Kun jalkapalloilija Tim Sparvilta kysyy, ehtiikö urheilija pelimatkoil­­la koskaan tutustua kaupunkeihin, vastaus on hiukan lannistava.

”Ei”, Sparv pahoittelee. ”Ehkä hotellin vieressä olevassa kahvilassa ehtii käydä, mutta ei muuta. Se on se ammattijalkapalloilijan tuttu tarina. On matkustanut paljon, mutta ei ole nähnyt mitään.”

Onneksi Helsingin Hietalahden kauppahallin kahvilassa istuu haastateltavana paitsi seitsemän eri maan liigassa vaikuttanut pelaaja myös mies, joka on alkanut puhkaista omaa jalkapallokuplaansa. Sparvin pelaajaura saattaa olla jo loppu­suoralla, mutta hänen muu elämänsä on vielä alussa.

Aivan alussa oli kuitenkin Oravainen. Se on Pohjanmaalla sijaitseva noin 2 000 asukkaan kunta, joka taannoin yhdistyi Vöyriin. Vuonna 1703 sinne perustettiin yksi Suomen ensimmäisistä rautaruukeista, ja 1808 siellä käytiin Ruotsin tappioon johtanut taistelu Suomen sodassa. Ja vuonna 1987 sinne syntyi Tim Sparv, joka kapteenina johti Suomen jalkapallo­maajoukkueen ensimmäisiin arvokisoihin kesällä 2021.

”Oravainen on paikka, josta olen yhä ylpeä”, Sparv kertoo. ”Se on meren äärellä sijaitseva rauhallinen kylä, jossa rentoudun kaikista parhaiten. Moni tuntee sen varmasti vain siitä, kun on ajanut autolla ohi matkalla Vaasasta Pietarsaareen. Oravainen on urheiluhullua aluetta, jossa kaikki harrastavat jotain: jalkapalloa, yleisurheilua, salibandya, jää­kiekkoa. Isäni oli amatööritason jalkapalloilija ja valmensi minua, äitini taas oli hyvällä tasolla kilpaillut aitajuoksija.”

Kotipaikkakunnan pienuus ei haitannut Sparvia lainkaan, mutta 16-vuotiaana hän tarttui silti heti tilaisuuteen lähteä Englannin Southamptoniin valioliigajoukkueen akatemiaan. Hän muutti noin 30 muun nuoren pelaajan kanssa vanhaan remontoituun hotelliin, jossa kullakin oli oma huone. Joukolla oli tukenaan myös paikallinen perhe.

Kolme vuotta Southamptonissa olivat antoisa mutta kova koulu. Suomessa Sparv oli tottunut olemaan kentän paras pelaaja, mutta Southamptonissa hän koki olevansa keski­kastia, vain hyvä pelaaja hyvien pelaajien joukossa. Palaute valmentajilta ja muilta pelaajilta saattoi olla suoraa.

”Jälkikäteen harmittaa vähän, miten kuplassa olin”, Sparv pohtii. ”Jalkapallo oli intohimoni, jota elin koko ajan. Harvoin lähdimme katsomaan mitä Southamptonista löytyy, vaikka se on hieno ja historiallinen kaupunki. Treenien ja pelien jälkeen aika kului sohvalla jalkapalloa katsoessa. Englannin kielen osaaminen toki helpotti – niillä nuorilla, jotka lähtevät vaikka Ranskaan tai Italiaan, on paljon kivisempi tie. Kerran viikossa kävimme koulussa, mutta älä kysy mitä siellä silloin opetettiin. Kohokohta oli aina, kun pääsimme St Mary’sin stadionille katsomaan edustusjoukkueen pelejä.”

Sparville kerrottiin, että akatemian kasvateista keski­määrin vain yksi vuodessa nousee ammattilaiseksi. Hänen aikanaan taso oli poikkeuksellisen kova: samaan aikaan opettelemassa olivat muun muassa sittemmin maajouk­kueista ja suurista seurajoukkueista tutut Gareth Bale, Adam Lallana, Theo Walcott, Andrew Surman ja Nathan Dyer.

Kun Sparv täytti 19 vuotta, tarve pelata miesten otteluita oli kova. Hän lähti Ruotsin lounaisrannikolle Halm­stadiin, jossa pelattiin maan korkeimmalla sarjatasolla. Siellä odottivat uudet haasteet: hän oli pelaajana nuori, mutta silti häneltä odotettiin tuloksia. Taka­iskujen ja loukkaantumisten käsitteleminen oli vaikeaa. Oli pakko opetella uusi käytännöllinen asenne: aivan sama miltä peli näytti, kunhan pisteitä tuli.

”Ruotsiin meno oli kuin palaisi kotiin”, Sparv kertoo. ”Kieli on tuttu, ja Halmstad on aika lailla Vaasan kokoinen kaupunki. Paikallinen jalkapallokulttuuri oli positiivista, ja suomalaisena se herätti toiveita, että samanlaista voisi syntyä meillekin. Tukholman paikallisotteluiden yleisössä käy yleensä 30 000–40 000 katsojaa, kun Suomessa sellaisia määriä vetää vain maajoukkue parhaimmillaan.”

