Image

Janne Saarikiven essee: Miehen tie

Lapsena Janne Saarikiveä hakattiin koulun pihalla. Nyt hän toivoo, että maailmaan kasvaisi enemmän "neitejä".
Kuvat Linda Tammisto / Unigrafia

Onko teitä lyöty turpaan? Minua on. Ensimmäisellä luokalla olin aikuisten mielihaluja tarkasti seuraava pikkupoika, tyttöjen kaveri. Ei kulunut kauaa, kun paikkani koulun pihalla oli määritetty. ”Saarikivi on neiti”, huudettiin. Otettiin pipo päästä, heitettiin lumihankeen ja lälläteltiin, vedettiin isompien kanssa pataan.

Opin makaamaan liikkumattomana, kun turpaanvedon ydinvaihe suoritettiin. Passiivinen iskujen vastaanottaminen oli parempi tapa saada potkiminen loppumaan kuin vastarinta.

Kiusaaminen luokallamme oli sukupuolittunutta, kuten nykyisin sanotaan. Minulle huudettiin neitiä, tytöille, joilla eivät tissit kasvaneet, huudettiin ”lauta”, niille taas, joilla oli isot tissit, ”meijerit”. Poikien nokkimisjärjestys määriteltiin turpaanvetoperformanssissa nimeltä flaidis. Huudettiin: ”verta ja hikeä, flaidista”, muodostettiin rinki, estettiin opettajia keskeyttämästä tappelua. Keskellä sitten hakattiin.

Kiistelty kirjailija Timo Hännikäinen kirjoittaa, että ei kuoleman jälkeistä helvettiä tarvita, sillä yläasteen läpikäynyt tuntee kyllä helvetin. Oltakoon Hännikäisestä mitä mieltä vain, tämä lause on totta ja pätee muuten ala-asteeseenkin.

Miksi oikein käyttäydynkään näin ääliömäisesti?

Entä oletteko ahdistelleet vastakkaista sukupuolta? Minä olen. En kyllä ole asiasta ylpeä.

Muistan, miten lukiossa keskikaljapäissäni finnit punehtuen ja sydän pamppaillen olen puristellut tyttöjä perseistä. Ympärillä on nuorten miesten joukko kannustanut, tehnyt samaa toisille. Itsevarmemmat niin sanotusti saivatkin (minä en tietenkään). Sillä kerskuttiin.

Minulle taas annettiin litsareita. Muuankin tyttö heitti päälleni tuopillisen, mikä hetkeksi herätti. Miksi oikein käyttäydynkään näin ääliömäisesti?

En tiennyt vastausta tuolloin, mutta nyt tiedän. Matkin ympäristöäni, kasvoin sen tarjoamiin rooleihin. ”Miehet” olivat huutaneet minulle, että olen neiti, ja potkineet. Hakkausringissä selvisi, että mies on se, joka käy päälle lupaa kysymättä. Minunkin piti yrittää olla mies miehen ruumiissa, käydä käsiksi toisiin.

Sen verran puolustan itseäni, että en valinnut ruumista, johon synnyin. En mahda mitään sille, että olen näennäisesti niin sanottu mies.

Sanotaan, että sukupuolet ovat konstruktioita. Sillä tarkoitetaan, että ne syntyvät ihmisyhteisöjen roolittaessa yksilöitä ja ihmisten omaksuessa roolit. Usein tämä tapahtuu halukkaasti, joskus maahan hakaten.

Lapsissani näen, miten sukupuolirooleihin solahdetaan. Tyttö alkaa haluta vaaleanpunaisia asioita ja poika pyssyjä, vaikka heidän isänsä on itsesäälisiä esseitä vääntävä itkupilli ja äiti nauloja seinään hakkaava kädentaitaja.

Vähänkin järkevä tunnustaa, että tällaisissa rooleissa on paljon tarpeetonta. Minäkin voisin pitää vaaleanpunaisia korkokenkiä mielelläni. Tyttäreni voi alkaa tykistöupseeriksi, siitä vain.

Silti, kun olen vieraillut esimoderneissa yhteisöissä, olen havainnut, että niissäkin on miehiä ja naisia ja heillä roolit. Vain puoli ihmiskuntaa synnyttää ja imettää. Siksi Sahalinin nivhien keskuudessa miehet kalastavat ja naiset valmistavat lasten kanssa kotona kalaruokaa. Hantimiehet taas hoitavat poroja ja naiset keittävät kodassa poronlihaa.

