Image

Itsekkyyden ruumiinavaus


Meillä ja tulevilla sukupolvilla on ratkaistavana suurempia kriisejä kuin koskaan, mutta edustuksellisesta demokratiasta ei ole niitä ratkaisemaan, kirjoittaa Janne Saarikivi esseessään.

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 9 / 2018.

Kohta se taas tapahtuu, toistuu kuin talvi tai Euroviisut. Bussissa matkustaessa huomaa, että mainostoimiston kultaiseen leikkaukseen pystyttämä nainen on ”arjen asiantuntija” ja villapaitainen silmälasimies ”sydämeltään suomalainen”.

Punaista, sinistä, keltaista ja vihreää väriä törkkää silmään ulos kannetuista telineistä. Vaalit tulevat, on demokratian juhla. Valitaan edustajia päättämään yhteisistä asioista. Väittelyissä puheenjohtajat nokittavat toisiaan ja sosiaalisessa mediassa saadaan raivareita. Perinteinen media näkee merkityksiä siinä, miten tuo tai tämä puolue saa muutaman prosentin lisää ääniä.

Katson näytelmää kerta kerran jälkeen yhä kauempaa. Ennemmin tai myöhemmin koittanee päivä, kun en enää äänestä. Olen pitkälti menettänyt uskoni näytelmään nimeltä vaalit, puolueet ja tasavalta. En ole varma siitä, antaako poliittinen järjestelmä äänestäjille valtaa, enkä siitäkään, päättääkö järjestelmä ylipäätään asioista, joilla on todellista merkitystä.

Sen tiedän, että käytettävissäni oleva yksi ääni varmuudella ei muuta mitään.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Niihin osallistuivat suurin piirtein samat puolueet kuin ensi kevään vaaleihin. Ne on perustettu ajamaan sellaisten ryhmien asiaa, jotka ovat yhä vähämerkityksisempiä: yksi teollisuustyöväestölle, yksi maanviljelijöille, yksi kauppiaille, sotilaille ja papeille.

Maalaisliitto on vaihtanut nimeä ja siitä on lohjennut populistinen SMP eli nykyiset perussuomalaiset. Sosiaalidemokraateista irtaantuivat kommunistit, joista tuli Vasemmistoliitto. Vanhasuomalaisista tuli Kokoomus ja Nuorsuomalaisista Liberaalinen kansanpuolue, jonka ydinjoukko meni Vihreisiin. RKP ei edes hajonnut.

Silpputyöprekariaatille tai luoville tietotyöläisille ei puolueita ole. Ei ihme, että puoluejärjestelmä on hiljaisessa kriisissä. Joskus puolueisiin kuului yli 600 000 suomalaista, nyt reilu 200 000. Yleisin syy erota puolueesta on kuolema.

Tutkimusten mukaan alle 10 % väestöstä seuraa politiikkaa niin paljon, että voi perustaa äänestyspäätöksensä tietoon puolueiden ohjelmista. Muut äänestävät lähinnä samoin kuin ympäristönsä, tai sitten he äänestävät tyyleistä.

Kokoomuspuolue kannattaa markkinataloutta, mutta ehkä vielä vielä enemmän solmioita, jakkuja ja yleistä siistiä pukeutumista. Vasemmistoliitto kannattaa progressiivista verotusta ja maihareita, perussuomalaiset leijonariipusta ja Kiitos-paitaa.

Puolueilla on myyttiset vastustajansa. Oikeisto vastustaa ”sosialisteja”, vasemmisto ”fasisteja” ja ”kapitalisteja”. Kukaan ei kuitenkaan tunnusta olevansa mitään näistä. Populistinen oikeisto vastustaa ”Brysseliä” ja ”maahanmuuttajia”. Nämäkin ovat koodisanoja. Maahanmuuttajista vastustetaan oikeasti vain muslimeja.

Rehellinen vasemmistolainen myöntää, että koskaan ei tule olemaan maailmaa ilman rasisteja ja kapitalisteja. Siksi ne ovatkin hyviä vastustajia, epämääräisiä ja ehtymättömiä. Sama pätee myös sosialisteihin, Brysseliin ja muslimeihin.

Politiikan ydin on rahan ja vallan hankkimista ja jakamista. Järjestelmä on epätasapainossa, koska poliittinen järjestelmä hallinnoi kuntia tai valtioita kun taas rahan koti on koko maailma.

