Virginia Woolf on kirjoittavien naisten suojeluspyhimys. Hänen romaaninsa virtaavat villeinä, hänen elämänsä on kiehtova ja kuolemansa traaginen. On kohottavaa saada käsiinsä Jaana Kapari-Jatan huolellisesti suomentama, yli 500-sivuinen esseekokoelma, joka sisältää Woolfin lehtitekstejä. Woolf itse ei suhtatunut kovin juhlallisesti tämän tapaisiin juttuihin. Hän teki uransa aikana valtavan määrän erilaisia kirjoituksia – kaikkia ei ole edes löydetty vielä – ja esseistiikkaan hän suhtautui vähän samaan tapaan kuin joku nykyajan bloggaaja suhtautuu päivittäisiin tuumailuihinsa. Essee on kuitenkin kirjallisuuden lajeista se, joka vähiten vaatii käyttämään hankalia sanoja, Woolf toteaa kirjassa. Sitä hallitsee yksinkertaisesti periaate, että sen tulisi tuottaa nautintoa; halu, jonka ajamana ihminen ottaa esseen hyllystä, on yksinkertainen toive nautinnosta. Kaiken on esseessä palveltava nautinnon päämäärää.
Tuottaako Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sitten nautintoa? No, ei nyt ainakaan sillä tavalla kuin kissavideo, pähkinäsuklaalevy tai Helen Fieldingin uusi romaani. Teos on kiinnostava ja miellyttävä lukea, ja se jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Alkuosa sisältää kirjallisuusesseitä, jotka ovat klassikoiden ystävälle kuin karkkikaupassa vaeltelua. Woolf kirjoittaa Jane Austenista, D.H. Lawrencesta, Lewis Carrollista ja monista muista. Loppupuolen teksteissä pohdiskellaan monenlaista, esimerkiksi elokuvia, Lontoon katuja, ystävyyttä, naisten asemaa ja sairastamista. Woolfin proosa on niin runollista, että on yllätys (tai pakko sanoa: pettymys) että esseiden kieli on tylppää ja toteavaa. Nykylukijasta Woolf tuntuu välillä nyrpeältä ja tosikkomaiselta, varsinkin kirjallisuudesta kirjoittaessaan. 1900-luvun alun älymystö ei harrastanut itseironisia heittoja eikä aiheetonta hehkutusta, vaan oli arvokkaasti tosissaan. Woolf on tyly jaellessaan tuomioitaan: toiset kirjat ovat arvostelun yläpuolella, toiset ”hölynpölyä”. Woolfin maailmassa on ”korkealentoisia” ihmisiä – joita ovat ilmeisesti lähinnä Woolf ja hänen kaverinsa – ja toisaalta ”matalalentoisia” ihmisiä, eli maan suolaa ja vaatimattomia työmiehiä. Kummatkin nauttivat Woolfin arvostusta, mutta keski-ilmatilassa lentävä, puolittain sivistyneiden ihmisten joukko on hänestä arvoton. Heillä on huono maku ja pikkumainen ote elämään. Tällaista näkemystä ei nykyajan suomalainen lukija voi tietenkään tuntea aivan omakseen. Mehän olemme kaikki sitä keskisarjaa. Loppupuolen esseissä Woolf vähän irrottelee. Hammasten poistamisen ja anestesian kuvaus on melkein maaginen. Monissa esseissä viitatan ihmisiin ja tapahtumiin, joita nykylukija ei voi tuntea. Se tuo lukukokemukseen lisäviehätyksen. Mieleeni tulee lapsuuden lukuhetket, kun en tajunnut kaikkea lukemaani ja täydensin loput mielikuvituksen avulla. Tekstit houkuttavat pitkiin, polveileviin tutkimusmatkoihin Wikipediassa. (Woolfin seurapiireistä saisi mahtavia saippuaoopperoita. Mikä määrä kuolleita lapsia, epämääräisiä seksisuhteita ja mielisairaalakeikkoja!)
Nimiessee Kiitäjän kuolema on lyhyt ja kaunis kuvaus perhosen kuolemantanssista ikkunalasia vasten. Esseen symboliikka – se että olemme kaikki perhosia – tuntuu niin ilmeiseltä, että epäilen ohittaneeni jonkin tärkeän pointin. Menen jälleen nettiin, koska haluan selvittää mitä toiset ovat ajatelleet teksistä. Löydän enimmäkseen koululaisten kirjoittamia tutkielmia. Ilmeisesti Kiitäjän kuolemaa käytetään tekstianalyysin opettamiseen. Tästä esseestä löytää syvätason aloittelevakin analyytikko. Vastaava tunne hiipii mieleen monta kertaa. Osa Woolfin ajatuksista tuntuu jotenkin… itsestäänselviltä. Humisevassa harjussa myrsky kuvastaa henkilön sisäisiä tunteita. Todellako? Kuninkaalliset ovat tavallaan kuin eläintarhan eläimiä. Älä nyt! Mutta sellaista se kai on kun postmodernin ajan lukija tutkii modernistin ajatuksia. Tällaisille havainnoille on rakennettu ne ajatukset, joita meidän ajassamme kierrätetään. Nykyajan kirjoittajat ja lukijat ovat tottuneet kääntämään ideat ja tarinat monelle mutkalle ja solmulle. Selkeät havainnot tuntuvat vain alkusykäykseltä. Woolfin huomiot olivat 1900-luvun alussa raikkaita ja kirjoittamisen arvoisia. Arvokkaat klassikotkin ovat olleet joskus uusinta uutta. ■