Harrastin seksiä ensi kertaa 18-vuotiaana, mutta lapsen sain 39-vuotiaana. Jos olisi ollut jokin muu vuosisata, olisin ollut isä kaksikymppisenä (ja aivan pihalla). Jos olisin nainen, olisin synnyttänyt sarjassa, ollut vuoroin poltoissa ja imettänyt. Nyt 46-vuotiaana olisin jo kuollut kymmenenteen raskauteen.

Ei, sukupuolen kokemisen ytimessä ei ole konstruktiota. Siellä on himoa ja ruumiinnesteitä, spermaa, pillulimaa, verta ja kyyneleitä. Siellä on paisuvia lihaskudoksia. Kysymys on tulevaisuudesta, ihmiskunnan jatkumisesta. Järjettömimmilläkin sukupuoliroolituksilla on jossain kaukana häämöttävä biologinen pohja.

Naisten asema on parantunut, siitä ei ole epäilystä. Olen ollut läsnä synnytyksissä ja nähnyt, miten epiduraalipuudutus ja ilokaasu helpottavat fyysistä ponnistusta, joka liittyy naiseuteen ja joka ei voi koskaan liittyä mieheyteen.

Silti on ymmärrettävä, että menneisyys kokonaisuudessaan on kauhea, ei vain naisten menneisyys. Naisten työtä on synnyttäminen, mutta miesten varsinainen työ on väkivalta. Alkuperäiskansojen keskuudessa miesten kuolleisuudesta neljännes on monilla alueilla sotasurmia, minkä päälle tulevat vielä metsästysonnettomuudet.

Sodissa miehet kuolevat mutta naiset jäävät henkiin. Nobel-kirjailija Heinrich Böll, joka osallistui sotaan ensimmäisestä päivästä viimeiseen, ei sodan jälkeen löytänyt mistään elossa olevia saksalaisia miehiä, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 kuten hän. Hänestä tuli kirjailija oivalluksesta, että muut miehet ovat kuolleet.

Minua ette saa uskomaan, että on helpompi olla mies kuin nainen.

Miehet ovat kuulemma ahdistuneita, poissaolevia, vähäpuheisia. He ovat ”toksisia”, näin toistellaan joka tuutista. Mikähän heistä on moisia tehnyt, jo sukupolvien ajan? Vastaus on sota, miesten olemassaolon tarkoitus.

Isäni ensi muistot liittyivät Helsingin suurpommituksiin kevättalvella 1944. Kaupungin ikkunoista hajosi kaksi kolmasosaa yhdessä yössä. Neuvostoliittolaiset miehet siellä lentelivät kaupungin yllä. Isä oli äidin kanssa kotona kaksistaan, sillä hänen syntyessään ukkini lähti sotimaan ja saapui takaisin joskus talvi- ja jatkosodan jälkeen, viiden vuoden kuluttua. Hän heräsi kranaattikuopassa, sai kehoonsa räjähtävän projektiilin sirpaleita.

Ja ukkini puolestaan varttui, kun hänen isänsä oli vankilassa osallisuudesta edellisiin sotiin. Työväen arkistossa säilytetään A5-kokoisia paperilappuja, joihin seitsenvuotias isoisäni on rustannut vankilakirjeitä omalle isälleen: ”koska isä tulee kotiin? on kova ikävä.”

Kun tietää nämä asiat isästä ja ukista, tuntuu kummalliselta, miten täysjärkisiä he olivat: puhuivat, itkivät ja nauroivat, ottivat syliin.

Minua ette saa uskomaan, että on helpompi olla mies kuin nainen. Sodasta on 75 vuotta, ja tämä on pisin rauhanaika 1000-vuotisessa Suomen historiassa. Silti se hämärtää sekä naisen että miehen normaalin aseman ihmiskunnan historiassa.

Kun kuolet Stalingradin pakkasessa suolet sylissäsi tai menehdyt orjuudessa, vaihtaisit mielelläsi osat kotirintamalla imettävän ja työtä paiskivan naisen kanssa.

Kuin muistutuksena normaalista on Suomeen saapunut viime vuosina joukko sodissa traumatisoituneita (mieskirjallisuudessa sanottaisiin ”karaistuneita”) arabeja. Kun eräät heistä syyllistyvät väkivalta- ja seksuaalirikoksiin (tiedättekö, että myös suomalaiset sotaveteraanit tekivät raiskaustilastoihin aikanaan piikin?), on alkanut kauhea vihapuhe, väkivallalla uhkailu.

