Jani Viander on työskennellyt 11 vuotta Brentfordille – hän kertoo nyt pitkästä tiestään Tuusulan harjoituskeskuksesta Valioliigaan: ”Aika lähellä on, että olisin ollut pisimpään täällä”

Jani Vianderille lopullinen ajatus maalivahtina pelaamisesta syttyi 10-vuotiaana. Tuolloin, vuonna 1986, hän oli pelaamassa junioriturnausta Espoon Kivilahdessa.

– Espoossa yksi peli meni maalivahtina tosi hyvin, jonka jälkeen pelipaikka valikoitui vakituiseksi, Viander kertoo nyt Zoomin välityksellä Brentfordin treenikeskuksesta Länsi-Lontoosta.

Siihen aikaan Vianderin ikätovereilla oli tapana pelata huhtikuun alusta jalkapalloa ja vaihtaa marraskuun alussa jääkiekkoon. Viander harrasti kahta lajia rinnakkain 12-vuotiaaksi asti, kunnes jääkiekko jäi pois.

Kun pelipaikaksi valikoitui maalivahti, nuoren pojan erityistarkkailussa olivat sen ajan huiput: etenkin belgialainen Jean-Marie Pfaff, ranskalainen Joël Bats ja saksalainen Harald "Toni" Schumacher.

– Yhtä isoa esikuvaa ei ollut, mutta seurasin kaikkia huippuvahteja. Urheiluruudusta sai jonkinlaista pohjaa ja näki pätkiä peleistä, mutta siihen aikaan ei ollut mahdollista seurata niin paljon jalkapalloa.

Ajatus jalkapalloammattilaisuudesta alkoi hahmottua 1987, kun Viander meni itseään vanhemman ikäluokan piirijoukkueen katsastustilaisuuteen Keski-Uudellamaalla. Hän oli ainoa maalivahti ja sai kuulla, ettei valinta kohdistuisi häneen iän takia.

Kommentista huolimatta Viander valittiin itseään vanhempien piirijoukkueeseen. Silloin hän tajusi pärjäävänsä jalkapallossa. Kului vain puoli vuotta, kun jääkiekko jäi kokonaan lajivalikoimasta.

– Lopullisesti päässäni syttyi lamppu kesällä 1988, kun harjoittelin paljon kotikaupunkini harjoituskeskuksessa Tuusulassa. Sieltä lähti ajatus ammattilaisuudesta tavoitteena. Sen eteen aloin tehdä aika paljon töitä.

Vianderin perheessä ei ollut huippu-urheilutaustaa, vaikka isällä liikunnallista taustaa olikin. Hän ei osaa sanoa, mistä kipinä lajiin on lähtenyt, mutta muistaa yksittäisiä signaaleja 1980-luvulta esimerkiksi HJK:n kotipeleistä ja Suomen miesten A-maajoukkueen otteluista Olympiastadionilta.

– Muistan pelien jälkeen Olympiastadionilla saaneeni Bayern Münchenin, Liverpoolin ja AC Milanin pelaajien nimikirjoituksia. Jos miettii, missä olen nyt ja miten toimin, sisälläni on aina ollut tavoitteellisuus ja halu ottaa vaikutteita jostain vähän isommasta kuin omasta pihapiiristä.

Vianderin pelaajaura alkoi 16-vuotiaana, vuonna 1991 vantaalaisessa Tikkurilan Palloseurassa. Hän harjoitteli HJK:n kanssa, mutta helsinkiläisseurassa näkymä peliajasta ei ollut hyvä yhdestä syystä: Joukkueen riveissä palloa torjui muuan Antti Niemi.

Pelaajauran alkuvaiheeseen mahtui tukku erilaisia suomalaisseuroja ja -kaupunkeja: 1992–1993 K-UP Kerava, 1994–1995 helsinkiläinen FinnPa, 1995 Tampereen Ilves, 1996 Pietarsaaren Jaro ja 1997 porilainen FC Jazz.