Rahaa asioiden hoitamiseen tulisi hankkia verottamalla tai keräämällä maksuista. Mutta yhä suurempi osa rahavirroista on veroparatiiseissa kerääjien ulottumattomissa. Poliitikot oikealla ja vasemmalla ajavat samanlaista politiikkaa, jonka tavoitteena on saada raha viihtymään poliitikon kotimaassa tai -kunnassa. Koska talouspolitiikassa on paljon pakkoja ja vähän valintoja, vaaleissa on entistä enemmän kyse riitelystä, jota kutsutaan identiteettipolitiikaksi. Tämä tarkoittaa porukoiden muodostamista, tätä pukeutumistyylien kirjoa.

Suosituimpia vaaleja ovat ne, joissa valitaan jotakin yhtä tärkeää kuin olohuoneen tapetti. Presidentti voisi tavallaan olla esimerkiksi puupökkelö tai naapurin variksenpelätin, niin vähän on presidentillä valtaa. Mutta presidenttiä, kuten tapettia, ei voi välttää näkemästä. Siksi ihmiset äänestävät presidentinvaaleissa.

Jos vaaleissa on jotakin oikeaa päätettävää, ihmiset äänestävät vähemmän. Se ei ole ihme, koska päätöksenteko on vaikeaa. Siihen liittyvät rahoitus, kulu- ja tulovaikutukset, markkinareaktiot, lainsäädännön monet kerrokset ja kansainväliset suhteet. Taitavinkaan ammattipäättäjä ei hallitse palettia, saati satunnainen äänestäjä.

Ideologiat ja fraasit sen sijaan ovat helppoja. Olisi kovin helppoa äänestää sellaisista asioista, että pidetäänkö koko Suomi asuttuna, arvostetaanko yrittäjää ja lapsiperheitä tai ollaanko kaikkein heikoimpien sekä ihmisoikeuksien puolella. Tai että pidetäänkö valta omissa käsissä, säilytetäänkö suomalainen luonto kunnossa vai myydäänkö maa säälimättä kansainvälisille pääomapiireille.

Tällaiset iskulauseet ovat alhaista roskaa, mutta niitä viljelevät kaikki puolueet. Kukaan ei voi olla niiden kanssa eri mieltä. Kun joku julistaa, miten poliittinen vastustaja on suurpääoman asialla, ilmiselvä fasisti, haluaa viedä maan takaisin menneisyyteen ja luovuttaa vallan Rysseliin, tulisi hälytyskellojen soida.

Anteeksi, ei kukaan oikeasti halua tällaisia asioita. Ihmiset ovat sisäisesti johdonmukaisia ja kaikki ovat omasta mielestään hyviä. Jopa Donald Trump haluaa tehdä Amerikasta jälleen suuren.

Politiikassa lisää ääniä saa vain toisilta puolueilta. Siksi kaikki puolueet käyttävät samojen mainostoimistojen palveluksia. Voisi sanoa, että ne kaikki ostavat ääniä.

Tönkkökonservatiivinen oikeistopuolue brändätään työväenpuolueeksi, liberaalipuolue ostaa leijonalogon. Rasistipuolue ryhtyy salonkikelpoiseksi sananvapauden puolustajaksi. Samalla poliittisesta järjestelmästä liikkuu rahaa ja valtaa tajuntateollisuuteen, joka muokkaa keskimääräiselle ihmiselle sopivaa, ketään ärsyttämätöntä ja ympäripyöreää sanomaa. Vain sen avulla voi puolue kasvaa.

Ikään kuin rahalla ei olisi tarpeeksi valtaa jo nyt. Eduskunnassa ravaa lobbareita, ja kukaan ei taida vieläkään saada listoja siitä, keitä he ovat. Tiedossa on silti, että EK:n konttorilla, suuryrityksillä, ay-liikkeellä tai eläkekassoilla ei ole äänioikeutta, mutta valtaa riittää. Oletan, että he pääsevät huomattavasti helpommin ja useammin päättäjien puheille kuin esimerkiksi mielenterveysongelmaisten tai vanhusten edunvalvojat. Onkohan siihen jokin tärkeä syy, vai ainoastaan se, kuka kovimmin tuuppii ovesta sisään?

Ei ole ihme, että suomalaiset puolueet ajavat nykyisin alkuperäiselle sanomalleen lähes vastakkaisia asioita. Kokoomus kannatti itsenäistä Suomea ja kuningasvaltaa, mutta nykyisin se on antamassa valtion valtaa sekä liikeyrityksille että Euroopan unioniin. Vasemmistoliiton edeltäjä oli osa kansainvälistä työläisliikettä, mutta nykyisin se puolustaa suomalaisia työpaikkoja maailman köyhien tuontituotantoa vastaan.

