Yksi kirjailija-vakuutusetsivä Jari Raatikaisen viisitoistavuotisen poliisiuran pisimmistä yhtäjaksoisista työ­rupeamista johti Kymenlaakson huumejengin kintereille 1990-luvun lopulla.

Liigaa johtanut ammattirikollinen Osmo ”Lusu” Ahlqvist oli murhattu, mutta uudet miehet johtivat huumekauppaa.

– Teimme töitä tauotta 3,5 kuukautta ilman vapaapäiviä. Vantaalta alkaneen amfetamiinikeissin yhteydessä selvisi, että kama tulee Kymenlaaksosta, Raatikainen muistelee.

Huumemyyjiä ryhdyttiin ”napsimaan kiinni” ja kuulustelemaan. Organisaatiossa edettiin porras ­portaalta eteenpäin, ja lopulta löytyi velkalistoja, eli huumekauppiaan kirjanpito siitä, kenelle ja paljonko on myyty.

Seuraava porras, se jolta kauppias on myynti­tavaransa hankkinut, selvitettiin puheluja kuuntelemalla, vinkkitiedoilla ja kuulusteluilla. Niillä oli tiedonsaannissa siihen aikaan valtava merkitys. Kuulusteluiden tekemiseen oli myös aikaa, poliisiaikanaan ”Raato”-lempinimellä kulkenut Raatikainen selittää.

– Meitä oli jutussa kolme tutkijaa, enimmillään epäiltyjä oli puhutettavana 13. Kaikilla oli eri aikaan umpeutuvat vangitsemisajat, osa haettiin vankiloista poliisivankilaan tutkinnan ajaksi. Kotietsinnöissä ja kiinniotoissa apunamme oli enemmän porukkaa, muuten kuulusteltavien kanssa istuttiin viikko­tolkulla.

Kun ihmisen kanssa istuu pitkään virikkeettömässä kuulusteluhuoneessa, toista oppii väkisinkin tuntemaan. Osan kanssa syntyy luottamus, ja kielenkannat saattavat virota. Vähitellen syntyy kokonaiskuva tapahtuneesta – ja aika on aina poliisin puolella.

– Puhuimme epäiltyjen kanssa kaikenlaista, ehkä kolme prosenttia siitä oli asiaa. Saimme myös hiljaista tietoa eli vinkkejä, joista oli myöhemmin hyötyä. Ihmiset kertovat mieluummin muiden asioista kuin omistaan, Raatikainen sanoo.

Apunaan huumepoliiseilla oli osaston ­tutkintasihteeri, koirapoliisin yksiköt sekä keskusrikospoliisin rikostekninen laboratorio, jossa tutkittiin, mitä huumeita löydetyt aineet olivat.

Huumetutkinta eroaa murhatutkinnasta siten, ettei tutkintalinjoja varsinaisesti ole, entinen rikos­ylikonstaapeli muistuttaa. Huumejutuissa mennään ”tapauksen perässä” sinne, minne tiedot johtavat. Yleensä rahan ja huumeiden perässä.

– Puhelutiedoilla, seurannoilla ja kuulusteluilla päästiin lopulta niin sanottujen kilomiesten, eli tukkumyyjien jäljille, jotka oikeasti keräävät hyödyn huumekaupasta. Sitten tuli seinä vastaan. Tiesimme, kuka ylätason syyllinen oli, ja hän tiesi, että me tiedämme. Syyllinen yritti tarjota meille kilpimiestä tuomittavaksi, mutta jätimme hänet rauhaan. Se olisi ollut oikeusmurha.

Huumetapaus oli Suomen kolmanneksi suurin ­siihen mennessä. Takavarikkoon saatiin 24 kiloa amfetamiinia sekä yli 300 kiloa hasista, monelle tekijälle napsahti oikeudessa pitkät vankeustuomiot.

Saivatko ahkerasti rehkineet huumepoliisit ­kiitokseksi mainetta ja kunniaa?

