Ihminen muuttuu elämänsä aikana enemmän kuin luuleekaan – Muuttumattoman minän myytti voikin olla haitallinen

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Tunne itsesi. Moni on lausunut tämän ohjeen. Sokrates – kenties tuttu nimi – näyttäisi lainanneen ilmauksen Delfoin Apollon temppelin oraakkelilta. Sanat oli kaiverrettu temppelin kiviseen julkisivuun.

Taolaisuuden perusteoksessa, Tao te Chingissä, Lao-tzu kirjoitti: ”Jos ymmärrät muita, olet älykäs. Jos ymmärrät itseäsi, olet valaistunut.” Shakespeare tiivisti ajatuksen aforismiin: ”Ole uskollinen itsellesi.” Se edellyttää, että tunnemme itsemme riittävän hyvin, jotta voimme todella olla itsellemme uskollisia.

Neuvo on erinomainen – tiettyyn rajaan saakka. Jos et tiedä yhtään mitään omista mieltymyksistäsi, toiveistasi, arvoistasi tai persoonallisuudestasi, olet joko vauva tai sinulla on sellaisia ongelmia, joihin mikään edesmenneen filosofin ohje ei riitä.

Silti joskus tuntuu, että koko nykyelämä patistaa meitä yhä yksityiskohtaisempaan itsetutkiskeluun. Yhä useammat ihmiset hakeutuvat terapiaan ymmärtääkseen itseään. He seuraavat askeliaan, lukemistaan ja untaan. He luovuttavat tietonsa yritysten markkinointirekistereihin, jotta voisivat selvittää Myers–Briggs-tyyppinsä, Enneagram-numeronsa tai Harry Potter -tupansa.

TikTokissa sisällöntuottajat keksivät – kuten Rebecca Jennings kertoi Vox-julkaisussa – uusia mikroidentiteettejä, joihin voi samaistua: ”Dilly dally-ers” ovat ihmisiä, jotka viihtyvät vitkastellen ja ajankulukseen puuhastellen, kun taas ”terapeuttiystävä” on kaveri, jolle muut tilittävät murheitaan. Itseä koskevan etsinnän ja määrittelyn tie voi tuntua loputtomalta.

Se voi myös vaikuttaa elämän perusedellytykseltä. Aivan kuin itsetuntemuksen tavoittelu olisi välttämätöntä, jotta ei jäisi jostakin paitsi. (Vanha tuttumme Sokrates muistutti: ”Elämää, jota ei tutki, ei kannata elää.”)

Texas A&M -yliopiston sosiaalipsykologi Rebecca Schlegel sanoi minulle: ”Jos et ole kiinnittänyt huomiota tämän viestin läpitunkevuuteen, kiinnitä siihen erityistä huomiota muutaman päivän ajan. Se on niin syvällä kulttuurissamme, että pidämme sitä lähes itsestäänselvyytenä.”

Täydellisen itsetuntemuksen haave on silti saavuttamaton, ja sinnikkäästä takaa-ajosta voi joutua maksamaan sekavuudella ja umpikujaan jumittumisella. Ihmisen kyvyllä nähdä itsensä tarkasti on rajoja, joita persoonatestit tai Fitbit-data eivät kykene ylittämään.

Melbournen yliopiston psykologian professori, itsetuntemusta tutkiva Simine Vazire muistutti: ”Meidän ei pitäisi koskaan kuvitella tuntevamme itseämme kovin hyvin. Jokaiselta, joka kuvittelee niin, uupuu itsetuntemusta jo määritelmän mukaan, sillä vähintään tässä asiassa hän on väärässä.”

Itseymmärrys on hankalaa myös siksi, että osa käyttäytymisestämme ja asenteistamme kumpuaa tiedostamattomasta mielestä, tietoisuutemme ulkopuolelta.

”Mieli hyrisee konepellin alla monin tavoin”, Virginian yliopiston psykologi Timothy Wilson, Strangers to Ourselves -kirjan tekijä, selitti.

Yksi hänen kirjansa esimerkeistä kuvaa, miksi ja miten tulkitsemme monitulkintaisia tilanteita. Jos kerron vitsin juhlissa eikä kukaan naura, tiedostamattomat ajatusmallini ratkaisevat, pidänkö itseäni kömpelönä hölmönä, jota kaikki inhoavat, vai ajattelenko, että kuulijat eivät kuulleet minua juhlahälyn yli, sillä olenhan kuitenkin hurmaava ja hulvattoman hauska.

