Ivan Maniraho, 35, yritti hukuttaa sotatraumansa ja vaikean lapsuutensa alkoholiin – Raitistuminen ja Riikka Purran kirjoitukset saivat tarttumaan kynään

Kun Ivan Maniraho oli lapsi, hän halusi kuulostaa puhelimessa Jaakolta. Hän ajatteli, että suomalaiset olivat olemukseltaan älykkäitä ja vähäsanaisia, ja hänkin halusi olla sellainen. Suomen kielenkin Maniraho halusi oppia täydellisesti.

– Nuorempana tein paljon työtä sen eteen, että olisin mahdollisimman suomalainen, Maniraho sanoo kodissaan Pohjois-Haagassa Helsingissä.

Maniraho oli muuttanut Ruandasta Helsinkiin isänsä ja isosiskonsa kanssa 8-vuotiaana vuonna 1997, neljä vuotta Ruandan kansanmurhan jälkeen. Ruandan sisällissotaa oli käyty vuodet 1990–1994. Sodassa olivat vastakkain kaksi etnistä ryhmää, hutut ja tutsit. Sota päättyi kansanmurhaan keväällä 1994. Kolmen kuukauden aikana Ruandan hutujohteinen armeija surmasi 800 000–1 000 000 ihmistä, joista suurin osa oli tutseja.

Maniraho ajattelee, että ruandalaisissa ja suomalaisissa on paljon samaa. Yhteisiä piirteitä ovat hänen mielestään vetäytyväisyys, pohdiskelevaisuus ja jossain mielessä myös rauhanomaisuus.

– Ne ominaisuudet eivät pakota valitsemaan.

Sitten on piirteitä, joita ei voi valita. Niitä ovat esimerkiksi ulkonäkö ja ihonväri.

Nyt, 35-vuotiaana, Maniraho ei koe olevansa suomalainen.

– Jos joku toinen haluaa olla, fine, se on upeeta. Mutta itselleni se ei tunnu todelliselta. Suomalainen näyttää joltakin, ja mä en ole sitä.

Maniraho ei tiedä varmaksi, mutta hän muistelee tulleensa Suomeen pakolaisstatuksella. Perhe muutti Ruandasta paremman elämän toivossa.

Alkuajoista Suomessa Maniraho muistaa niukan toimeentulon ja uuteen kulttuuriin sopeutumisen jännityksen, myös henkisen kivun. Vähävaraisuus kuormitti erityisesti isää. Ruandasta tai sinne jääneistä perheenjäsenistä ei kotona puhuttu.

Maniraho kuvailee olleensa iloinen lapsi, jolla ei ollut vaikeuksia löytää kavereita uudesta kotimaasta. Koulussa Maniraho ei aluksi pärjännyt, sillä hän ei osannut lukea. Hänet siirrettiin toisen luokan jälkeen takaisin ensimmäiselle luokalle. Siirto tuntui pahalta.

– Huonommuuden tunne kantaa varmaan tähänkin päivään saakka.

Kun Maniraho oli 19, isä pyysi häntä yllättäen muuttamaan pois kotoa. Maniraho arvelee sen johtuneen siitä, että he olivat kasvaneet erilleen ja oli vaikea löytää yhteistä säveltä. Maniraho ei ole enää tekemisissä isänsä kanssa.

– Olemme kumpikin äärimmäisen jääräpäisiä ihmisiä. Odotamme, että toinen tulee pyytämään anteeksi sen sijaan, että keräisimme rohkeutta ottaa yhteyttä ja olla haavoittuvaisessa asemassa.

Siihen päivään mennessä Maniraho ei ollut juonut alkoholia, sillä oli halunnut olla isänsä silmissä hyvä poika. Hän oli käynyt lukion ja suunnitellut varovaisesti tulevaisuutta. Nyt hän kuitenkin käveli lähikauppaan ja osti olutta.

– Ei ollut mitään syytä olla käyttämättä alkoholia.