Nuorta maalivahtia ohjasi yksi ajatus, palava halu saada peliminuutteja, vaikka se tarkoittikin maisemanvaihdoksia.

Siirto kulttiseura FinnPaan osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Ensimmäinen kausi oli menestyksekäs ykkösvahdiksi nousseelle Vianderille. Päävalmentajana oli Reima Kokko, joka luotti nuoreen veräjänvartijaan.

– Päädyin FinnPaan, koska koin siellä olevan mahdollisuus pelata enemmän kuin HJK:ssa. Olin 18-vuotias ja naulasin tavoitteen, että haluan pelata mahdollisimman nopeasti Veikkausliigassa, Viander muistelee.

– Olen ikuisesti kiitollinen Kokolle, että sain 18-vuotiaana pelata Veikkausliigaa kokeneiden pelaajien kanssa FinnPassa.

Seuraava kausi ei sujunut yhtä onnellisten tähtien alla. Kokenut Kari Laukkanen palasi saksalaisen SV Waldhof Mannheimin riveistä FinnPaan ja nappasi ykkösvahdin viitan. Viander siirtyi kesällä 1995 Ilvekseen – jälleen kerran peliajan perässä.

Viander ajatteli, että on parempi pelata kuin olla FinnPassa penkillä.

– Osa asioista ei ole ollut itsestä kiinni, ja olen reagoinut niihin. Tavoitteenani oli päästä ulkomaille pelaamaan. Koin, että jos en pelaa Suomessa, ei kukaan halua minua ulkomailla. Kunnianhimo ohjasi tekemistä siten, että halusin aina vain pelata.

Jokaista päätöstä ohjasi ajatus urasta ulkomailla. Ensimmäinen mahdollisuus Suomen rajojen ulkopuolella avautui vuonna 1997 Belgian kakkostasolla pelanneessa KV Kortrijkissa.

Vianderilla oli tuolloin FF Jaron kanssa kaksivuotinen sopimus. Siinä oli purkupykälä, jos hän sattuisi pääsemään ulkomaille.

– Se oli aika hullu juttu. Päädyin nimekkään hollantilaisagentin asiakkaaksi ja menin NAC Bredaan harjoittelemaan. Agentin vinkistä neuvottelimme Jaron kanssa siten, että sopimus oli mahdollista purkaa.

Lopulta kävi niin, että Vianderilla ei ollut seuraa keväällä 1997, mutta hän kävi harjoittelemassa PSV Eindhovenin ja Feyenoordin kanssa. Kun hän oli viettänyt pidemmän jakson ilman vakituista seuraa, uusi mahdollisuus avautui belgialaisesta Kortrijkista.

Viander teki ensin neljän kuukauden sopimuksen, kun Kortrijkin silloisen ykkösvahdin jalka oli murtunut. Suomalaisvahti pelasi kauden alussa kaikki pelit – ja esiintyi erinomaisesti. KV Kortrijkin kausi oli lentokeliä. Joukkue pelasi 26 sarjaottelua tappioita ennen kauden ensimmäistä häviötään maaliskuussa.

Viander oli noussut ykköseksi, mutta pari heikompaa ottelua maaliskuussa käänsivät kurssin.

– Joukkueelle tuli takkuinen vaihe. Itselläni ei mennyt pari peliä ihan putkeen, jonka jälkeen menetin paikkani.”

Belgian reissun jälkeen suuntana oli Helsinki. Viander ajautui vuosiksi 1998–2001 HJK:hon. Nimenomaan ajautui, sillä Belgian tapaan HJK:hon siirtymisessä oli paljon sattumaa mukana.

HJK:ssa valmensi Antti Muurinen, jonka alaisuudessa Viander oli pelannut FF Jarossa. Maalivahti oli palannut takaisin Belgiasta ja päättänyt mennä katsomaan HJK:n ottelua. Pelin jälkeen Viander oli mennyt moikkaamaan vanhoja kavereitaan. Muurinen tiesi maalivahdin paikallaolosta ja pyysi joukkueenjohtajaa Markku Peltoniemeä antamaan hänelle käyntikorttinsa.