– Esimiehen luottamus oli se kiitos. Itä-Uudenmaan poliisin rikosylikomisario Olli Koski oli äärettömän hyvä esimies, hän antoi meidän tehdä työtämme vapaasti ja tuki sitä.

Poliisiksi savolaispoika ryhtyi 1980-luvun lopulla. Ensimmäinen työpaikka oli Helsingin poliisilaitoksella Kalliossa.

– En välillä ymmärtänyt, mitä helsinkiläiset sanoivat. Kun joku huusi: ”Stikkaa spaddu”, ajattelin että kiitos, mutta en halua tartuntaa...

Ura vei tuoreen poliisin Vantaalle sekä ammatti- ja taparikollisten tutkintaan viideksi vuodeksi Itä-­Uudenmaan poliisin alueelliseen tutkintatoimistoon. Huumepoliisina Raatikainen ehti sen jälkeen työskennellä reilut viisi vuotta, ja keskus­rikos­poliisissakin hän piipahti tutkimassa rahanpesu- ja talousrikoksia.

– 1990-luku oli ammatti- ja taparikollisten tutkinnassa näköalapaikka. Järjestäytynyt rikollisuus ­Suomessa oli vasta kehittymässä, sitä pääsi seuraamaan läheltä. Olin tekemisissä useiden konnien kanssa, jotka nousivat merkittäviin asemiin järjestäytyneessä rikollisuudessa.

Kansainväliset rikollisryhmät hakivat vasta ­paikkaansa, ja poliisit olivat menosta yhtä ulalla kuin konnatkin, Raatikainen vinoilee.

– Niissä niin sanotuissa jengisodissa saatiin yksi ihminen vahingossa hengiltä. Rikolliset eivät oikein tienneet, miten ollaan kovaa jätkää.

Poliisiuran Jari Raatikainen jätti 2000-luvun alussa, vaikka työnimu oli kova. Työyhteisön kanssa pidetään yhteyttä edelleen.

– Perheelliselle se oli haastavaa. Työvuorolistassa saattoi lukea kello 8–16, mutta se oli vain merkintä. Todellisuudessa joka kerta, kun töihin lähti, ei voinut tietää, mihin aikaan palaa kotiin. Vapaita viikon­loppuja ei juuri ollut.

Nyt Jari Raatikainen on työskennellyt 20 vuotta vakuutustutkijana Lähi-Tapiola-vakuutusyhtiössä. Hänen päätyönsä on ­yritysanalyysien tekeminen, mutta hän avustaa myös muita tutkijoita henkilövahinko­tapauksissa ja tutkii yhtiön sisäisiä väärinkäytös­epäilyjä.

– Yhtiössämme tulee vuosittain muutama sisäinen väärinkäytösepäily eteen. Joku on ahneuksissaan myöntänyt vakuutuksia säännöistä välittämättä ­väärälle taholle. Pahimmillaan se voi johtaa rahan­pesulain määräämiin seurauksiin.

Henkilövahinkotapauksissa vinkki vakuutus­huijauksesta saattaa tulla yhtiön kokeneelta korvauskäsittelijältä, naapurilta tai lääkärin lausunnosta. Keissit ovat työläitä, Raatikainen huokaa.

– Meillä oli tapaus, jossa asiakas väitti hengittäneensä työharjoittelupaikallaan akkuhappoa ja saanut siitä akuutin astman, joka paheni koko ajan. Lääkärille hän oli sanonut, ettei voi kävellä 100 metriä pidempään – mutta seurannassa selvisi, että hän rakentaa omakotitaloa 13 tuntia vuorokaudessa…

Vakuutuskorvauksissa on isot rahat kyseessä, vakuutustutkija muistuttaa. Asiakkaan taloudellinen tilanne saattaa olla sellainen, että vakuutuskorvaus on viimeinen oljenkorsi – olipa se sitten oikeutettu tai huijattu korvaus.

– Henkilövahingosta voi saada miljoonan euron korvaukset, kun lasketaan mukaan ansionmenetyskorvaus. Lakisääteisten vakuutusten maksuista vakuutusyhtiölle ei jää suurta katetta, joten turhaan maksetut korvaukset nostavat vakuutushintoja.