Perussuomalaiset vaihtoivat SMP:n pienen ihmisen puolustamisen pienen ihmisen vihaamiseen, jos pienen ihmisen nimi on Muhammed.

Kaikkien puolueiden tavoiteltu imago on sama: jämäkkä ja johdonmukainen toimija. Mutta niiden poliittiset kannat erilaisiin kysymyksiin yhtyvät toisiinsa tavoilla, joita voisi pitää pähkähulluna ellei tuntisi poliittista historiaa.

Miksi esimerkiksi puolue, jonka ydinasia on ympäristönsuojelu, puhuu ympäristöä enemmän siitä, että kaupunkeihin tarvitaan bulevardeja ja tornitaloja ja niihin siirtolaisia? Koska puolueen kannattajat ovat liberaaleja kaupunkilaisia. Tai miksi puolue, joka ajaa maaseudun asiaa, torppaa kaikki ympäristönsuojeluun liittyvät aloitteet? Koska puolueen kannattajat käyttävät työssään maan ja veden resursseja.

Voisi kysyä myös miksi vasemmistolaiset poliitikot, jotka kannattavat laajoja julkisia palveluja, vastustavat sotilaallista liittoutumista. Eihän näillä asioilla ole mitään tekemistä keskenään. Tai miksi ne (usein oikeistolaiset), joiden mielestä tulojen ja menojen tulisi olla tasapainossa, kannattavat aina menojen vähentämistä eivätkä koskaan tulojen lisäämistä esimerkiksi verojen muodossa?

On helppo keksiä yhdistelmiä aivan järkevistä ajatuksista, joille ei löydy poliittista kotia. Edustan itsekin monia sellaisia.

Kannatan esimerkiksi tulonsiirtoja ja köyhän asiaa kuten vasemmisto, mutta arvelen, että ne turvataan usein parhaiten tiukalla talouspolitiikalla, jota ajaa lähinnä oikeisto. Suhtaudun epäilevästi EU:n direktiiveihin, kuten perussuomalaiset, mutta kaipaan kansainvälistä yhteistyötä ympäristöasioissa sekä Naton antamaa sotilaallista turvaa, jota suosittelee vain kokoomus.

Haluaisin kunnianhimoista ympäristönsuojelua, jota ajaa vihreät, mutta suhtaudun ymmärtäväisesti tavoitteeseen pitää Suomi kulttuurisesti suhteellisen suomalaisena. Sehän on vihreiden kovimman vastustajan persujen lempiajatus. Suhtaudun myönteisesti kirkkoon tai koulujen uskonnonopetukseen, kuten kokoomuksen konservatiivit, mutta en ole lainkaan saman porukan viljelemän isänmaallisen retoriikan ystävä.

Kantani maailman asioista eivät siis ole lähelläkään mitään olemassaolevaa puoluetta. Mutta ei se mitään. Jos loisin Suomeen puoluejärjestelmän tyhjästä, riittäisi kaksi puoluetta. Olisi puolue niille, joilla on ideologia, mikä hyvänsä sellainen, ja jotka pitävät tyhjistä fraaseista. Ja olisi puolue niille, jotka uskovat, että kannattaa ottaa asioista selvää keskustelemalla ja toisia kunnioittaen ja ratkaista ne tietoon perustuen.

Jälkimmäinen puolue olisi nimeltään takinkääntäjien puolue. Sillä vain se, joka ei koskaan ajattele, ei koskaan käännä takkia.

Unelmoin vaaleista, joissa poliitikoilla ja puolueilla ei olisi nimeä tai imagoa vaan pelkkiä ohjelmia. Olisi listavaali ilman ”arjen asiantuntijoita” ja heidän tiimiensä hiomia twiittejä.

Ei olisi mahdollista tietää, onko poliitikko mies vai nainen, onko hänellä villapaita vai jakku tai onko hän maalainen vai kaupunkilainen. Sen sijaan tietäisit hänen ohjelmansa. Olisi puolue numero yksi, puolue numero kaksi ja niin edelleen. Puolueet ilmoittaisivat, mikä on tärkein tavoite, mikä toiseksi tärkein ja niin edelleen. Samalla ilmoitettaisiin mistä rahat: mikä pannaan tuloveroprosentiksi, mikä yhteisöveroksi ja niin edelleen. Olisi julkinen budjettiehdotus. Sitten äänestettäisiin näistä ohjelmista eikä ihmisiin liittyvistä fiiliksistä.