– Peltsi toi minulle kortin ja soitin Antille. Hän sanoi, että Mikko Kavén on siirtymässä Motherwellin ja he etsivät uutta maalivahtia, Viander kertoo.

– Olen miettinyt, jos en olisi mennyt katsomaan peliä tai moikkaamaan kavereita, olisiko siirtoa ikinä tapahtunut. Asiat voivat olla joskus elämässä ja jalkapallossa niin pienestä kiinni.

HJK:n vuodet olivat Vianderille pelaajana hienoa aikaa. Joukkue selviytyi vuonna 1998 suomalaisittain historiallisesti Mestarien liigan lohkovaiheeseen. Vierellä pelasi Mikael Forssellin, Mika Lehkosuon ja Hannu Tihisen kaltaisia kovia tekijöitä.

Kilpailu ykkösvahdin paikasta oli alkuun kovaa, sillä joukkueessa pelasi Tommi Koivistoinen. Viander aloitti haastajana ja sai mahdollisuuden, kun Koivistoinen joutui pelikieltoon PSV Eindhovenia vastaan pelatun ottelun jälkeen.

Viander pelasi kotiottelut saksalaista Kaiserslauternia ja portugalilaista Benficaa vastaan. Ensimmäinen päättyi maalittomaan tasapeliin ja jälkimmäinen ikimuistoiseen 2–0-voittoon.

– Mestarien liiga muutti urani suuntaa. Vuosi 1999 oli joukkueelta hyvä. Vain viimeinen silaus jäi puuttumaan Valkeakoskella, että olisimme voittaneet mestaruuden. Pelasin tuolloin pidemmän jakson korkealla tasolla, Viander tuumaa.

Vuonna 2000 päävalmentajaksi saapui Jyrki Heliskoski, joka muutti Vianderin mukaan paljon asioita. Avaussesonki meni totutellessa. Toisella kaudella pelaajat tiesivät selvemmin, mitä Heliskoski halusi heiltä. Kaikkiaan HJK jätti hienon jäljen pelaajauralle.

– Hyvät muistot, hienoja kokemuksia ja kuten urheiluun kuuluu, myös hieman katkerammat puolet. Emme voittaneet mestaruutta ensimmäisellä rupeamallani HJK:ssa, Viander sanoo.

– Muistan, kun Markku Kanerva sanoi Benfica-pelin jälkeen, että tämä voitto vastaa kolmea Suomen mestaruutta. Jos itsekin punnitsee, niin ehkä Mestarien liigan kokemus on aika kova asia.

Vuonna 2001 Viander pääsi toteuttamaan tavoitteensa ja siirtyi ulkomaille. Hän oli pelannut kaudella 2001 HJK:ssa ottelut puoliksi Ville Wallenin kanssa.

– Siinä vaiheessa tuli sellainen olo, että nyt ihan oikeasti pitää päästä ulkomaille tai se ei tule tapahtumaan.

Siihen aikaan siirtoikkunat eivät olleet samalla tavalla voimassa kuin nykypäivänä. Viander pääsi vielä Suomen kauden päätyttyä siirtymään muualle. Suuntana oli Englanti ja Bolton Wanderers. Kun Viander oli viettänyt muutaman päivän Boltonissa, hän ei tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi.

– Se oli aluksi epätietoista aikaa, mutta yhtäkkiä puhelin soi. Minulle sanottiin, että matkustat huomenna edustusjoukkueen mukana Ipswichiin. He olivat sopineet kolmen kuukauden lainapestistä HJK:n kanssa.

Boltonissa pelasi ykkösvahtina Jussi Jääskeläinen, joka auttoi maanmiestään sopeutumaan joukkueeseen ja englantilaiseen elämäntyyliin.

