”Olin poika, jota ei haluttu” – Atlantin kahdesti ylittäneellä soutaja Jari Saariolla oli 14-vuotiaana jo köysi kaulassa

Lauttasaarenselällä käy vinha puhuri. Soutuvene keikkuu holtittomasti aallokossa ja pärskeet lyövät laidan yli. On lokakuun puoliväli, ja olemme valtakunnansoutaja Jari Saarion kanssa souturetkellä Helsingin edustalla olevaan Pihlajasaareen.

– Ihan täydellinen soutukeli, ehkä kahdeksan metriä sekunnissa, Saario arvioi airojen takaa.

Kun hän ylitti Rannoch R10 -veneellään Atlantin edestakaisin, nousivat tuulilukemat parhaimmillaan nelinkertaisiksi ja vastassa oli kolmetoistametrisiä aaltoja.

Ne näyttivät kuin vuorilta, Saario muistelee.

– Katsoit vain ylöspäin, että jumalauta, sieltä se vyöryy.

Saario taisteli keskellä valtamerta jatkuvaa univajetta, aliravitsemusta, hypotermiaa ja armottomia luonnonvoimia vastaan. Välillä huolenaiheena oli virtsatieinfektio ja venettä piirittäneet hait, välillä reistaileva tekniikka ja kuukausia kestäneen fyysisen kuormituksen aiheuttamat psykoottiset oireet.

Lisäksi kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni pieleen. Kerran Saario joutui soutamaan kolme päivää putkeen yhden väärän kurssivalinnan vuoksi. Edes nukkumiseen ei ollut varaa. Muutoin hän olisi kuollut.

Mutta kyllä se kaikki oli silti vaivan arvoista, Saario sanoo ja naurahtaa.

– On mulla soutamista ikävä. Ihan joka päivä.

Soutumatka teki Saariosta yhden Suomen seuratuimmista julkisuudenhenkilöistä. Hänen somekanavillaan on yli 220 000 tilaajaa. Saarion edesottamuksista on kirjoitettu satoja lehtijuttuja ja hänet on nähty useissa Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kaltaisissa viihdeohjelmissa.

Saario vakuuttaa, ettei hänen tavoitteenaan ollut missään vaiheessa tulla julkkikseksi. Ei hän sellaiseksi osaa itseään edelleenkään mieltää.

Saario väittää, ettei hän ole lukenut ainoatakaan itsestään kirjoitettua lehtijuttua, sillä pelkää alkavansa analysoida sanomisiaan liikaa. Samasta syystä hän ei halua tarkistaa tätäkään haastattelua.

Saarion mukaan ainoa syy soutumatkan julkisuudelle oli, että hän tarvitsi matkakassaansa sponsorirahaa.

Mitään halpaa lystiä Atlantin ylittäminen ei totta vie ole. Veneen lisäksi matkaan kuului paljon muita kustannuksia, kuten ruoat ja elektroniikka, ja matkan kokonaishinta nousi yli 200 000 euroon. Lisäksi rahoituksen haaliminen osoittautui haastavaksi.

Nyt tilanne on toinen. Saario on tehnyt soutu-urakallaan itsestään houkuttelevan henkilöbrändin, jonka kanssa moni yritys tekisi mielellään yhteistyötä. Tähän Saario ei kuitenkaan suostu. Hän sanoo, ettei halua toimia minään yleisenä mainosalustana ja lähtevänsä mukaan ainoastaan sellaisiin hankkeisiin, joiden takana pystyy sataprosenttisesti seisomaan.

Saario arvioi menettäneensä pelkästään viimeisen kahden kuukauden aikana 80 000 euroa mainostuloja.

– Justiinsa yksi kaveri sanoi, ettei sulla varmaan ole ihan kaikki muumit laaksossa. Että hän tarjoaa tässä sulle niin huomattavaa summaa, että ei tällaisesta voi kukaan kieltäytyä.

Mutta sellainen periaatteen mies hän on. Saario sanoo, että hänelle tärkeämpää on pysyä uskollisena omille arvoilleen.

