaisesti mitään ihmeellistä.

Inspiraatiopornoa näkyy nimittäin myös urheilun ulkopuolella. Nyyhkyilyyn kutsuvia Hollywood-elokuvia, jossa ihminen vammastaan huolimatta nousee yhteisön sankariksi, on jo pitkään kritisoitu inspiraatiopornona.

Kulttuurin säälivä asenne tihkuu elokuvista ja urheilukentiltä vammaisten ihmisten arkeen: kun Repo ajaa autoa, kasaa pyörätuoliaan parkkipaikalla tai liikuu puolisonsa kanssa, ihmiset laukovat turhaan tsemppaavia ja alentuvia kommentteja.

– Herätän aina tunteita ihmisissä, ja se on väsyttävää. Minulla on varmaan vammaiskeski-iänkriisi, kun en jaksa enää niin paljon ymmärtää ja miettiä vammattomien tunteita. Voisivatko vammattomat välillä ymmärtää minua?

Jasmine Repo näyttää arkeaan somessa. Hän vastaanottaa mielellään viestejä siitä, että siitä inspiroidutaan. Olennaista on, ettei vammaton katsoja nosta itsensä vammaisten yläpuolelle.

Pekka Hyysalon saavutuksissa on paljon mistä inspiroitua. Hänet on kutsuttu Linnan juhliin vuonna 2015, palkittu vuoden turkulaisena (2014) ja vuoden positiivisimpana suomalaisena (2014). Viime vuoden aikana Hyysalo on kuvannut uutta dokumenttielokuvaa, jota kaupitellaan nyt suurille suoratoistoyhtiöille. Saavutusten sijaan Hyysalo toivoo kuitenkin, että ihmiset inspiroituisivat hänen asenteestaan.

– Periaatteessa sä voit vain tehdä parhaasi ja katsoa, mihin se riittää. Joillain se voi riittää tähän asti, mutta joku toinen voi singahtaa lähes tähtiin.

Hyysalo tunnistaa, että vammaisiin ihmisiin suhtaudutaan paikoin epäinhimillistävästi: sen sijaan, että ihmiset ajattelisivat “minä ja hän”, jotkut näkevät vammautuneen ja miettivät “minä ja se”.

– Vammaisia ja vammautuneita pidetään asioina eikä ihmisinä. Se on totta kai surullista, mutta mielestäni sitten pitää itse osoittaa, että minä olen henkilö ja minusta on vaikka mihin, Hyysalo sanoo.

Samaan hengenvetoon Hyysalo sanoo ymmärtävänsä, etteivät kaikki voi ajatella näin.

– Voin tehdä oikeasti niin paljon ja niin merkittäviä juttuja, ettei muiden suhtautumisella ole käytännössä minulle niin suurta merkitystä.

Inspiraatioporno-käsitteen esitelleen koomikon Stella Youngin mukaan tsemppiasenteen hehkuttaminen on ongelma, koska silloin unohdetaan herkästi ne rakenteet, jotka vaikeuttavat vammaisten ihmisten elämää.

Hyvä asenne ei muuta esimerkiksi portaita liuskaksi. Pyörätuolilla liikkuva ihminen tarvitsee esteettömän ympäristön toimiakseen yhteiskunnan tasavertaisena jäsenenä.

Hyysalo sanoo, että on pohtinut myös esimerkiksi syntymävammaisten oikeuksia, mutta hän ei tahdo osallistua aktiivisemmin siihen keskusteluun.

– Minulla ei ole niihin asioihin mitään rakentavia vastauksia. Kun tulee näin vaikeita tai isoja kysymyksiä, tykkään yksinkertaistaa ja mennä siihen takavuosien mottooni takaisin: mä vain vedän.

Hyysalo ei koe sanaa “vammainen” omakseen. Hän on onnettomuudessa loukkaantunut urheilija, jonka päälajina on nykyään kuntoutus ja kisakumppanina oma keho.

Hyysalo ymmärtää, miksi on tärkeää puhua rakenteista eikä vain asenteesta: “Realismi on kuitenkin yläpuolella. Jos ihmisellä on selkäytimessä vika, eivät ne jalat liiku, vaikka miten tsemppasi.”

Pitääkö paraurheilijan aina ottaa kantaa myös vammaisten oikeuksiin? Eikö saisi vain vetää?

Jasmine Repo sanoo, että vammautunut urheilija päätyy herkästi edustamaan vammaisia ihmisiä eikä saa edustaa vain itseään tai maataan. Se näkyy myös arvostuksessa: vasta kun tulee mitaleja, paraurheilija on Suomen edustaja.

– Se on samantyyppistä puhetta kuin se, että Suomen lätkäjoukkue on se miesten joukkue ja sitten on erikseen naisten jääkiekko. Meillä on Suomen joukkue olympialaisissa ja sitten paraurheilijat.

Tätä mielikuvaa pyritään aktiivisesti paraurheilun piireissä muuttamaan. Kesällä Tiktokissa tapahtui jotain uutta: paralympialaisten virallinen tili jakoi vammaisista urheilijoista huumorivideoita.

Sokea triathlon-kilpailija Brad Snyder esimerkiksi etsi pyöräänsä ja video sai sen näyttämään siltä kuin Snyder soittaisi ilmapianolla Beethovenia. Kädettömän uimarin Jincheng Guo suorituksen taustalle oli taas liitetty Maantiekiitäjä-piirretyn musiikkia.

Yleisön reaktio videoihin oli ristiriitainen. Osa piti niitä loukkaavan pilkallisina, osa taas virkistävinä. Paralympialaisten digitaalisen median koordinaattori ja entinen paraurheilija Richard Fox sanoo, että tahtoi kerrankin tehdä paraurheilusta jotain muuta somesisältöä kuin inspiraatiopornoa.

Revon mielestä videot olivat hauskoja ja holhoava asenne vammaisia kohtaan turhaa.

– Tekisi mieli sanoa, että hei kuules sinä pirkko siellä sohvanperukoilla, tämä on huippu-urheilua. Jos sille voi itkeä, kyllä sille saa myös nauraa.

Jasmine Repo tahtoo muuttaa tapaa, jolla vammaisia ihmisiä katsotaan: ”Tahdomme, että meidät nähdään pysyvinä tyyppeinä, jotka voivat toteuttaa unelmiaan.”