Varokaa vain, suomalaiset miehet osaavat sotia, olemme sitä opiskelleet koulussa.

Ala-asteen pihalla nauttimani sukupuolitettu kiusaaminen on siis varustautumista sotaan.

Voitte olla sitä mieltä, että se on biologiaa tai että se on historiaa ja psykologiaa, vaikea sanoa. Joka tapauksessa se on sitä, että kun ei ole oikea sota, on jokin muu kilpailu: olympialaiset tai kilpailu Nobel-palkinnoista ja pörssikursseista, hyppy tai heitto, maratoniin treenaaminen.

Miesten maailmassa on aina ajankohtaista vertailu: autojen, kellojen ja kännyköiden, tulojen vertailu. Käynnissä on maailman kilpailukykyisimpien maiden kilpailu, yliopistoranking. Ilmastonmuutosten, asevarustelun ja kansainvälisten konfliktien pomminvarma taustapahvi on kilpaileva mies.

Aikuistuessani, ehkä noin 23-vuotiaana, valoisana iltapäivänä kotiin päin kävellessäni muistan saaneeni oivalluksen. Se meni näin: minä olen neiti, ja se on hyvä.

Olin ymmärtänyt, että en tule koskaan täyttämään sukupuoliroolin mukaisia odotuksia. Että en pelaa jääkiekkoa, korjaa autoja tai saa aikaiseksi naisseikkailuja, joilla voisi ylpeillä. Että haluan puhua tunteistani, olla tyttöjen kaveri.

Oivalsin, että ne, jotka potkivat minua ala-asteen pihalla kun en ollut kunnon mies, olivat oikeassa. Sellainen juuri olenkin. Minun ei pidä yrittää tehdä yhtään asiaa, mitä miesten kuulemma pitää tehdä, ellen itse halua.

Sitten unohdin pitkäksi aikaa, että sukupuolet ovat olemassa.

Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin elän maailmassa, jossa yhä useammin saan kuulla olevani mies. Suuri osa ystävistäni – sekä miehistä että naisista – on niin sanottuja feministejä. He haluavat purkaa sukupuolirooleja ja parantaa erityisesti naisten asemaa.

Kysymykset, joita moderni feminismi ratkaisee, naisten oikeus työhön ja koulutukseen tai naisten samapalkkaisuus miesten kanssa, ovat syntyneet maailmassa, jossa väestö käy palkkatöissä, eikä koko ajan ole sota. Se on ollut olemassa vasta muutaman sukupolven ajan eräissä maailmankolkissa.

Naisilla on keskimäärin matalampi palkka kuin miehillä, mutta siitä, että juuri kenelläkään ei ollut rahapalkkaa, ei ole kuin reilu sata vuotta. Vuoteen 1901 asti piti naisen yliopistoon päästäkseen hakea ”vapautusta sukupuolestaan” (mikä älytön ilmaus), mutta tänä vuonna valmistuu Suomen yliopistoista todennäköisesti saman verran naisia kuin niistä valmistui naisia ja miehiä koko 1800-luvun aikana.

On tapana juhlia, että naiset saivat maassamme äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa vuonna 1906, mutta muistetaan, että vuonna 1905 ei miehilläkään ollut äänioikeutta.

On baari-ilta. Seurueessa oleva nainen puhuu omaa asiaa, se koskee muuta kuin muiden puhe, ja keskeytän hänet. Eipä aikaakaan kun hän alkaa valittaa: ”Keskeytät minut siksi, että olet mies”, hän sanoo, ”miehet aina keskeyttävät.”

On näet #metoo-kampanja. Miehen keskeyttämänä oleminen on mahtava uhripositio, ja silloin on tärkeää, että minut nimetään mieheksi, samapa se, tunnenko itseni sellaiseksi.

#metoo-kampanjan tarkoitus on tehdä näkyväksi naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja ahdistelu. Sen alku oli vaikuttava. Lähes jokainen tuntemani nainen päivitti tunnustuksia ja tarinoita seksuaalisesta häirinnästä. Näinkö paljon on maailmassa häirintää? Selvä, on kai sitten, masentavaa.