Maniraho sai opiskelija-asunnon. Mielessä pyörivät tukahdetut muistot Ruandasta. Kaksi erilaista voimaa, Ruanda ja Suomi, vetivät vastakkaisiin suuntiin.

– Oletko kigalilainen vai pohjoishaagalainen? Voiko olla kumpaakin vai sulkevatko ne toisensa pois?

Maniraho kävi töissä ja opiskeli ammattikorkeakoulussa sosionomiksi, mutta kotona hän joi. Juominen pahensi entisestään haurasta mielenterveyttä. Silti hän jatkoi.

Maniraho kertoo, että hänelle diagnosoitiin 15 alkoholin kanssa vietetyn vuoden aikana vaikea masennus, vaikea ahdistus, traumaperäinen stressihäiriö ja unettomuushäiriö. Alkoholi pahensi niistä jokaista.

– Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, menetin yöuneni.

Ivan Maniraho näkee Suomea yhteiskuntana, jossa ei katsota hirveän pahalla runsastakaan alkoholin käyttöä. Ongelmakäyttämiseen on hänen mielestään helppo lipsua.

Kolme vuotta sitten Manirahon elämä muuttui täysin. Hänelle syntyi tytär, ja juominen sai loppua.

– Reitti näytti siltä, että omalla kohdalla voin olla joko paska ihminen tai läsnä oleva vanhempi. Alkoholi ei voinut olla mukana jälkimmäisessä tapauksessa.

Raitistumisensa jälkeen Maniraholle tuli pakottava tarve jatkaa käsikirjoitustaan, jonka hän oli aloittanut 19-vuotiaana. Tarpeen kirjoittaa laukaisivat myös uutisoinnit Riikka Purran vanhoista blogikirjoituksista, joista osa liittyi maahanmuuttajalapsiin.

– Haluan näyttää, että muiden lapset ovat lapsia hekin. Jokainen voisi miettiä, miten ihmisistä puhutaan, Maniraho sanoo.

Haastattelun jälkeen Manirahoa alkaa kaduttaa Purran nimen mainitseminen. En pidä sitä hedelmällisenä ajallemme, että vanhoja kirjoituksia puidaan loputtomiin mediassa. Ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus päästä liikkumaan eteenpäin. Kaunojen kantaminen loputtomiin ei ole kenenkään eduksi, hän kirjoittaa sähköpostitse.

Maniraho työskentelee aikuissosiaalityön ohjaajana. Hän näkee työssään joskus samanlaisia vaikeuksia, joiden kanssa on itsekin paininut. Manirahosta keskustelu maahanmuutosta on Suomessa välillä vaikeaa, kun siihen liittyy suoranaista rasismia.

– Ei me ikinä päästä keskustelemaan siitä, kuinka paljon ihmisiä Suomessa pitäisi olla. Keskustelun torppaa ihmisyyden rumempi puoli.

Kun Maniraho kertoo olevansa Ruandasta, häneltä kysytään kansanmurhasta. Joskus hän jaksaa vastata kysymyksiin, ei aina.

– Hutut ja tutsit olivat pahimpia vihollisia koko maailmassa. Jommankumman piti kadota planeetalta. Ja sitten Suomessa on tällainen energia valloillaan.

Juuri tällä hetkellä Maniraho tuntee olonsa vapautuneeksi. Hänen vasta julkaistu esikoisromaaninsa Auringon syy kuvaa Ruandasta isäksi tekeytyneen enonsa kanssa Suomeen muuttaneen Mooses-pojan elämää uudessa kotimaassa.

Vaikka teos on fiktiivinen, Maniraho kertoo referoivansa Mooseksen kasvutarinassa omaa elämäänsä. Kirjan tapahtumatkin sijoittuvat Helsingin Haagaan, Manirahon omille kotikulmille.

– Yksikään henkilö ei oikeasti ole sellainen kuin kirjassa. Paitsi ehkä päähenkilö saattaa olla aika lailla kuin minä.