Ajattelen ystäviäni, jotka ovat poliitikkoja. Kunnioitan monia heistä. Uskon heidän vilpittömyyteensä puoluekannasta riippumatta.

Tuttavapiiriini kuuluu esimerkiksi kaksi maan vihatuimpiin kuuluvaa poliitikkoa eri puolueista, mutta minun on sanottava, että molemmat ovat mainettaan parempia ihmisiä, hyvin informoituja ja älykkäitä.

Poliitikot ovat kuitenkin kuin jääkiekkoilijat. Suomalaiset ja ruotsalaiset jääkiekkoilijat ovat taustaltaan ja elintavoiltaan samanlaisia, mutta leikimme ikään kuin Ruotsin kiekkoilijat olisivat yhdellä puolella ja Suomen toisella.

Muistelen yläasteelta, ketkä halusivat luokan puheenjohtajiksi ja koulun johtokuntaan oppilasedustajiksi. He ovat nyt poliitikkoja. Reipas hymypoika, kaikkien kaveri, partionjohtajana karaistunut kärrynpyöriä heittävä tyttö.

Elina Lepomäki ja Li Andersson voivat edustaa vastakkaisia poliittisia kantoja, mutta mentaliteetiltaan voisin kuvitella heidän muistuttavan toisiaan. He ovat päteviä, itsestään huolta pitäviä, kärkkäitä sanomaan ja alttiita toimimaan, herkkiä näkemään ympärillään epäkohtia ja tekopyhyyttä.

Asiaan liittyy, että politiikassa ei sitten voikaan toimia, jos on outo. Koska äänestäjät äänestävät imagoista eivätkä asioista, politiikassa ei ole tilaa rumille, änkyttäville poliitikoille, puolisojaan pettäville poliitikoille tai edes tatuoiduille, lihaville poliitikoille.

Se on surullista, koska tämänhän piti olla demokratia.

Onko puoluevaaleihin perustuva järjestelmä demokraattinen tapa hoitaa asioita?

On yleisesti tiedossa, että vaaleissa valittavilla kansanedustajilla ei juuri ole valtaa. Todellista valtaa käyttävät ministerit ja puolueiden puheenjohtajat taas eivät ole kansan vaan puolue-eliittien valitsemia. Kansa valitsee presidentin, mutta juuri tästä syystä presidentiltä poistettiin valta. Operaation nimenä oli ”parlamentarismin vahvistaminen”, koska ”puolue-eliittien vallan vahvistaminen” ei kuulosta hyvältä.

Jos haluttaisiin, että kansa käyttää valtaa, tähän olisi keinot olemassa. Annettaisiin valtaa presidentille, jonka kansa valitsee. Tai poistettaisiin ryhmäkuri eduskunnassa ja annettaisiin kansanedustajille valta muodostaa koalitioita tilanteen mukaan.

Tai hoidetaan hallitseminen netin kautta. Eduskunta voidaan lakkauttaa ja lait valmistella ministeriöissä, kuten nykyisinkin. Valiokunnissa tapahtuva poliittinen kommentointi siirretään nettiin. Jokainen suomalainen voi kommentoida. Moderaattorit kirjoittavat lakia sitä mukaa, kun asiallisia kommentteja tulee. Tiistai-iltapäivisin voidaan äänestää asioista suoralla vaalilla kuin Ilta-Sanomien Ota kantaa -osastolla konsanaan.

Se voisi olla aivan hyvä järjestelmä. Pian syntyisi asiantuntevia lobbaus- ja painostusryhmiä, think tankeja ja muuta aloitteellisuutta. Mutta halutaanko tätä? Onko vaikeiden asioiden hoitaminen sellaista, että siinä tarvitaan oikeasti kansan ääntä?

Vuosikymmeninä, jolloin olen äänestänyt vaaleissa ja keskustan, demareiden ja kokoomuksen kannatusprosentit ovat liikkuneet sinne ja tänne muutaman pykälän, on ilmastonmuutos edennyt hurjasti. Tätä kirjoittaessa koko maapallolla on ennätyslämpötiloja ja Antarktis sulaa kolme kertaa nopeammin kuin arveltiin. Sinä aikana kun olen ollut äänestäjä, on kuollut noin puolet maapallon luonnonvaraisista selkärankaisista, noin vain, ilman että siitä olisi vaalidebatissa mainittu.