– Mä inhoan rahaa. Se pilaa mun mielestäni ystävyyssuhteita. Se on välttämättömyys moneen asiaan, mutta jos mennään raha edellä, niin tehdään paljon vääriä asioita. Enkä mä todellakaan ole mikään liikemies.

Reilu vuosi sitten moni ei ollut vielä kuullutkaan Jari Saariosta. Nyt tuntemattomat ihmiset pysäyttävät hänet päivittäin ja pyytävät kaverikuviin. Tuntuuhan sellainen absurdilta. Saario muistelee vajaan vuoden takaista kohtaamistaan Alexander Stubbin kanssa. Tuleva tasavallan presidentti oli tullut innoissaan kiittelemään ja kehumaan huikeasta matkasta.

Saario kertoo kuunnelleensa hehkutusta silmät ymmyrkäisinä.

– Olin vain, että hitsit, Alexander, tietääkö se mut?

Kun Saario palasi Suomeen lokakuussa 2023, hänelle järjestettiin juhla Helsingin Kauppatorilla ja hän sai kutsun Linnan juhliin. Tasavallan presidentin huomionosoitus oli viimeinen sinetti, että Saariosta oli tullut moderni suomalainen sankari.

Näkeekö hän itsensä sellaisena?

Kysymys tuntuu olevan kiusallinen. Saario sanoo, että hänen on vaikea nähdä itseään esikuvana, sankaruudesta puhumattakaan.

– Joskus joku on tullut kaupassa sanomaan, että fanittaa mua. Siitäkin tulee tunne, että apua!

Siitä hän on tietysti hyvillään, jos on onnistunut kannustamaan ihmisiä heidän omissa tavoitteissaan.

Moni on tullut kertomaan lähteneensä opiskelemaan tai perustaneensa yrityksen Saarion esimerkin rohkaisemana. Tai sanomaan, että on ollut elämässä raskain vuosi ja kokenut hirveitä asioita, mutta Saarion taistelun seuraaminen on antanut voimia. Sellaisista sanoista Saario sanoo olevansa mielissään.

Hän tietää, miltä sekin tuntuu, kun palautetta tulee nyrkin välityksellä ja kun köysi on jo viritettynä kaulalle.

Kaiken mediahälyn keskellä on jäänyt hieman pimentoon, miksi Saario oikeastaan haluaa soutaa. Miksi lähteä tavoittelemaan mahdottomia, asettaa itsensä epäinhimillisiin olosuhteisiin sekä ilmeiseen hengenvaaraan?

Vastausta tähän kysymykseen haetaan myös Saarion 6.11. ilmestyvässä, toimittaja Annika Hytösen kirjoittamassa elämäkerrassa Soutaja. Eikä vastaus ole suinkaan yksiselitteinen.

Saariota kiehtoi matkan fyysinen haastavuus. Hän halusi tehdä jotain, mitä yksikään toinen suomalainen ei ole ennen tehnyt ja saavuttaa jotain ”isoa ja hullua”.

Saario sanoo hakeneensa oman sietokykynsä rajoja koko elämänsä ajan. Jo lapsena hän haaveili tekevänsä isona jotain äärimmäistä ja haaveili liittyvänsä aikuisena Ranskan muukalaislegioonaan.

Moni ystävä on valitellut Saariolle arjen kuormittavuutta. Hän sanoo aina ihmetelleensä asiaa. Saario työskenteli vielä muutama vuosi sitten samanaikaisesti kolmessa ammatissa: pelastussukeltajana ja palomiehenä Espoon palolaitoksella, muuttomiehenä sekä portsarin hommissa.

Hän ei muista koskaan tunteneensa uupumusta. Se sai väkisinkin pohtimaan omaa kapasiteettia. Missä hänen rajansa menevät?

Vajaan tunnin soutu-urakan jälkeen rantaudumme Pihlajasaareen. Saario hyppää kevyesti veneestä.

Kysyn, väsyttääkö häntä lainkaan. Saario naurahtaa.

– Enhän mä väsy oikeastaan mistään.

