Viime maaliskuusta lähtien tässä huoneessa on istunut moni itsemurhaa yrittänyt. Samoin moni itsemurhan tehneen omainen tai joku muu läheinen, sillä itsemurha koskettaa yleensä 6–10 ihmistä.
Huone sijaitsee Helsingin Länsi-Pasilassa, Suomen Mielenterveyseuran itsemurhien ehkäisykeskuksessa. Sen toiminta alkoi viime maaliskuussa ja on jatkoa 2013 alkaneelle Linity-projektille (ASSIP, Attempted Suicide Short Intervention Program). Se on kehitetty Sveitsissä, Bernin yliopiston psykiatrian poliklinikalla.
Toiminnassa on sananmukaisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Itsemurhaluvut ovat puolittuneet Suomessa 1990-luvun alusta, vaikka kahden viime vuoden aikana luvut ovat olleet hienoisessa nousussa. Määrien puolittuminen näyttää tilastollisesti hyvältä, silti vuonna 2017 epätoivoiseen ratkaisuun päätyi 824 suomalaista. Heistä miehiä oli 611, naisia 213.
Miesten lukumäärä on vuosi vuodelta naisia korkeampi. Yksi selittävä tekijä määrään on se, että miehet tekevät itsemurhia naisia rankemmilla tavoilla.
Vuodesta 1990 itsemurhien määrä on kääntynyt laskuun koko Euroopassa, ei pelkästään Suomessa. Sen sijaan Yhdysvalloissa määrä on noussut, ja siellä tekotapoihin vaikuttaa aseiden helppo saatavuus.
Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä sanoo, että tilastollisesti kokonaiskuva on Suomessa selkeä.
– Tieteellistä vastausta laskuun ei silti ole, emmekä tiedä onko laskusuunta pysyvä. Määrään ei vaikuttanut 1990-luvun lama, eikä toisaalta myöskään nousukausi. Ei selkeästi työttömyyskään.
2000-luvulla itsemurhien määrä näyttää vähentyneen erityisesti nuoremmissa ikäryhmissä. Puolet itsemurhista tehdään päihteiden vaikutuksen alaisena. Suomessa alkoholin kulutus kasvoi 2000-luvulla, mutta on kääntynyt huippuvuosista laskuun.
Isometsä toteaa, että nuoremmat ikäluokat ovat raittiimpia kuin kosteat sukupolvet. Nyt eläkeiässä olevien suurten ikäluokkien alkoholinkäyttö on ollut runsaampaa kuin aiempien sukupolvien.
– Se voidaan joutua ottamaan tulevaisuudessa huomioon vanhusten palveluissa.
Isometsä näkee kolme todennäköistä syytä määrien laskuun. Yksi selittävä tekijä on vuonna 1986 aloitettu itsemurhien ehkäisyohjelma. Siinä oli tiedonkeruuvaiheeessa mukana psykiatrisen sairaanhoidon koko kenttä, ja ehkäisytoimet kohdistuivat laajalti yhteiskunnan muillekin sektoreille.
– Projekti kesti kymmenen vuotta, aina vuoteen 1996 saakka. Toinen syy määrän laskuun on ollut masennuksen hoitomuotojen kehittyminen ja 1980-luvun lopulla käyttöön tulleet uudet masennuslääkkeet. Kolmas tekijä on ollut psykiatrisen avohoidon palvelujen laajeneminen.
Isometsä sanoo, että vaatimustaso lääkkeiden ja myös masennuksen hoidossa kuten muissakin palveluissa on noussut kolmessakymmenessä vuodessa.
Henkinen kipu kuin fyysinen
Viimeisellä, sysimustan epätoivon hetkellä, jolloin kuolema on elämää parempi vaihtoehto, ihminen kokee, ettei hänellä ole historiaa, ei tulevaisuutta eikä läheisiä.
– Vertaisin sitä pakene tai taistele -ratkaisuun. Moni asiakkaamme on sanonut, ettei ole kyse halusta kuolla, vaan halusta paeta epätoivoiselta tuntuvasta elämäntilanteesta, itsemurhien ehkäisykeskuksen johtaja Marena Kukkonen sanoo.
Keskuksen päällikkö Kukkonen on nähnyt monenlaisia ihmiskohtaloita.
– Itsetuhoisia ajatuksia voi olla pitkään, mutta itsetuhoinen, vaarallinen mielentila kestää yleensä hyvin lyhyen hetken. Elämäntilanne ja henkinen tuska tuntuvat silloin sietämättömiltä, eivätkä aivot toimi enää rationaalisesti.
Moni itsemurhaa yrittänyt vertaa henkistä kipua fyysisen kivun kaltaiseksi.
Itsemurha ei ole niin tabu kuin enne. Kukkonen on työssään nähnyt, mikä helpotus itsemurhaa yrittäneelle on päästä puhumaan. Hän sanoo, että käsitys suomalaisista tuppisuina ei pidä paikkaansa.
Tämän Marena Kukkonen on kokenut nuorimman ja vanhimman itsemurhaa yrittäneen kohdalla. Nuorin on ollut 13-, vanhin 80-vuotias.