#metoo-kertomuksella on silti varjonsa. Kampanjan voimauttava perustarina panee ihmiset ympäri maailmaa mukauttamaan omat kokemuksensa siihen. Kukaan ei tarkista, ovatko tapahtumat oikeasti samanlaisia. Pääasia on, että ihminen kokee niin hetken, että saa painettua somen lähetysnappulaa.

Kyseessä on massapsykologia. Kuka tahansa voi syyttää ketä tahansa mistä hyvänsä, ja tuomion langettavat toiset keskustelijat. Syytetyt ovat aina syyllisiä. Uhritarinat muokkaavat toisiaan. Syytetyt menettävät maineensa eivätkä oikeastaan saa puolustautua. Heidän tulee vain hävetä julkisesti. Sitten häpeän onnistuminen arvioidaan somessa.

Voin pyytää anteeksi niiltä, joita vastaan olen rikkonut, ja pyydänkin.

Tunnustukselliset mieskolumnistit aloittivat pian häpeäharjoituksen. Vaadittiin esimerkiksi, että miehet ottaisivat ”kollektiivisen vastuun käytöksestään”. Asioista aina edistyksellistä mieltä oleva, erityisen tosikkomaisia päivityksiä kirjoittava mutta koomikon nimellä esiintyvä Iikka Kivi kirjoitti, että kampanjaa vastustavat naistoimittajat ovat uima-altaaseen paskovia virtahepoja.

Kollektiivinen vastuu – anteeksi? Mikähän oikeusjärjestys Pohjois-Korean ulkopuolella tuntee sellaisen? Minäkö vastuussa siitä, että ”mies” jossain Amerikassa on lähennellyt filmitähtiä? Minä, joka en edes ole mies vaan neiti?

Voin pyytää anteeksi niiltä, joita vastaan olen rikkonut, ja pyydänkin. Tiedätte, keitä olette, ja tunnette syntini. Antakaa minulle anteeksi, jos voitte. Olen pahoillani. Mistään yleisistä miessuvun synneistä en sen sijaan ole pahoillani.

Nyt on päätettävä, halutaanko ahdistavista sukupuolirooleista oikeasti eroon. Vai halutaanko miesten kollektiivinen häpeäharjoitus ja miesten ja naisten välinen kilpailu, loputon valtataistelu?

Monet feministit sanovat, että on murrettava patriarkaatti, sukupuolten näkymätön maailmanjärjestys. Tämä on ymmärrettävä mutta epämääräinen vaatimus. Voisi varmaan sanoa, että se on tyypillinen miesten vaatimus. Se on vaatimus saada määritellä, minkälainen maailma on ja miten se insinöörihenkisesti muutetaan parilla taikasanalla.

Katson televisiota, jossa tunnettu feministi selittää, mitä on miesselittäminen, ja huokailen ahdistuneena. Feminismin valtavirta on selvästi valinnut, että sukupuolirooleihin liittyvä ahdistus hoidetaan antamalla naisille sama miehinen näyttämisen tarve ja pätemisen ahdistus, josta olen koko elämäni kärsinyt.

Tyttärelläni on kirja, jossa annetaan tytöille moderneja roolimalleja. Sen nimi on Iltasatuja kapinallisille tytöille. Siinä naiset ovat saavuttaneet asioita, joita tavallisesti tekevät miehet. Evita Peronista tuli Argentiinan kansan rakastettu johtaja, Ruth Bader Ginsburgista Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Nämä naiset sanovat kukin jonkin lattean viisauden, kuten ”älä anna minkään pimentää haaveitasi”.

Ajassamme naiset saavat tavoitella samoja korkeuksia kuin miehetkin. Mutta kuinka kapinallinen on idea, että ihmisen tulisi tehdä uraputki ja nousta yhtiön, valtion tai oikeusistuimen johtoon? Mielestäni se on keskiluokkainen, typerä ja vaarallinen. Se edustaa kaikkea sitä, josta miehiä voisi syyttää: kilpailua, toisten tuuppimista, kukkoilua, toksisuutta.

Toksisuutta feminismissä riittääkin. Kun katson vihaa ja halveksuntaa, jolla ideologisesta feminismistä kieltäytyviä mutta katsomukseltaan liberaaleja naistoimittajia Ulla Apelsinia ja Sanna Ukkolaa inhotaan, muistan, miten vanhan polven kommunistitkin vihasivat sosiaalidemokraatteja paljon enemmän kuin oikeita porvareita.