Näin jokainen meistä joutuu siis vakuutus­huijausten välillisiksi maksumiehiksi.

Vakuutus- ja rikostutkijan työt muistuttavat toisiaan, entinen poliisi myöntää. Lainsäädännöstä vakuutustutkintaa ei löydy, se on Raatikaisen mielestä huono asia.

– Teemme esimerkiksi liikenne- ja tapaturmavakuutustapauksissa henkilöseurantaa. Kaikkien oikeusturvan kannalta olisi parempi, jos se olisi laissa säädelty.­

Vaikka viranomaisten pakkokeinoja tai tietorekistereitä vakuutustutkijoilla ei ole käytössään, heillä on kuitenkin se paras pakkokeino: raha.

– Meillä on myös oman yhtiön arkistot ja julkinen kaupparekisteritieto käytössämme. Myyntimiehemme voivat käydä kohteen luona. Sosiaalisesta mediastakin löytää paljon tietoa, mutta sitä puolestaan poliisi ei voi katsella montaakaan kertaa ilman, että toiminta käsitetään tekniseksi tutkinnaksi.

Joskus vakuutustutkinta on yhtä vaarallista kuin poliisityö, ellei vaarallisempaakin. Liikkeellä ollaan nimittäin yksin, ilman paria eikä kohteen tietoja voi tarkistaa etukäteen poliisirekisteristä.

– Saatan mennä hyvinkin syrjäiseen paikkaan, jossa asiakkaalla voi olla suuret taloudelliset intressit kyseessä. Ollaan kahdestaan, ja asiakas miettii, laittaako kiväärinpiipun suuhun vai polttaako ­navetan, Raatikainen kuvailee.

Joskus vastassa on huumeista sekaisin oleva ­henkilö tai asiakas on uhkaillut vakuutustutkijaa ­etukäteen. Silloin Raatikainen saattaa jättää puhelinlinjan auki asiakkaan luo mennessään, jotta muutkin kuulevat tapahtumat.

Kuten poliisityö, vakuutustutkijankin työ on näköalapaikka. Vakuutukset liittyvät koko ihmiselämään: syntymään, terveyteen, työhön, kotiin, kuolemaan. Vakuutukset koskettavat laajasti koko yhteiskuntaa.

– Rikostrenditkin näkyvät meillä. Taannoin konnat tehtailivat paljon väärennettyjä tilinpäätöksiä, niillä rahastoyhtiöiden ovet aukesivat ja väärentäjät pääsivät mersukaupoille.

Järjestäytyneen rikollisuudenkin toiminta näyttäytyy vakuutustutkijoille.

– Mantaqaksi kutsuttu ulkomaalaistaustaisten muodostama rikollisryhmä on jo pitkään näkynyt ajoneuvovakuutuksissamme. He kierrättävät 80–140 000 euron arvoisia autoja keksityssä tuhoamis- ja myyntikierteessä.

Raatikaisen uusin uravaltaus on rikos­kirjallisuus. Hän julkaisi alkukesästä esikoisteoksena Syndikaatti (Johnny Kniga 2022), huolellisen kertomuksen järjestäytyneestä rikollisuudesta. Kirjaidean hän sai, kun oivalsi erään yhtiön sisäisen väärinkäytöksen pitävän sisällään kaikki hyvän tarinan osaset.

– Kirjoittaminen on ollut haaveeni. Jo poliisi­koulussa äidinkielen opettaja sanoi, etten ole pitkään poliisi, kun minusta tulee kirjailija. Hän oli väärässä.

Tai ehkei sittenkään: Nyt Raatikainen kirjoittaa työnsä ohessa romaanilleen jatko-osaa. Se ilmestyy viimeistään vuonna 2024.

– Olen aina kirjoittanut raportteja. Poliisiaikana jokaista kirjoittamaani lausetta saatettiin ruotia oikeudessa tuntikausia. Nyt saan kirjoittaa, mitä satun keksimään – se on ollut iso mäki ylitettäväksi.