Vianderin ainoa ottelu Wanderersin paidassa tapahtui Stockport Countya vastaan Englannin cupissa. Suomalaisväriä oli etenkin nykypäivän perspektiivistä katsottuna toden teolla joukkueissa, sillä Stockportia edustivat tuolloin Shefki Kuqi ja Jarkko Wiss.

Kauden jälkeen Viander teki vaikean päätöksen. Boltonista tarjottiin hänelle sopimusta, mutta Stoke City tuli kuvioihin mukaan. Vianderin intuitio sanoi, että Stoke halusi häntä enemmän kuin Bolton.

– Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi ehkä kannattanut jäädä Boltoniin, koska kaikki asiat olivat siellä niin hyvin. Lähdin taas peliajan perässä Stokeen, mutta siellä en ikinä saanut pelata.

Boltonissa Viander oli jäänyt kolmosvahdin asemaan. Hän itse oli toivonut Stockport-pelin jälkeen, että nousisi hierarkiassa Jääskeläisen taakse kakkoseksi.

– Jos mietin nykyisellä Englannin vuosien kokemuksellani, kolmosen rooli ei ole niin huono asia kuin itse sen aikanaan koin.

– Muistan, kun olin aikanaan Boltonista junamatkalla Stokeen tekemään sopimusta. Silloin oli vielä kutina, että pitäisikö hypätä jollain asemalla pois ja mennä takaisin. Se oli hyvin vaikea päätös tehdä. Ehkä sen takia se ei toiminutkaan.

Viander oli ikävuodet 26–28 Englannissa, mutta ei pelannut yhtään sarjaottelua Boltonin, Stoken tai myöhemmin Plymouth Argylen ja Brentfordin paidassa.

– Olen miettinyt, olisiko niin sanotut kultaiset pelivuotensa voinut viettää eri tavalla. Kaikella on aina tarkoituksensa. Missään nimessä en kadu, että menin Englantiin. Kun olen asettunut myöhemmin tänne, niin voin ajatella noiden vuosien tuoneen paljon peliuran jälkeiseen aikaan.

Jani Viander vaihtoi usein maalivahtina seuraa mahdollisen peliajan perässä.

Englannin vuosien jälkeen Viander siirtyi eksoottisiin jalkapallomaihin: ensin israelilaiseen Ashdodiin, sitten kyproslaiseen Aris Limassoliin. Etenkin sopimus Ashdodiin syntyi taas sattumien kautta.

Viander oli ollut tammikuussa 2004 Brentfordissa viikko kerrallaan jatkuvalla pätkäsopimuksella. Hän sai yhteydenoton mahdollisuudesta pelata nimekkäässä israelilaisseurassa, joka oli ajautunut maansa pääsarjassa säilymistaisteluun.

Vianderin ainoa mielikuva Israelin pääsarjasta oli se, että Mika Aaltonen oli pelannut joskus siellä. Myös maan epävakaa poliittinen tilanne mietitytti.

– Viimeisenä siirtopäivänä minun piti lentää Lontoosta Israeliin. Kun Lontoossa tuli lunta, he sulkivat Heathrow’n lentokentän, enkä päässyt lähtemään. Muistan, kun nukuin yön terminaalin penkillä ja yritin päästä seuraavana päivänä matkaan.

Israelin jalkapalloliitto hyväksyi siirron, vaikka Viander ei ollut päässyt lumimyräkän takia vielä maahan.

– Sarjan taso oli tosi hyvä. Se yllätti. Siellä pelattiin hyvin hyökkäävää jalkapalloa, ja maalivahdille oli siksi paljon tilanteita torjuttavaksi. Pelin tempo oli hyvä, ja kaikki halusivat vain hyökätä.

– Joukkueessamme oli vanhoja Israelin maajoukkuepelaajia, jotka olivat pelanneet Euroopassa. Olosuhteet olivat huippuluokkaa. Ehkä se ei kuitenkaan houkutellut pidemmän päälle. Halusin vain takaisin pelaamaan, hymyn kasvoille ja nauttia jalkapallosta.