Nykyajan tiedostavien ihmisten filosofia on nimeltään intersektionaalinen feminismi. Se kertoo, että esimerkiksi suomalainen akateeminen nainen on eri asemassa kuin bangladeshilainen tehdastyöläisnainen. Somali kohtaa Suomessa eri haasteita kuin liikuntarajoitteinen, ja joku on sitten vieläpä liikuntarajoitteinen somali.

Tähän asti on helppo olla intersektionalisti. Mutta sitten seuraa jatko-osa, jonka mukaan pitää olla ihmisiä, jotka puhuvat värillisen naisen positiosta, ja toisia, jotka puhuvat kotiäidin positiosta. Minun kaltaiseni taas lokeroidaan ”valkoisen heteromiehen” asemaan, valtaapitävään ja kaikkivoipaan.

Tässä ajattelussa ihmisen ajatukset syntyvät ryhmän jäsenyydestä, eivät ajattelemisesta. Jos ryhmällä on negatiivinen etumerkki (ainoa sellainen ryhmä on valkoinen heteromies), on puheella negatiivinen etumerkki.

Arkipäivän intersektionalismissa ihminen on, miltä näyttää. Esimerkiksi minä olen valkoinen heteromies, koska näennäisesti olen sellainen professorintitteleineni, kyrpineni ja buutseineni. Kun valkoinen heteromies puhuu, kiirehtii paikalle supertiedostaja, joka muistuttaa miestä tämän ”etuoikeuksista”. Vaikka siis intersektionalismi oli juuri muistuttavinaan, että etuoikeuksia ja niiden puutteita on monenlaisia ja että ne ovat alituiseen sekoittumassa.

Joka mitään elämästä tietää, tietää senkin, että elämämme on toisilta salattu, ja päälle näkyy vain kuoret. Kun joku haluaa väittää mietteitäni valkoisten heteroiden etuoikeutetuiksi mietteiksi, on kysymys rasismista uusissa kääreissä, samapa tuo, vaikka sitä kutsuisi feminismiksi.

Siinä ihmisen sanominen samaistetaan sukupuoleen, ihonväriin ja asemaan, ja itse sanomisella ei ole väliä. Mikä röyhkeintä, oletetaan, että ihmisellä on kaikki hyvin, koska hän kuuluu tiettyyn ryhmään.

Jos sukupuoli todella on ”konstruktio”, niin kuinka vahvoja konstruktioita mahtavatkaan olla ”mustat naiset”, ”transsukupuoliset”, ”valkoiset miehet” ja muut hahmot, jotka seikkailevat intersektionaalisen feminismin keskusteluissa?

Jos sukupuoli ja toksisuus voivat liittyä yhteen (voivatko ne?), on varmaan sitten olemassa myös toksista feminiinisyyttä.

Kannatanko sukupuolten välistä tasa-arvoa? Tietenkin. Vain sydämetön idiootti ei kannata.

Jos toksiseen maskuliinisuuteen liittyy väkivaltaisuus, puhumattomuus, itsetietoinen selittäminen ja kuulijan vähättely, kaikki stereotyyppisen mieheyden huonot puolet, silloin varmasti ovat myös stereotyyppisen naiseuden huonot puolet toksista feminiinisyyttä. Siihen kuulunevat esimerkiksi sairaalloinen miellyttämisenhalu, uhriutuminen, monenlainen avuttomuus, seksuaalisella viehätysvoimalla ja hysterialla hallitseminen.

Kun muistelen kauan sitten kadonnutta ”neitiä”, joka ala-asteen pihalla otti turpaan, miellytti opettajia ja kanteli kiusaajistaan, minusta tuntuu, että se oli toksisen femininiininen tyyppi, epävarmojen naisten kasvattama pikkupoika, joka pelkäsi vaikeiden (fyysisten) asioiden yrittämistä, elämään kuuluvaa epäjärjestystä ja likaa.

Kannatanko sukupuolten välistä tasa-arvoa? Tietenkin. Vain sydämetön idiootti ei kannata.

Kannatanko sitä, että naiset voivat hakeutua veturinkuljettajiksi, upseereiksi ja jättiläislaivojen kapteeneiksi? Totta kai.

Entä kannatanko sitä, että tulevaisuudessa on enemmän naisia pormestareina ja korkeimman oikeuden tuomareina?

Tietenkin toivon, ja tietenkään en.

Toivon, että pormestarina toimii ja korkeimmassa oikeudessa jakaa oikeutta kaikkein pätevin ja oikeudenmukaisin henkilö, siitä riippumatta, onko hänellä kullia, tissiä, pillua, karvoitusta, niskaa, kainaloa tai päätä.

