Image

Jaarittelua ja mörköjä



Jaarittelua ja mörköjä

Kolumni | Stephen King on kauhun Knausgård, sanoo Miina Supinen.
Teksti Miina Supinen

Stephen Kingin kauhuromaanit olivat monille ikäiselleni ensimmäisiä aikuisten kirjoja. 1980- ja 1990-luvun taitteessa Kingin tiiliskiviä oli joka paikassa. Niitä luettiin puoliksi salaa vanhemmilta, peiton alla ja kauhun vallassa. Yksi vaikuttavimmista oli Hohto. Siinä oli kummitushotelli, raivohullu isä, kylpyammeessa vaaniva, mädäntynyt ruumis ja 5-vuotias poika, jolla oli yliluonnollisia kykyjä.

Kulturellit piirit pitivät Kingiä aivokuolleena jenkkiviihteenä, mutta jokainen viihdemaakari kuitenkin aateloidaan mestariksi, jos tämä jaksaa pysyä kehissä riittävän pitkään. (Miettikää vaikka Madonnaa, Britneytä tai Suomen iskelmätaivaan tähtiä – neroja ja legendoja kaikki.)

Nykyisin King on amerikkalaisen kirjallisuuden grand old man, arvostettu ja kiitelty hahmo, jolta kysytään mielipiteitä laatulehtien haastatteluissa ja jonka uusiin teoksiin suhtaudutaan varsin kunnioittavasti. Hän on myös kirjallinen patriarkka. Kaksi hänen poikaansakin kirjoittaa menestyskirjoja. 

Aloin arvostaa Kingiä kovasti viimeistään silloin, kun aloin itse kirjoittaa kirjoja ja tajusin, millaista hidasta äherrystä se on minulle ja useimmille muillekin kynäilijöille. Kingille ei. Hän kirjoittaa siekailematta, suoraviivaisesti ja vaistomaisesti, turhia hiomatta. Vaivattomuus siirtyy lukukokemukseenkin. Kingin kirjat ovat parhaimmillaan mukavan koukuttavia. Ne aktivoivat lukijan päässä samoja alueita kuin Kalle Päätalo tai Karl Ove Knausgård. Pitkää ja laveaa, helposti lähestyttävää turinaa, joka ottaa lukijansa kevyesti ja kaikessa rauhassa kyytiin. 

Tähän mennessä King on julkaissut melkein 70 kirjaa, hyviä ja huonoja ja siltä väliltä. Kauhua, trillereitä, vähän scifiä ja fantasiaa ja jokunen ei-genrekirjakin.

Kaikkein syvimmillä vesillä hän sukeltaa kuvatessaan riippuvuuksia. Se on hänen tuotantonsa – ja olettaakseni koko elämänsä – punainen lanka. King kertoi Kirjoittamisesta-teoksessa, että ei edes muista Cujon kirjoittamista. Hän oli syvästi alkoholisoitunut ja kokaiinipöllyssä koko kirjoittamisen ajan. Cujo on raaka ja hienostelematon allegoria juoppoudesta. Se kertoo kiltistä perhekoirasta, joka muuttuu raivopäiseksi pedoksi sairastuttuaan. 

Tunnetuin ja vaikuttavin alkoholismin kuvaus on kuitenkin Hohdossa. Hotellin talonmieheksi päätynyt Jack Torrance on kuiville joutunut juoppo, joka kiipeilee seinille vieroitusoireissaan, näkee harjoja, melkein tuhoaa perheensä ja lopuksi romahtaa.

90-luvulla King raitistui. Hänen kirjansakin muuttuivat. Niistä tuli rauhallisempia, seesteisempiä ja harkitumpia.

Uudessa Tohtori Uni -romaanissa King yrittää kertoa raitistumisesta palaamalla Hohdon tarinaan. Päähenkilö on Jackin poika Danny. Hän on jo aikuinen mies ja isänsä tapaan alkoholisti. King kuvaa hänen vaiheitaan AA:ssa ja työpaikalla saattokodissa. Sankari taistelee matkailuautoilla liikkuvia, vampyyrimaisia olentoja vastaan. 

Tohtori Uni on aika lepsu lukukokemus. Siinä ei ole jälkeäkään Hohdon vimmasta, eivätkä hirviötkään ole kovin pelottavia. Rattoisaa luettavaa ja symppiksiä henkilöitä, eipä siinä mitään, ja mukava kuulla, että Dannylle kävi hyvin. 

Tohtori Unen kiinnostavinta antia on hohdon kuvailu. King on kertonut monissa kirjoissaan yliluonnollisesta kyvystä siirrellä ajatuksia ja tavaroita. Hän kuvailee sitä niin luontevasti, että siihen on helppo uskoa tarinan puitteissa. Kingin harras tyyli luetteloida arkisia yksityiskohtia – lippiksiä, hampurilaisia, matkailuvaunuja – tekee tarinoihin mukaan ujutetuista yliluonnollisuuksista aina kumman luontevia. Kingin ideat ovat useimmiten ihan pöljiä – kirjoissa vilahtelee tappajaklovneja, mörköjä, kaupungin ylle laskeutuva juustokupu ja ties mitä – mutta lukija ei joudu tekemään koskaan suuria uskonhyppyjä.

King pahoittelee avoimesti Tohtori Unen saatesanoissa sitä, että romaani on Hohtoa vaisumpi veto. Kingillä ei ole koskaan ollut vaikeuksia myöntää, että jokainen kirja ei ole nappisuoritus. Niitä vaan naputellaan menemään. Ja nyt sitten vaan uutta tarinaa putkeen. ■

207 | Helmikuu 2014

Julkaistu: 30.1.2014