Kun Viander oli saanut 30 ikävuotta mittariin, hänellä alkoi kirkastua kaksi vaihtoehtoa peliuran jälkeiselle ajalle: joko pelaaja-agenttina tai valmentajana. Hän otti molemmista selvää, mutta mieli kääntyi valmentamiseen ammatin selvyyden kautta.

– Minua ei houkutellut jalkapalloagenttimaailma ja siinä pyöriminen.

Viander kävi Uefa B -kurssin, ja valmentaminen lähti sitä kautta toden teolla liikkeelle.

– Pyrin saamaan valmennuskokemusta, ja jostain se pitää aina aloittaa. Järjestin maalivahtikouluja junioreille, missä kommunikointi sekä harjoitusten ja harjoitteiden organisointikyky lyhyessä ajassa kouliintuivat”, Viander sanoo.

Viander oli pelaajauransa lopulla palannut vuosiksi 2008–2010 HJK:hon, jossa viimeinen kausi kului pelaajavalmentajana.

– Olin valmentajapalaverissa ja sitten menin pukukoppiin vaihtamaan vaatteet pelaajien kanssa treenejä varten.

Kauden lopulla seura ja Viander itse olivat sitä mieltä, että hänen on aika ripustaa nappulakengät naulaan ja siirtyä päätoimisesti valmentajaksi. Hän työskenteli maalivahtivalmentajana HJK:ssa ja kesällä 2011 Suomen alle 21-vuotiaiden poikien maajoukkueessa.

– Kaikki meni hyvin, kun minulle ei tullut aukkoa pelaamisen lopettamisen ja valmentamisen aloittamisen välille. Se voi olla monelle lopettavalle pelaajalle ongelma, miten laskeutua peliuran jälkeen valmentajaksi”, Viander miettii.

Maalivahtivalmentajan ura ei ollut itsestäänselvyys. Vianderin mielessä kävivät muunlaiset valmentajareitit, kuten päävalmentajan pesti, mutta silmät avautuivat, kun hän siirtyi heinäkuussa 2012 Norwich Cityn akatemiaan maalivahtivalmentajaksi.

– Muuttaessani Englantiin oivalsin, että täällä on paljon maalivahtivalmentajia, mutta paljon enemmän muita valmentajia. Tuli valaistuminen, että polkuni oli luotu maalivahtivalmennukseen.

– Se on kivaa, kun valmennusryhmissä työtä tehdään yhdessä, niin itsekin pyrin tuomaan näkemyksiäni esille pelaajista ja pelaajien kehittämisestä. Päävastuu on maalivahdeissa, mutta kyse on aina tiimityöskentelystä.

Vaikka vuodet Englannissa eivät tuoneet pelaajana suurta menestystarinaa, ne marinoivat valmentajauralle. Viander oli luonut brittikontakteja, jotka avasivat kesällä 2012 ovet Norwichiin.

Aki Riihilahden vanha tuttu Kit Symons työskenteli tuolloin Fulhamissa alle 18-vuotiaiden joukkueen valmentajana, ja Viander pääsi hänen kauttaan tutustumaan seuraan. Tottenham Hotspurin akatemian pelaajakehityspäällikkö Chris Ramsey oli puolestaan käynyt Tanoke-metodin kehittäjän Pertti Kemppisen vieraana Suomessa. Viander oli tavannut Ramseyn ja vieraillut myöhemmin Tottenhamin akatemiassa.

Näiden keskustelujen kautta Viander sai vinkin, että Englannissa oltaisiin investoimassa tulevina vuosina akatemiatoimintaan ja palkkaamassa sitä kautta kosolti uusia valmentajia. Hän huomasi nopeasti, että melkein maan jokainen seura etsi maalivahtivalmentajaa akatemiaansa.