Entä olenko feministi?

No en ole. En ole mikään -isti ylipäätään.

Uskon yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, mutta en silti ole kommunisti tai sosialisti, sillä vasemmiston historia osoittaa yhteiskunnallisen tasa-arvon syntyvän ideologisen uudistustyön eikä vallan­kumouksen kautta. Jyrkät ideologiat sen sijaan tuottavat ensin turhaa vastakkainasettelua ja sitten pahimmassa tapauksessa ruumiita.

En usko, että kenenkään asemaa parantaa joka paikkaan väen vängällä tuotu naisnäkökulma. En usko, että tiede siitä paranee, kun lakkautetaan vanhat professuurit ja perustetaan niiden tilalle naistutkimuksen oppituoleja. En usko, että maailma siitä paranee, että annamme nobeleita, Oscar-patsaita tai korkeimman oikeuden tuomarin paikkoja ihmisille siksi, että he ovat naisia. Tai siitä, että televisiossa näytetään sarja naisten ohjaamia elokuvia siksi, että ne ovat, niin, (ainakin näennäisesti) tietyn sukupuolen ohjaamia.

Samalla tiedän selviönä, että silloin kun pätevin ehdokas on nainen, paikat ja palkinnot kuuluvat heille. Tai että silloin kun elokuva on hyvä, se pitää esittää televisiossa.

Kun katson vaatimuksia saada naisia yritysten johtoon, naisia hallitukseen ja eduskuntaan, minusta tuntuu, että patriarkaatti on vahvempi kuin koskaan.

Ei ole väliä, kuka valitaan yrityksen johtoon, kunhan hän on nainen. On läpimurto, että presidentti on nainen, vaikka mitä se muka kertoo ihmisen politiikasta? Anteeksi, Li Andersson, Laura Huhtasaari ja Elina Lepomäki ovat kaikki nuoria naisia ja eri mieltä aivan kaikesta. Se jo osoittaa, miten naisten päästäminen johtavaan asemaan muuttaa maailmaa. Ei mitenkään, sillä naiseus ei ole kiinnostava ominaisuus ihmisessä.

Kun katson riemua, jolla tiedostavat ihmiset ympäri maailmaa hihkuvat, että Suomen kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtaja on nainen, koen samaa halua pois väkijoukosta kuin vappuna kun humalaiset tökkivät hattaroilla silmiin.

Kiinnostaisi, mitä politiikkaa hallitus harjoittaa, ei se, onko siellä istuvilla pillu. Vastuullinen media tekisi uutisia linjauksista ja hallitusohjelmista – mutta niistähän ei ole uutisoitavaa, kun ne ovat aivan samat kuin miespääministerin aikana.

Enemmän kuin naisten nousua uusiin korkeuksiin kannatan miesten laskeutumista mataluuksiin.

Ihminen on ihminen sukupuolesta riippumatta. Mies ei ole ongelma eikä nainen ratkaisu tai päinvastoin. Tässä maailmassa on monilla kauheaa, ja se johtuu muun ohella asioista, joita uskomme sukupuolista. Mutta paha olo ei väisty siten, että kaikki alkavat tekemään sitä, mikä aiheuttaa jo puolelle maailmalle pahan olon.

Siksi enemmän kuin naisten nousua uusiin korkeuksiin kannatan miesten laskeutumista mataluuksiin.

Toivon, että ketään ei enää koskaan kasvateta mieheksi. Toivon, että miehet jäävät kotiin kokkaamaan kalapuikkoja lapsille ja vaihtamaan vaippoja. Että he jäävät kahvikupposen ääreen pillittämään toisilleen sitä, miten naiset kohtelevat heitä pelkkänä kodinsisustusrekvisiittana.

Kannatan sitä, että kaikista miehistä tulee neitejä, ja naisistakin. Että kaikki ryhtyvät lukemaan runoja sen sijaan, että tekevät uraa. Että talous ajetaan alas, ja valtio. Että kenellekään ei anneta iltalukemiseksi roolimalleja, joissa hänestä pitää tulla sankari tai sukupuoli.

Kannatan sitä, että sukupuolesta poistetaan kaikki konstruktio ja että jäljelle jää vain liha, paisuvat kudokset, jotka olemme me.

Julkaistu: 26.3.2020
7 kommenttia