Kolmen Ruotsin-vuoden jälkeen Sparv lähti pelaamaan Keski-Eurooppaan, ensiksi Alankomaihin ja sitten Saksaan. Hän huomasi joutuneensa kielikärpäsen puremaksi. Sparv päätti, että missä ikinä pelaakaan, hän opettelee aina paikallisen kielen. Hän alkoi opiskella kieltä omalla ajalla yksityisopettajan kanssa ja kuunnella podcasteja sekä radio-­ohjelmia ja katsoa televisiosta muutakin kuin jalkapalloa.

Sparv kertoo osaavansa parhaiten ruotsia ja englantia, ja seuraavina tulevat suomi, tanska ja hollanti. Saksaa hän osaa jonkin verran, mutta kymmenen kuukautta Kreikassa ei riittänyt maan kielen hahmottamiseen, etenkin kun Sparville ja hänen tšekkiläiselle avopuolisolleen Jitka Nováčkoválle syntyi samoihin aikoihin esikoistytär.

”Joka päivä voi arjessa tehdä pieniä juttuja, joiden avulla voi sopeutua paremmin yhteiskuntaan”, Sparv toteaa.

Tanskassa pelaamiaan kuutta vuotta Sparv kutsuu uransa menestyneimmiksi. Hän voitti kolme Tanskan mestaruutta ja pääsi pelaamaan Eurooppa-liigassa suosikkijoukkuettaan Manchester Unitedia vastaan Old Traffordin stadionilla. Hän koki tanskalaiset huumorintajuisiksi ja sosiaalisiksi.

Niinä vuosina Sparvissa heräsi myös uudenlainen kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan.

”Jos tyttöystävältä kysyy, makaan yhä liian paljon sohvalla kirja kädessä”, Sparv nauraa. ”Mutta toivottavasti olen silti eri ihminen kuin 15 vuotta sitten. Yritän joka päivä tehdä jotakin, nähdä jotakin uutta.”

Tanskassa hän viehättyi esimerkiksi Skagenin hiekkarannoista ja luonnosta sekä Kööpenhaminan ohella Hvide Sanden ja Århusin kaupungeista. Lomamatkoillaan Sparv on käynyt niin Roomassa ihailemassa museoita ja arkkitehtuuria kuin Mauritiuksella kokeilemassa vesihiihtoa.

Viime vuodet Sparv on suorittanut lukiota etänä ja aikoo kirjoittaa itsensä ylioppilaaksi ensi vuonna. Aivan kuten toisella kirjoista innostuneella urheilijalla, jääkiekkoilija Kevin Lankisella, myös Sparvilla on oma kirjakerhonsa, Förlaget-kustantamon kanssa.

Hän on myös tullut tunnetuksi yhteiskunnallisiin epä­kohtiin puuttuvana urheilijana, joka on ottanut kantaa rasismiin, naisten asemaan ja Qatarin MM-kisastadionien rakentajien työskentelyoloihin. Kuten nykyaikaan kuuluu, kaikki palaute ei ole ollut positiivista tai asiallista. Seurojen taholta ei ole kuitenkaan yritetty suitsia hänen mielipiteitään.

”Joskus joku saattaa sanoa olevansa eri mieltä, mutta koskaan ei ole pyydetty olemaan hiljaa”, Sparv sanoo. ”Olen huomannut, että uudet urheilijasukupolvet ottavat aivan uudella tavalla kantaa asioihin. Medialta tuli 5—10 vuotta kysymyksiä vain pelisuorituksista ja taktiikasta, mutta nyt voidaan kysyä mistä vain. Pidän tätä hyvänä asiana, sillä on suuri määrä nuoria ja lapsia, jotka seuraavat meitä.”

Sparv matkailee itse mielellään Lontoossa katsomassa jalka­palloa ja musikaaleja, mutta muille jalkapalloturisteille hän suosittelee erityisesti Saksaa. Siellä pelikulttuuri on vähintään yhtä tasokasta kuin Englannissa ja pääsy­liput halvempia. Alempien sarjojen ottelut ovat usein päätasoa viihdyttävämpiä, ja paikallinen tunnelma välittyy vahvasti.

Vuosi 2021 toi Sparville tähtihetken, kun hän johti kapteenina maajoukkueen Suomen ensimmäiseen EM-kisa­otteluun. Silti Sparv ei ole ollut tyytyväinen suorituksiinsa: keväällä tehdyn leikkauksen jälkeen hän ei ole päässyt tarpeeksi hyvään pelikuntoon. 34-vuotiaan pelaajan täytyykin jo pohtia tulevaisuuttaan. Sparvin suunnitelmat alkavat olla selvillä, mutta hän ei halua vielä avata niitä pitkälle.

”Valmentaminen kiinnostaa kovasti, mutta haluan myös opiskella johtamista, psykologiaa, lisää kieliä ja filosofiaa”, hän sanoo. ”Haluan myös matkustaa ja katsella maailmaa muutenkin kuin jalkapallon näkökulmasta. Etelä-Amerik­­ka kiinnostaa, ja Nigeriassa on vanhoja pelikavereita, joita haluan tavata. Veljeni asuu Australiassa, ja sielläkin pitäisi käydä. Haavelistallani on aika paljon asioita.”