Myös vinoumat vaikeuttavat itsetuntemusta. Monet ihmiset arvioivat itseään keskimääräistä paremmiksi lähes kaikissa ominaisuuksissa, vaikka on selvää, etteivät kaikki voi olla keskiarvon yläpuolella. Juuri nämä vinoumat vaivaavat myös persoonallisuustestejä, Simine Vazire sanoo. Testi ei hänen mukaansa paljasta mitään kätkettyä totuutta, vaan ”toistaa sinulle sen, mitä itse sille kerrot”.

Useimmat ihmiset eivät myöskään tiedosta, kuinka paljon heillä on kykyä muuttua. Timothy Wilsonin kollegoineen tekemä 19 000 ihmistä kattanut The End of History Illusion -tutkimus osoitti, että vaikka ihmiset kertoivat muuttuneensa paljon edellisen kymmenen vuoden aikana, he uskoivat olevansa jo lähes valmiita eivätkä usko kehittyvänsä paljoakaan seuraavalla vuosikymmenellä.

Itsetuntemuksen tavoittelu on työlästä silloinkin, kun siihen paneutuu huolellisesti ja ajatuksella. Meditaatio, päiväkirjan kirjoittaminen ja vaikeiden kysymysten esittäminen itselle voivat auttaa. Tietoisella itsetutkiskelulla on pimeä puolensa: märehtiminen. Siinä ihminen takertuu ongelmaan ja pyörittää sitä päässään yhä uudelleen. Se voi pahentaa tilannetta ja lukita ihmisen kielteisten ajatusten kierteeseen.

Ihmiset voivat sabotoida itseään myös pohtimalla elämänsä hyviä puolia liian tarkasti. Wilsonin tekemässä pienessä tutkimuksessa osallistujia pyydettiin miettimään, miten heidän parisuhteensa sujuu. Jo pelkkä pohdinta muutti käsitystä: osa koki suhteensa paremmaksi, osa huonommaksi.

Wilsonin mukaan nämä vaihtelut eivät aina heijasta todellisia tunteita. Rakkautta ei voi täysin selittää, ja hän arvelee, että koehenkilöt antoivat liikaa painoarvoa vastauksille, jotka he keksivät tutkimusta varten.

Jos he eivät keksineet monta hyvää syytä rakastaa kumppaniaan, he saattoivat päätellä olevansa vähemmän rakastuneita kuin olivat luulleet. ”Ihmiset rakentavat toisinaan uuden tarinan tunteistaan niistä syistä, jotka sattuvat tulemaan mieleen”, Wilson kirjoitti.

Wilsonin arvioi kirjassaan, ettei itsetutkiskelua pidä hahmottaa arkeologiseksi kaivaukseksi, jossa etsimme totuutta itsestämme isolla T:llä. Parempi vertaus on kirjallisuuskritiikki, ”jossa me itse olemme teksti, jota yritämme ymmärtää”.

Hyvässä romaanissa ei ole yhtä ainoaa totuutta; sama pätee ihmiseen, jossa on monta totuutta. Täydellisen tarkan omakuvan rakentaminen on mahdotonta, joten kannattaa luoda kertomus, joka on ”melko myönteinen” ja ”jossain määrin todellisuuteen perustuva”. Tämän näkökulman valossa terapia muistuttaa yhteistä kirjoitusprosessia. Tarinaa muokataan, kunnes se toimii niin hyvin, ettei sitä tarvitse pohtia loputtomasti.

Texas A&M -yliopiston Rebecca Schlegel muistuttaa, että ajatus yhdestä, jonnekin itseen haudatusta aidosta minuudesta on sitkeä. Kun ihmiset kokevat suuren, varsinkin myönteisen, muutoksen, he tulkitsevat sen usein sisäisen, alun perin olemassa olleen piirteen löytymiseksi eivätkä muodonmuutokseksi.

Schlegel on havainnut, että usko todelliseen minään vahvistaa kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Silti hän kuvaa itseään ”todellisen minän agnostikoksi”. Hän viittaa sosiaalipsykologi Roy Baumeisteriin, joka kutsuu todellista minää ”hankalaksi myytiksi”.