– Emme pyydä asiakkaalta mitään taustatietoja, emme kysy sosiaaliturvatunnusta tai ammattia. Ensimmäisellä tapaamisella asiakas saa kertoa oman elämäntarinansa, ja se videoidaan. Hän saa yksinkertaisesti vastata kysymykseen ”haluan kuulla tarinasi”. Jokainen osaa kertoa, kun vain joku kuuntelee. Toisella tapaamisella keskustellaan minkälaisia, usein kasautuneita ongelmia itsemurha-ajatuksiin liittyy, ja milloin tilanne muuttui hengenvaaralliseksi.
Kolmannella tapaamisella tehdään niin sanottu turvasuunnitelma, jonka avulla pitäisi oppia suojelemaan itseään ja ottamaan tilanteesta kiinni ennen kuin on myöhäistä.
Tapaamisten jälkeen asiakkaaseen pidetään pari vuotta yhteyttä kirjeitse joko sähköpostitse tai perinteisesti kirjepostilla.
– Tapaamisten jälkeen suosittelemme usein terapiaa. Läheisten vertaistukiryhmät ovat tärkeä toimintamme muoto. Itsetuhoista ihmistä ei pitäisi jättää yksin, ja puhuminen on varteenotettava keino yrittää päästä eteenpäin.
Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa keskusteluapua kriisissä oleville ja heidän läheisilleen. Puhelinpäivystys vuoden joka päivä ja yö numerossa 010 195 202, arkisin klo 09.00–07.00, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00.
Itsemurhat Suomessa
- Määrät lähtivät laskuun lamavuosista huolimatta. Ne ovat laskeneet koko Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa.
- Yhdysvalloissa määrät ovat kasvaneet.
- Koko 2000-luvun alkuvuosien nuorten itsemurhien määrä on vähentynyt, vanhemmissa ikäluokissa määrät ovat laskeneet hitaammin.
- Itsemurhaa yrittäneistä, mutta henkiin jääneistä henkilöistä noin 10-20 prosenttia kuolee myöhemmin itsemurhaan.
- Noin puolella itsemurhaan päätyvistä on päihdeongelma. Humala ja varsinkin laskuhumala ovat riskitila itsemurhaa suunnittelevalle.
- Psykiatrian erikoislääkäri Kari Aaltosen helmikuussa tarkistettavan väitöskirjan mukaan kuolemaan johtaneiden itsemurhayritysten suurimmiksi riskitekijöiksi masennuspotilailla osoittautuivat miessukupuoli, aiemmat itsemurhayritykset, vakava tai psykoottinen masennustila, alkoholiriippuvuus, yksin asuminen sekä korkea tulo- ja koulutustaso.
- Kuntoutuspsykiatria tuli vuonna 2011 lakisääteiseksi.
Toimittajan kommentti: Läheisen itsemurha
Elämä pysähtyi tammikuussa 2013, kun yksi perheenjäsenistäni ei nähnyt enää ulospääsyä elämäntilanteestaan. Miten opintonsa päätökseen saanut, työelämässä mukana oleva valloittava, ystäväpiirissään suosittu nuori nainen kokee elämänsä niin epätoivoiseksi?
Sitä emme koskaan saa tietää. Hän ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista viestiä. Ei lausetta, ei sanaa, joka jotenkin selittäisi epätoivoisen ratkaisun. Tiesimme hänen kärsineen masennuksesta, tiesimme monimutkaiseksi muuttuneet ihmissuhteet, mutta hän oli pitkin viimeistä syksyä torjunut yritykset tavata.
Olin viimeinen, joka tapasi hänet edellisenä iltana ennen hänen kuolemaansa. En olisi saanut häntä sairaalaan, en luoksemme yöksi. Hän osasi ahdistuksestaan huolimatta puhua vakuuttavasti ja lupasi lähteä kanssani seuraavana aamuna psykiatriseen päivystykseen.
Yhteistä aamua ei enää tullut. Kun tulin hänen asunnolleen, oli kaikki myöhäistä.
Itsemurha jättää perheeseen jäljen, joka ei koskaan katoa. Suru oli murskaava, se oli sietämätöntä kipua. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat puhumalla asiasta. Me puhuimme siitä keskenämme, mieheni ja minä, me ja kolme lastamme, puhuimme sukulaisten ja ystävien kanssa. Puhuimme avoimesti, emme salailleet hänen kuolinsyytään, emme valehdelleet tapahtumien kulkua.
Suru muutti muotonaan ensimmäisenä, toisena, kolmantena vuonna. Välillä tunsimme melkein vihaa. Ei hänen olisi tarvinnut tehdä tätä, miten paljon kaunista, ihanaa – ja raskasta – elämää olisi ollut vielä koettavana. Sellaista mitä elämä kokonaisuudessaan on.
Kaipaus ei häviä koskaan, eivät tyhjyyteen huudetut kysymykset. Ne, joihin ei ole vastausta tänäänkään, jolloin hänen lähdöstään on tasan kuusi vuotta.
Liisa Talvitie