Soutajatarinoita kuunnellessa on miltei mahdotonta uskoa, millaisessa maanpäällisessä helvetissä Jari Saario joutui lapsuutensa elämään. Lapsuutensa ja nuoruutensa kovista kohtaloista hän kertoo elämäkertakirjassaan hyvin avoimesti.

Kirjassa käy ilmi, että Saarion isä oli juoppohullu, väkivaltainen alkoholisti, jonka raivokohtauksia perhe sai pelätä päivittäin. Yleensä silmittömän väkivallan kohde oli perheen äiti.

Saario muistelee kirjassa myös erästä perjantai-iltaa, jonka päätteeksi hän löi isäänsä vasaralla takaraivoon suojellakseen äitiään. Isä lyyhistyi maassa maanneen äidin päälle. Lattia alkoi täyttyä verestä. Hetken aikaa Saario kuvitteli tappaneensa isänsä.

Mutta ei hän tappanut. Isä kuoli joitakin vuosia myöhemmin juotuaan itsensä hengiltä. 14-vuotias Jari löysi isän asunnon lattialta elottomana oksennuslammikosta.

Eikä äiti ollut yhtään sen parempi. Jarille äiti sanoi joskus humalapäissään, ettei tämän olisi pitänyt koskaan syntyä. Saario oli vanhemmilleen pelkkä ylimääräinen vaiva. Sellaisena hän alkoi itsekin nähdä itsensä.

Kirjassa käy myös ilmi, että neljännellä luokalla Saario alkoi itsekin juoda. Ala-asteen viimeisinä vuosina hän joi käytännössä joka viikonloppu, ja oli kesälomilla lähes päivittäin humalassa. Helpotuksen tunne oli valtava olutpullon sihahtaessa tai viinapullon korkin rusahtaessa auki. Saario tunsi pääsevänsä pahaa oloaan ja häpeäänsä hetkeksi pakoon.

Vuodet kuluivat. Saario tunsi yhä vahvemmin, ettei hänen elämällään ollut enää mitään merkitystä. Teini-ikäisenä hän oli lopettanut viinan juonnin, mutta myös vakuuttunut siitä, että halusi kuolla.

Dramaattinen hetki on tallentunut elämäkerran sivuille. Sen mukaan eräänä iltana nuori mies Saario sulkeutui pihan ulkovajaan, ja solmi köyden kaulansa ympärille. Hän halusi päästää irti kaikesta. Tuolloin päässä kuului ääni, jota hän ei ollut aikaisemmin kuullut. Se sanoi, että Saario oli syntynyt taistelijaksi. Elämässä olisi vielä toivoa.

Saario kertoo kantaneensa aikuisikään saakka valtavaa häpeän taakkaa. Hän arvelee, että Atlantin ylittämällä hän halusi todistaa itselleen, että hänestä oli johonkin. Hän oli myös huomannut, että lapsuuden traumaattiset kokemukset olivat turruttaneet osan hänen tunteistaan. Hän oli pannut asian merkille järjestyksenvalvojan työssään. Hän oli huomannut monen kollegansa menettävän hermonsa uhkaavan tilanteen kohdalla. Hän pysyi tyynenä.

Saario sanoo, ettei hän muista suuttuneensa tai tunteneensa raivoa koko elämänsä aikana kuin muutaman kerran. Eihän sellainenkaan ihan normaalia ole.

– Mä menen sellaiseen omaan kuplaan, sellaiseen suojautumismoodiin. Pysyn aina tosi tyynenä. Ei mua oikein koskaan pelotakaan. Se on sellainen suojamuuri. Se tuntuu välillä tosi erikoiselta.

Kysyn, voisiko olla, että hän on hakenut äärimmäisiä tunteita mereltä? Etsinyt jotain, mikä saa adrenaliinin virtaamaan? Varmaankin, hän vastaa.

– Jotain tunteita sieltä on hakenut. Etsii sitä, että tuntisi pelkoa tai jännitystä. Sellaista voi olla.