Viander laittoi hakemuksen Norwich Cityyn, josta avautui sauma työhaastatteluun ja lopulta pestiin.

– Olihan se eri ympäristö. Huomasin nopeasti, että valmentajan työpäivät alkavat aamulla seitsemältä ja loppuvat illalla kuudelta. Kaikki oli organisoitua ja suunniteltua sekä ympärillä paljon enemmän ihmisiä, mihin olin tottunut Suomessa.

Norwich Cityn edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana työskenteli David Watson, joka oli ollut Roy Hodgsonin tiimissä Englannin miesten maajoukkueen maalivahtivalmentajana kesän 2012 EM-kisoissa ja pysyi pestissään kesän 2016 EM-kisoihin asti. Edustuksen managerina työskenteli kokenut Chris Hughton. Heistä suomalaisvalmentaja imi itseensä kaiken mahdollisen opin.

Vianderille ja koko Norwichin nuorisojoukkueelle kauden huipentuma oli FA Youth cupin mestaruus keväällä 2013. Norwichin alle 18-vuotiaiden joukkue voitti Chelsean kaksiosaisessa finaalissa, joista Carrow Roadilla pelattu ottelu keräsi noin 25000 ja Stamford Bridgellä pelattu ottelu noin 17000 katsojaa. Ne olivat myös maalivahtivalmentajalle unohtumattomia hetkiä.

Vianderille Norwichin ikäryhmästä jäivät mieleen Murphyn veljekset Jacob ja Josh, joista ensimmäinen pelaa parhaillaan erinomaista kautta Newcastle Unitedissa ja jälkimmäinen on avainpelaajia Portsmouthissa.

Viander mainitsee myös Luton Townin kapteenin Carlton Morrisin ja Nottingham Forestin vasemman pakin Harry Toffolon.

– Myös Chelsealla oli kova ryhmä, jossa pelasivat esimerkiksi Nathan Ake, Andreas Christensen ja Dominic Solanke, Viander muistelee.

Kesällä 2014 Viander aloitti uuden matkan, joka on jatkunut tähän päivään asti. Siirto Brentfordiin syntyi paitsi perhetilanteen, myös tuttujen brittikontaktien kautta.

Viander asuu vaimonsa kanssa Lontoon pohjoispuolen ulkoreunalla. Norwich oli lähempänä asuinseutua kuin Helsinki, mutta pariskunta ei ollut pystynyt kunnolla elämään vielä yhdessä. Siksi Viander silmäili tarkasti, jos Lontoosta löytyisi seura, joka etsisi maalivahtivalmentajaa.

– Norwich oli kaikkiaan hyvää ja opettavaista aikaa. Prosessia ei voi kiihdyttää millään näppäimellä, vaan nuo asiat pitää itse kokea.

Viander oli tavannut aikanaan Tanoke-tilaisuudessa Ramseyn ohella nigerialaisen Ose Aibangeen, joka työskenteli Brentfordin akatemian managerina vuosina 2010–2016. Hän oli kertonut Vianderille seuran voimakkaista investoinneista akatemiaansa ja ylipäätään nuorisotyöhönsä.

Vaikka Viander tunsi Aibangeen etukäteen, työnhaku tapahtui normaalien prosessien kautta. Työhaastattelu Brentfordin akatemian maalivahtivalmentajaksi jäi hänelle elävästi mieleen.

– Siellä oli samaan aikaan muutama maalivahtivalmentaja pukukopissa, joista jokainen veti puolen tunnin treenipätkän. Itsellä se meni hyvin ja sain myöhemmin tiedon, että he olisivat halukkaita palkkaamaan minut.

Kun Viander siirtyi Brentfordiin, seura oli edeltävänä keväänä noussut Ykkösliigasta Championshipiin. Seuraavalla kaudella 2014–15 joukkue ylsi välittömästi viidenneksi ja Championshipin nousupudotuspeleihin.

