Ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen kuoli pian maistettuaan menestystä: leski Soili Karme kertoo rankoista alkuvuosista, jolloin kisoja kierrettiin ruumisautolla

Jarno Saarinen voitti ratamoottoripyöräilyn maailmanmestaruuden 1972, neljä vuotta sen jälkeen, kun hän oli ajanut ensi kertaa Imatralla MM-osakilpailussa. Saarinen oli vaimonsa Soilin kanssa seurattu ja fanitettu pari. Italian Monzassa tapahtui 20. toukokuuta 1973 onnettomuus, jossa Saarinen kuoli vain 27-vuotiaana. Saarisen leski Soili Karme oli paikalla heinäkuun alussa, kun Imatralla ajettiin ensi kertaa Jarno Saarinen Circuit -radalla.

Lue lisää: Imatranajo 60 vuotta: pärinää ja päätähuimaavaa vauhtia, legendoja ja suomalaismenestystä – kuvareportaasi

Miten tutustuitte Jarnon kanssa?

Tapasimme ensimmäisen kerran, kun olin 14-vuotias, lyhyttukkainen tyttö ja ajoin mopolla perheemme kesäpaikan lähellä Kaarinassa. Jarno kiinnitti minuun huomiota, koska siihen aikaan ei ollut tapana, että tytöt ajavat mopolla niin kuin tytöt nykyisin skoottereilla. Jarno oli 16-vuotias, hänellä oli jo moottoripyörä. Hän oli aina hyvällä tuulella, hymyili paljon ja hänellä oli sellainen vilkas olemus. Hän aloitti vasta seuraavana talvena ajamalla kilpaa, silloin jäärata-ajoja. Nykyisinhän ratamoottoripyöräily aloitetaan viisivuotiaanakin. Se on aika karmeaa.

Mitä kaikkea sinä teit MM-kiertueilla?

Otin kierrosaikoja, käytin näyttötaulua ja tein varikolla kaikkea, mitä pystyin. Ja ajoin paljon pakettiautoa. Kilpailut olivat viikonloppuisin ja alkuviikosta piti siirtyä esimerkiksi Italiasta Englantiin. Piti ajaa yölläkin, koska matka oli pitkä eikä auto kulkenut kovempaa kuin kahdeksaakymppiä. Jarnon piti saada nukkua, että hän sitten jaksoi tehdä mekaanikon töitä – ja ajaa. Hänellähän oli ulkopuolinen mekaanikko vasta viimeisenä keväänään.

Kuulostaa vaatimattomalta nykyiseen Moto-GP-sirkukseen, jossa kuljettajat ovat ylellisyyteen tottuneita tähtiä.

Niin, me kiersimme ensimmäisenä vuonna muutaman MM-osakilpailun Jarnon äidin liikkeen ruumisautolla...

Vuodet 1970-1972 kiersimme Volkswagen Kleinbussilla, josta Jarno oli rakentanut mukavan matkailuauton. Siellä oli sänky ja keittolevy. Pyörä kulki peräkärryssä.

Eikö 1960-luvun lopulla vielä ollut sponsoreita, jotka olisivat tukeneet ammattimaista moottoriurheilua?

Tunturi-pyörän tiloissa Jarno sai rakentaa itselleen moottoripyörän voitettuaan useita jäärata-ajon Suomen mestaruuksia. Kun Tunturin toimitusjohtaja kuuli Jarnon olevan paitsi etevä koneiden kanssa myös lahjakas kuljettaja, hän osti Jarnolle 125-kuutioisen pyörän. Mutta Jarno käytti ajamiseen myös opintolainaa. Silti näytti siltä, että kilpaileminen pitää lopettaa, kun siihen ei ole rahaa. Apuun tuli Yamahan maahantuoja, joka antoi käyttöön 250- ja 350-kuutioiset pyörät ja varaosat niihin. Niillä Jarno sitten osallistui MM-sarjaan.

Oliko Jarnolla muita ammatillisia suunnitelmia kuin ajaminen?

Hän opiskeli insinööriksi, ja työskenteli myös kesätöissä Tunturi-pyörällä. Yhden talven asuimme Itävallan Grazissa, ja silloin hän oli toimistotöissä. Jarnolle oli tärkeää saada tutkinto, hän ajatteli ajamisen jälkeistä aikaa. Vuonna 1973 hän sanoi, että ajaa enää pari vuotta. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi, ja meillä oli jo päätetty nimet kahdelle lapsellekin.

Mitä muistat päivästä, jolloin Jarno joutui kohtalokkaaseen onnettomuuteen?

Hän heräsi aamulla ja meni hotellin parvekkeelle laulamaan onnellisesta päivästä. Se oli poikkeuksellista, sillä hän ei ollut mitenkään musikaalinen.

Monzan radalla hän oli huomauttanut järjestäjille, että Curvonen kaarteessa on huonokuntoinen asfaltti, mutta sillä varoitusajalla sille ei ehtinyt tehdä mitään. Juuri ennen kilpailua hän sai myös kuulla, että radalla on edellisen lähdön takia öljyä, se oli siis liukas. Ilmeisesti italialainen Renzo Pasolini ei saanut kuulla öljystä. Hän ajoi siihen öljyyn, ja hänen pyöränsä lensi teräskaiteen kautta Jarnon päälle ja lisäksi monet kilpailijat törmäsivät häneen.

Olin varikkoalueella kun onnettomuus tapahtui, tunsin sisälläni, että nyt Jarnolle kävi pahasti. Eräs toinen kilpailija kiersi radan ja ajettuaan kohdalleni pysähtyi ja laittoi kädet silmille. Ensiaputalossa ystävämme lääkäri Claudio Costa sitten kertoi, että Jarno ei enää ole täällä.

Miten pääsit jaloillesi Jarnon kuoleman jälkeen?

Kun Jarno kuoli toukokuussa, aloitin elokuussa työt Marina Palace -hotellissa Turussa. Olin sulkeutunut Turussa kotiin suremaan, kun siskoni näytti lehti-ilmoitusta: ”DC 10 tulee, tule sinäkin!” Siskoni kannusti hakemaan, että pääsisin elämään kiinni. Olin käynyt kauppaopiston ja päätin pyrkiä opiskelemaan lentoemännäksi. Se oli hyvä ratkaisu. Voi sanoa, että Finnair pelasti minut. Tein 35 vuotta työtä lentoemäntänä. Pidin siitä. Halusin myös lapsia, ja löysin uuden puolison, Ilkan. Tyttäremme ovat aikuisia.

Mitä pidät Jarnon tärkeimpinä voittoina maailmanmestaruuden ohella?

Daytonan 200 mailia vuonna 1973. Hän voitti sen ensimmäisenä ei-amerikkalaisena 23 vuoteen ja pienemmällä 350-kuutioisella Yamahalla 750-kuutioisia vastaan. Ja heti perään vastaava voitto Imolassa samoin pienemmällä koneella. Merkittävä yksittäinen voitto oli myös se, että hän kukisti Giacomo Agostinin Nürburgringillä vuonna 1972 yksityisajana 350-kuutioisissa – Agostini oli hävinnyt edellisen kerran viisi vuotta aikaisemmin.

Näin 80-vuotias Giacomo Agostini päristeli Imatralla Soili Karmen edessä:

Kerro jokin salaisuutesi?

En antanut Jarnosta haastatteluja 30 vuoteen. Nyt eläkkeelle päästyäni olen alkanut antaa, ja tämä menneisyyteni on ollut yllätys monille vanhoille työkavereilleni Finnairilla. Päätin lentoemännäksi päästyäni aloittaa uuden elämän, ja niin myös tein.