Katson lapsiani, jotka ovat viisi- ja kolmevuotiaat. Ei, mikään puolue tai koalitio ei herätä minussa toivoa liittyen heidän tulevaisuuteensa. Lapseni saattavat olla hengissä vuonna 2100, mutta mitä täällä silloin on? Tulevien vaalien teemoja ovat esimerkiksi sote-palvelujen järjestäminen maakunnissa ja muutamien kymmenien tuhansien arabimaista tulevien maahanmuuttajien kohtalo. Lisäksi tullaan varmasti riitelemään sanoista, näistä ”feministisestä ulkopolitiikasta” tai ”biotaloudesta”.

Prosessi tuntuu olevan aivan eriparinen ulkolämpötilaa mittaavan lämpömittarin kanssa. Ihmiskunta on kulkenut kaikkien rajojen yli. Yltäkylläisyyden keskellä elävät lapseni ovat matkalla kohti pikaista ja karmeaa mullistusta. Meillä on kyllä ensimmäisen luokan lippu, mutta ei se lohduta.

Poliittinen järjestelmä on näköjään kykenemätön ratkaisemaan kysymystä maailmanlopusta. Voisi sanoa, että se on sikäli huono järjestelmä. Järjestelmä on kansallinen, vaikka ongelma on kansainvälinen. Järjestelmä perustuu miellyttämiseen, mutta kysymys on epämiellyttävä.

Jos asia hetkeksi nousee politiikan agendalle, se vesittyy heti. Sanotaan esimerkiksi: tarvitaan ”kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, alue- ja perhepolitiikkaa”. Ikään kuin perheillä ja aluekehityksillä olisi polttavan kuumassa tulevaisuudessa väliä.

Demokratiassa on valitettavasti lopulta kysymys suosiosta eikä totuudesta. On väen vängällä muotoiltava vaikka maailmanlopusta asia, joka houkuttaa äänestämään, sillä vain äänillä saa valtaa. Siksi maailmanloppu torjutaan ”järkivihreydellä” noin vain ohimennen, samalla kun parannetaan lapsiperheiden etuuksia.

Ei pitäisi olla välinpitämätön politiikkaa kohtaan, sanotaan. Palkkani maksetaan julkisista varoista. Vaaleilla on merkitystä sen suhteen, miten työni ja urani kehittyy. Päättäjät voivat kaavoittaa uudelleen kotikatuni, määrätä veroja autolleni ja luoda uusia palveluja lapsilleni.

Mutta tässä ydinongelma juuri onkin. Vaalien ehdokkaat, puolueet ja ohjelmat ohjaavat nimittäin minua äänestämään oman etuni mukaisesti. Koska kuulun lapsiperheeseen, minun pitäisi tukea lapsiperheitä tukevia verotusratkaisuja. Asun omakotitalossa ja minun tulisi äänestää pientaloystävällisiä maanvuokramalleja. Yliopiston työntekijänä minun pitäisi äänestää niitä, jotka lupaavat lisää rahaa yliopistoille.

Politiikka, demokratia, onkin ahneuden juhla, oppi siitä, miten kaikki kirkuvat itselleen lisää. Se on oppi siitä, miten meidän pitää leiriytyä ja joukkoistua ja äänestää etuja itsellemme samalla syytellen toisia.

Epäuskoni edustukselliseen politiikkaan on epäuskoa ihmiseen, itseeni. Joku Saarikivi omakotitalossaan lastensa, vaimonsa ja kodinelektroniikkansa ympäröimänä ei ole maailman keskipiste, jonka mukaan asiat tulee päättää.

Päinvastoin.

Kun demokratiaan kohdistuvista epäilyksistään puhuu ihmisille, saa kuulla Churchill-sitaatin: ”Demokratia on huonoin mahdollinen hallintojärjestelmä, paitsi kaikki muut, mitä on kokeiltu”. Onhan siinä puolet totta. Maissa, joissa vaaleja ei pidetä, ovat asiat usein vielä hullummin.

Mutta missä mielessä tarkkaan ottaen edustuksellinen demokratia on paras järjestelmä? Siksikö, että Churchill sai sitä kautta valtaa?

Vai siinä mielessä, että demokratia on luonut ennustettavan, osallistavan järjestelmän? Järjestelmän, joka mahdollistaa yhteiskuntien kestävän kehityksen ekologisesti järkevällä tavalla?

Ai niin, mutta eihän se olekaan totta. Liberaalit demokratiat syrjäyttävät valtavia määriä ihmisiä päätöksenteosta. Etniset vähemmistöt on syrjäytetty päätöksenteosta lähes kaikkialla, koska ne eivät voi saavuttaa enemmistöä.