Nousu jäi vielä haaveeksi, ja se tapahtui lopulta vasta kuuden vuoden päästä keväällä 2021.

– Huomasin välittömästi, että seuralla on palo mennä eteenpäin. Heti oli kutina, että joukkue on menossa johonkin suuntaan.

Viimeiset 11 vuotta ovat kuluneet hujauksessa, ja paljon on muuttunut ympärillä. Pitkälti vain omistaja, kesästä 2012 seuran pääjehuna toiminut Matthew Benham, on pysynyt samana.

Jalkapallojohtaja Phil Giles saapui Brentfordiin vuosi Vianderin jälkeen ja hän jakoi aluksi urheilupuolen johtopestin tanskalaisen Rasmus Ankersenin kanssa. Kun Ankersen siirtyi muualle vuonna 2020, Giles on hoitanut pestiä yksin.

– Jo alkuvuosina toiminnassa oli suunnitelmallisuus, miten nousisimme Valioliigaan.

Myös akatemian maalivahtivalmentajan työpäivä noudattaa tiukkaa suunnitelmallisuutta. Viander saapuu Brentfordin treenikeskukseen aamuisin varttia yli seitsemän.

– Vuosia on jonkun verran mittarissa. Minun täytyy käydä puoli tuntia kuntosalilla kolme kertaa viikossa, että pystyn potkia palloja maalivahdeille.

Ensimmäinen palaveri on yhdeksältä aamulla. Siinä käydään B-joukkueen kanssa läpi kaikkia mahdollisia asioita. Ensimmäisenä prioriteettina on se, että edustusjoukkueella on kaikki tarvittavat asiat kunnossa. Akatemia palvelee aina ensisijaisesti edustusjoukkuetta.

Viander on paljon kanssakäynnissä Brentfordin edustusjoukkueen maalivahtivalmentajan, espanjalaisen Manu Sotelon kanssa. Kaksikko keskustelee esimerkiksi siitä, ketkä harjoittelevat edustuksen ja ketkä B-joukkueen mukana.

Aamupalaverin jälkeen valmennustiimi käy laittamassa harjoitukset valmiiksi, jotta ne ovat organisoituna ennen kuin pelaajat tulevat kentälle. Kello 10 aikaan on usein palaveri tulevasta tai edellisestä ottelusta, ja harjoitukset ajoittuvat aamupäivälle 10.30 ja 12.30 aikoihin sekä yhteinen lounas yhden tienoille.

Iltapäivällä joukkue saattaa mennä kuntosalille tai vielä yhdessä nurmelle.

– Usein valmistaudumme johonkin tai pyrimme kehittämään jotakin. Iltapäivisin pidämme pelaajien kanssa videopalavereja peleistä ja treeneistä. Pyrimme analysoimaan paljon myös harjoituksia, emme pelkästään pelejä.

Brentford on tullut tunnetuksi analytiikan- ja datankäytön edelläkävijänä. Vianderin työn laadusta kertoo omaa kieltään, että seurajohto on ollut häneen tyytyväinen jo 11 vuoden ajan.

– Keskustelemme kehittävässä hengessä pelaajien prosessien kehittämisestä. Positiivista haastetta pitää olla kaikessa toiminnassa. Aina pitää olla terävyyttä mukana. Molemmin puolin voimme lähteä eri teille, jos niin haluaisi. Itse en ole sellaista edes miettinyt.

Viander on nähnyt vuosien saatossa monenlaista maalivahtia akatemiassa. Jokaisella on oma polkunsa ammattilaiseksi, jos niin on tarkoitettu. Vain harva yltää lopulta aivan ehdottomalle tähtitasolle.

Yksi kirkkaisiin valoihin yltänyt on Arsenalin David Raya, 29-vuotias espanjalaisvahti, joka edusti Brentfordia vuodet 2019–2024. Kun Raya saapui seuraan, Brentfordin maalivahtivalmentajana työskenteli nykyisin Arsenalissa samassa roolissa operoiva Iñaki Caña.