Huomion saaminen on ollut iso muutos miehelle, joka joutui lapsuudessaan kamppailemaan siitä, että edes yksi ihminen huomaisi hänet. Onko soutumatka ja sen myötä tullut valtava julkisuus vaikuttanut Saarion minäkuvaan? Kai se väkisinkin on, hän arvioi.

Ei hän onnellisemmaksi itseään tunne, mutta ehkä rauhallisemmaksi. Hän sanoo näkevänsä itsensä nykyisin positiivisemmassa valossa.

Saario kertoo ensimmäistä kertaa elämässään alkaneensa miettiä asioita omien haaveidensa kautta. Pohtia sitä, mikä häntä itseään kiinnostaa.

Viime keväästä lähtien hän on viilettänyt pitkin Suomea ja käynyt puhumassa yrityksissä unelmien merkityksestä ja itsensä haastamisesta. Itsensä ylittämistä sekin.

Saario sanoo olevansa ujo ja jännittävänsä esiintymistä. Lavalle nouseminen tuntuu hänestä edelleen pelottavammalta kuin valtameren tyrskyt.

Pääseekö puhumisella vaurastumaan? Saariota kysymys huvittaa.

– Jos keikkaa tulee jatkossa hyvin, niin sillä ansaitsee paremmin kuin palomiehenä. Mutta menee vielä monta vuotta, ennen kuin saan maksettua nämä projektit pois.

Saarion mielestä hänen matkansa on osoitus siitä, että mitä tahansa voi saavuttaa. Kunhan tekee lujasti töitä. Eikä anna periksi.

Hän toivoo, että hänen kirjansa toimisi kannustavana esimerkkinä muille vaikeissa oloissa eläville – niin nuorille kuin vanhoillekin.

Saario sanoo, etteivät hänen vanhempansa koskaan kannustaneet. Häneltä ei odotettu koskaan mitään. Siksi hän ei yrittänytkään.

– Opettaja sanoi mulle ysiluokan päätteeksi, että on tosi sääli, että olet niin superlaiska. Että pystyisit mihin vain, mutta ei susta todennäköisesti tule yhtään mitään, koska et jaksa tehdä mitään sen eteen.

Olemme palanneet mantereelle, Lauttasaaren rantaan. Saariolla on suunnitelmat seuraavalle soutureissulle jo valmiina. Marraskuussa 2025 Saarion on tarkoitus lähteä soutamaan Etelä-Amerikan Chilestä Etelä-Afrikan Hyväntoivonniemelle. Soutumatkan pituus tulee olemaan miltei 10 000 kilometriä, lähes saman verran, minkä hän souti Atlantilla edestakaisin. Mutta myrskyt ovat vieläkin kovempia, ja lämpötila tullee painumaan pakkasen puolelle. Reitti onkin arvioitu aiemmin mahdottomaksi yksinsoudulle.

– Se tulee olemaan kyllä karmea reissu, Saario myöntää ja on asiasta silmin nähden innoissaan.

Ei matka kovin halvaksikaan tule. Saario arvioi retken maksavan lähemmäs puoli miljoonaa euroa. Eikä hän siitä tälläkään kertaa mitään tienaa. Edellisestäkin soutureissusta on velkaa. Mitä järkeä touhussa on?

Saario hymyilee ja vastaa, että ei välttämättä mitään, mutta toisaalta, mitä järkeä missään on loppujen lopuksi. Onhan tärkeää, että elämässä on asioita, jotka pitävät mielen virkeänä ja iloisena. Jokaisella on omansa. Hänellä se sattuu olemaan soutaminen. Miksei hän keskittyisi sellaiseen, mikä tekee elämästä mielekästä?

– Moni on kysynyt multa, että enkö mä pelkää kuolemaa. Olen vastannut, että kumpi sitten on pahempaa, pelätä kuolemaa vai se, että tuntee olevansa kuollut, vaikka on hengissä.

Korjattu 31.10.2024 16.30: Jutun lapsuus- ja nuoruusmuistojen kohdalle on lisätty kyseisten muistojen perustuvan pitkälti elämäkirjassa kerrottuihin Saarion muistoihin.