Demokratia on yleistynyt individualismin riemukulun ja siihen liittyvän kulutuskulttuurin, ekologisesti tuhoisan elämäntavan myötä. Demokraattiset valtiot ovat konsumismin, ostosparatiisien, törsäilevän ulkomaanmatkailun paikkoja. Täältä on Kiinaankin kopioitu ”vapaan ihmisen” idea, tämä olio, joka itsekin olen ja joka ilmaisee itseään valitsemalla tavaroita ja ideologioita.

Eikö todella olisi parempi, että joku diktaattori hieman rajoittaisi itsekkyyttämme ja eläisimme sitten pari sukupolvea pidempään?

Tai ehkä vapautemme on jo hyvin rajoitettua, ja juuri siksi meillä onkin demokratia. Ehkä edustuksellinen demokratia ja konsumismi edustavat surullista vaihtoehdottomuutta, ihmistä, joka kuvittelee olevansa vapaa, katkottuaan ympäriltä ne siteet, jotka olisivat erottaneet hänet toisista ihmisistä.

Michael Mann kirjoittaa teoksessaan Dark side of democracy toimivan demokraattisen järjestelmän luomisesta, että sellainen on mahdollista vasta kansanmurhan jälkeen. Yhdysvaltain alkuperäisasukkaat, kolmisensataa erikielistä ryhmää, eivät olisi voineet luoda Amerikkaan demokratiaa, mutta Britanniasta tullut homogeeninen protestanttien ryhmä onnistui siinä tuhottuaan alkuperäisväestön.

Maailmansotien välisessä Itä-Euroopassa ei juuri ollut demokraattisia valtioita. Niitä alettiin saada kun toisen maailmansodan jälkeen väkeä kyydittiin maasta toiseen ja hankalat vähemmistöt katosivat tai kävivät merkityksettömän kokoisiksi. Prosessi jäi hieman kesken, ja yhä on käynnissä sellaisia väestön homogenisoimisprosesseja kuin Ukrainan sota ja Jugoslavian hajoamisprosessi.

Toivotaan, että niiden jälkeen tulee demokratia ja että hinta kannattaa maksaa.

Voiko demokratian pelastaa? Tätä kysyvät monet. Sitä uhkaavat kuulemma Trump, Erdogan Orbán ja Kaczynski, johtajat, jotka eivät kunnioita tietoa ja jotka hallitsevat kansansuosion avulla, väittäen, että monimutkaiset asiat ovat yksinkertaisia.

Mutta eikö ole selvä, että kansansuosion tavoitteluun, markkinointiin ja mainontaan pohjautuva järjestelmä nostaa valtaan juuri sellaisia johtajia?

Auttaako politiikan kriisiin se, että Hjallis Harkimo ja Mikael Jungner perustavat portaalin, jossa ihmiset voivat äänestää siitä, mikä on tärkeää? Epäilen, sillä vaikka politiikan ruokalista voi koostua ihmisten toivomuksista, jonkun olisi reagoitava myös tuolla ulkona olevan maailman ikäviin kysymyksiin.

Eikö kannattaisi kysyä ensisijaisesti, voiko ihmiskunnan pelastaa? Se on kuitenkin satojatuhansia vuosia vanha kun taas liberaali demokratia on muutaman sukupolven ikäinen. Kun talvisota alkoi, kaikki hyväksyivät annettuna tosiasiana, että nyt ei ole vaaleja eikä kansalaisvapauksia, kun on eloonjäämistaistelu. Mutta se oli hyvin pieni taistelu verrattuna kysymyksiin, joita tämän sukupolven tulisi ratkaista.

Ehkä meidät pelastaa tekninen kehitys. Tai tiede, jos sitä jossain vielä rahoitetaan. Ehkä meidät pelastaa muotien ja kulttuurien muutos, kun ihmiset lopultakin rentoutuvat ja rauhoittuvat kuluttamasta, tai julma diktatuuri, joka yksinkertaisesti kieltää kuluttamisen. Tai ehkä meitä ei voi pelastaa.

Sen tiedän, että se jokin, joka meidät pelastaa, jos pelastaa, ei ole edustuksellinen demokratia ja Suomen vaalit.

Edit: Artikkelin printtiversiossa ollut maininta siitä, että puolueisiin on kuulunut yli miljoona suomalaista, on korjattu muotoon yli 600 000 suomalaista.

Julkaistu: 30.9.2018