– Caña sanoi minulle hyvissä ajoin, että David on seuraava maalivahtimme. Minuun teki heti vaikutuksen hänen luonteensa. David osaa sulkea paljon asioita pois ja ottaa roolinsa oikealla tavalla. Hänen henkinen vahvuutensa pisti silmään”, Viander kertoo.

– Hänen jalalla pelaamisensa ja pelinlukemisensa vakuuttivat. David ei ole maailman pisin maalivahti, mutta hän lukee peliä todella hyvin.

Vaikka takana on yli vuosikymmen samassa organisaatiossa, loppua Brentford-pestille ei ole näkyvissä.

Paljon on muuttunut vuosien saatossa Vianderin ympärillä. Kun hän saapui Brentfordiin, joukkue oli juuri noussut Championshipiin. Kuusi vuotta myöhemmin suuri unelma toteutui, kun Brentford nousi ensi kertaa historiassaan nykymuotoiseen Valioliigaan ja samalla ensi kertaa Englannin pääsarjaan sitten kauden 1946–47.

– Jokunen sama henkilö on vielä jäljellä. Aika lähellä on, että olisin ollut pisimpään täällä.

Arjessa on ollut jatkuvasti uusia virikkeitä. Brentford lopetti kokonaan akatemiansa vuonna 2016, kun seurajohto oli kyllästynyt siihen, että nuoret talentit vaihtoivat maisemaa isompiin seuroihin, ennen kuin edustusjoukkue oli pystynyt hyötymään heistä.

Tilalle tuli pelkkä B-joukkue, johon seurajohto rekrytoi lahjakkuuksia ympäri maapalloa. Kiikarit olivat erityisesti pohjoismaalaisissa pelaajissa, ja sitä kautta myös Marcus Forss ja Jaakko Oksanen ajautuivat aikanaan Länsi-Lontooseen.

Kesällä 2022 Brentford palautti akatemiatoiminnan B-joukkueen ohelle. Osasyynä olivat Uefan vaatimukset akatemiatoiminnalle, jotta voi ottaa osaa sen kilpailuihin. Myös Valioliiga oli muuttanut sääntöjään siten, että seuran täytyy operoida vähintään kolmoskategorian akatemialla, jotta se voi osallistua sarjaan kaudesta 2024–25 alkaen.

Brentfordilla on nykyisin siis junioriryhmät alle 9-vuotiaista alkaen. Viander itse toimii B-joukkueen, eli alle 21-vuotiaiden joukkueen, maalivahtivalmentajana.

– Arki ei tunnu siltä, että olisin ollut täällä 11 vuotta. Tämä on kiinnostava ympäristö ja ympärillä on kilpailullisia ihmisiä, jotka haluavat kehittää asioita. Aina on jotain uusia haasteita. Solano on hyvä työssään, mutta hän on myös hyvä motivoimaan meitä muita ympärillään.

Vianderilla ei ole kiire nykypestistään mihinkään. Hänellä on yhdeksän- ja kahdeksanvuotiaat pojat, joten perheenkin puolesta vakaa elämäntilanne kotoisassa Englannissa on hyvä asia.

Hänen mieleensä on jäänyt Brentfordin päävalmentajan Thomas Frankin sanat viisi vuotta sitten yhteisessä tilaisuudessa: Tanskalaisvalmentaja muistutti, että rupeaman Brentfordissa pitää jäädä jokaiselle heistä työelämän parhaaksi ajaksi.

– Niin kauan, kun tämä on inspiroivaa, minulla ei ole kiire muualle. Seuran sisällä olemme aina sanoneet, että jokainen täällä tietää vain yhden asian: Sen, ettei kukaan ole täällä loputtomiin. Se on selvää, mutta sitä on vaikea sanoa, missä raja menee kohdallani.

– Vielä en ole ajatustakaan hukannut siihen, mitä muuta työtä voisi olla.