Kaikista idean hyödyistä huolimatta varjopuoli on Schlegelin mukaan siinä, ”mitä tapahtuu, jos suljemme itsemme muutokselta. Silloin voimme menettää jotakin, josta olisimme voineet pitää.”

Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni koiraihmisenä, joka inhoaa juoksemista. Pari viikonloppua sitten juoksin kuitenkin viisi kilometriä ja palasin kotiin kahden täydellisen kissani, Cherryn ja Ginkgon, luo. Olen syvästi kiintynyt niihin.

Jos nuorempi minäni olisi nähnyt tuon lauantain ennakkoon, hän olisi hämmästynyt, ehkä jopa kauhistunut. Rakkauteni koiriin ja inhoni juoksua kohtaan tuntuivat pysyviltä. Ehkä kyse oli vain mielikuvituksen puutteesta.

Kuten Wilson kollegoineen kirjoitti End of History Illusion -tutkimuksessa: ”Ihmiset voivat sekoittaa mielessään henkilökohtaisen muutoksen kuvittelemisen vaikeuden ja muutoksen epätodennäköisyyden.”

Miksi muutin mieleni? Juoksun kohdalla minulla ei ole aavistustakaan. Jostain syystä nousin eräänä päivänä juoksumatolle ja huomasin, ettei se ollutkaan kovin kamalaa. Kissojen hankinta taas oli mieheni toive. Rakastuin niihin heti, kun haimme ne kotiin pieninä pentuina.

Olinko salaa aina kissaihminen? Piilikö minussa sisäinen juoksija, joka vain odotti löytymistään? Muutuinko todella vai tulinko vain enemmän omaksi itsekseni?

En tiedä, eikä se edes kiinnosta minua.

Molemmat selitykset tuntuvat uskottavilta, ja lopputulos on sama: katselen toisinaan Survivoria juoksumatolla ja herään joka aamu kello kuusi, kun pieni karhea kieli nuolee kasvojani.

Simine Vazire käy, kuten minäkin, ”hyvin satunnaisesti lenkillä”. Hän kertoi, että hänen hyvää tarkoittava puolisonsa antaa toisinaan vinkkejä juoksutekniikan hiomisesta ja juoksemisen optimoinnista. Se ärsyttää häntä.

”En yritä optimoida mitään”, hän sanoi. ”En ole ryhtymässä juoksijaksi.”

En minäkään pidä itseäni juoksijana; käyn vain joskus juoksemassa. Jokaisen tavan tai mieltymyksen ei tarvitse muuttua identiteetiksi. Joskus me vain teemme asioita. Kuten Schlegel totesi: ”Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa.”

Meidän ei kannata kuvitella todellista minäämme kiveen hakatuksi. Terve itsetuntemus saattaa sen sijaan rakentua joustavan minuuden varaan. Sellainen minä sallii yllätykset ja jopa mysteerin.

Tutkimuksissa usko minuuden muovautuvuuteen on yhdistetty myönteisiin seurauksiin: vähäisempään stressiin, parempaan fyysiseen terveyteen ja harvempiin kielteisiin reaktioihin vastoinkäymisissä.

Ehkä meidän pitäisi lakata etsimästä itseämme niin kiihkeästi. Voisimme laskea lajitteluhatun ja tarrakirjoittimen käsistämme ja yksinkertaisesti elää. Kannattaisi kokeilla asioita huolehtimatta liikaa siitä, mitä se paljastavat siitä, keitä oikeasti olemme.

Löydetyksi ja tunnetuksi tuleminen ovat tavoittamattomia päämääriä. Kykyämme tuntea itseämme rajoittaa moni tekijä, eikä tutkijoillakaan ei ole mahdollisuutta selvittää kaikkea itsetuntemuksesta. Simine Vazire epäilee, ettei tutkimus voikaan ratkaista arvoitusta.

”En usko, että tarvitsemamme asiantuntemus on määrällistä empiiristä dataa”, hän sanoi. ”Se on pikemminkin viisautta tai jotakin sen kaltaista.”

Osa minuudesta jää luultavasti aina hieman hukkaan ja vastustaa helppoa lokeroimista. Ehkä niin on ihan hyvä.

Olen silti nykyään kissaihminen.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Artikkeli on käännetty tekoälyn avulla.