”Olen oppinut isältäni kaiken” – Itärajan maatiloja piinaa kova vuosi, mutta yksi seikka lisää toivoa tulevaisuudesta

Maanviljelijä Pekka Helkala, 41, odottaa tasaista sadetta. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan, sillä lämpötila hipoo ulkona kolmeakymmentä astetta ulkona.

Kesäkuu on taittumassa heinäkuuksi. Kuivuudesta on tullut vuosittain toistuva riesa. Nyt päänvaivaa aiheuttavat entistä epävarmemmat taloudelliset näkymät, joihin vaikuttavat niin ilmastonmuutos kuin Ukrainan sota.

Ollaan Vanhan Viipurintien varrella Helkalan maatilalla, vain muutama kilometri Lappeenrannan keskustasta.

Helkala avaa oven toimistokäytössä olevaan parakkikoppiin, jonka ikkunoissa on rautakalterit. Hän asuu vaimonsa Anun sekä 12- ja 15-vuotiaiden lastensa kanssa puolen kilometrin päässä.

Helkala on kesäisin maanviljelijä ja talvisin lumiurakoitsija, joka pätevöityy paraikaa agrologiksi. Peltoa on viljelyksessä 240 hehtaaria. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisella tilalla keskimäärin. Tilalla tuotetaan vuodessa noin miljoona kiloa viljaa. Sillä ruokkisi reippaasti yli 12 000 ihmistä vuodessa. Pelloilla kasvaa kevät- ja syysvehnää, ohraa, rapsia, rypsiä, hernettä ja säilörehunurmea. Haastattelupäivänä Pekan työlistalla on rapsikuoriaisten hävittämistä torjunta-aineilla ja kesantopeltojen leikkuuta.

Helkalan tila ei ole mikä tahansa tila. Gazpromin maakaasuputket kulkevat Helkalan maiden läpi. Ennen Ukrainan sodan laajentumista Suomeen tuodusta maakaasusta noin 90 prosenttia tuli Venäjältä. Sitä on virrannut vielä vuonna 2020 yli 1,5 miljardia kuutiota vuoden aikana. Imatran Räikkölän maakaasun vastaanottoaseman hanat suljettiin 21. toukokuuta 2022.

Pekka on tehnyt töitä siitä asti, kun jalat ovat yltäneet traktorin polkimille.

– Entisiä sukutiloja on jäänyt Lappeenrannan kaupungin alle. Isäni suvun puolella maanviljelyä on harjoitettu kolmisensataa vuotta.

Helkalan tilalla on tehty sukupolvenvaihdos vuonna 2013. Tila siirtyi vanhemmilta Pekalle ja hänen vaimolleen. Kymmenessä vuodessa tilakoko on kaksinkertaistunut.

– Minä olen oppinut isältäni kaiken, sanoo Helkala. Hänen lapsensa sen sijaan eivät tällä hetkellä ole kiinnostuneita jatkamaan tilaa.

Siinä mielessä heidän perheensä ei ole ainut. Maatalouden rakennemuutos näkyy Etelä-Karjalassa. Pienet tilat lopettavat, koska toiminta käy taloudellisesti liian haastavaksi tai työlle ei löydy jatkajia. Suuret tilat puolestaan velkaantuvat entisestään ja maataloudesta tulee riskialttiimpaa. Luonnonvarakeskuksen tilastoista selviää, että vuonna 2010 maatalous- ja puutarhayrityksiä oli lähes 60 000. Viime vuonna yrityksiä oli runsaat 43 000.

Helkalan askel käy kohti hänen isoisänsä 1960-luvulla rakentamaa viljankuivaamoa. Kivenheiton päässä näkyy hänen isänsä rakentama lapsuudenkoti. Jämtlanninpystykorva Rocky haukkuu pihahäkissä. Juha Helkala, 69, vakuuttelee koiralleen, että vähempikin riittää. On aika kuulla, mitä Pekan isällä on sanottavanaan.

Keskustelu siirtyy rajaan ja Venäjään, jossa molemmat, sekä isä että poika, ovat käyneet muutaman kerran.

– Mitään suurempaa mielenkiintoa ei siihen suuntaan ole ollut, Juha Helkala sanoo.

– Kun Nord Stream 2 räjäytettiin syyskuussa 2022 mietin hetken, että räjäyttävätkö tämänkin putken, Pekka Helkala sanoo, mutta ei täysin vakavissaan.

Aikoinaan maatilan poikki on mennyt myös Kekkosen ”kuuma linja”, eli puhelinyhteys Helsingistä Moskovan Kremliin.

– Isäni oli vetämässä tästä puhelinlinjaa silloin, kun Etykin ensimmäinen vaihe oli menossa, vuonna 1973. Silloinen telepäällikkö käski olla kulkematta pelloilla, ettei puhelinyhteyttä menetetä. Tilanne oli tulenarka neuvotteluissa, Juha Helkala muistelee.

Pihatie on täynnä traktoreita ja autonromuja, joihin voisi puhaltaa reiän kylkeen. Tienpenkassa on vanha viipurinrinkeleitä toimittanut kauppa-auto. Uusia ja vanhoja lumiauroja makaa ojanpenkassa.

Arvokkaimmat maatalouskoneet, kuten talonkorkuinen viime syksynä hankittu uusi viljapuimuri, lepäävät tallin suojassa.

– Uusi kuivaamo, joka maksaa noin puoli miljoonaa euroa, on ollut hankintalistalla vuodesta 2017. Aina on jokin kriisi sattunut eteen ja on pitänyt lykätä ostoksia.

Viljan kuivauksen kustannukset ovat korkeat, koska se tehdään polttoöljyn voimalla. Halvimmillaan korona-aikaan hinta oli 43 senttiä litralta, ja korkeimmillaan se kohosi viime vuonna kahteen euroon. Helkala kertoo, että lumiurakointi ja maanviljelys kuluttavat yhteensä 80 000 litraa löpöä vuodessa.

Tila on voimakkaasti riippuvainen ulkoisista tuotantopanoksista. Maataloudessa niillä tarkoitetaan esimerkiksi lannoitteita ja tuholaismyrkkyjä. Ukrainan sodan vaikutukset näkyvät dieselin, torjunta-aineiden ja lannoitteiden hinnassa.

Pekka Helkala on edistänyt tilan omavaraisuusastetta lisäämällä suojanurmea ja levittämällä pelloille lehmänlantaa lannoitteeksi.

Epävarmuus siitä, paljonko tuotantopanosten hinnat nousevat, vaikuttaa työn suunnitteluun ja erityisesti henkiseen jaksamiseen. Kaikkia hintoja ei ole voinut siirtää lopputuotteisiin.

Helkala antaa esimerkin vehnän hinnasta, joka oli viime kesänä 430 euroa tonnilta. Nyt se on noin 220 euroa.

Seuraavan kasvukauden lannoitteet hankitaan edeltävän vuoden heinäkuun tienoilla. Se tarkoittaa, että pitäisi olla kuin ennustaja.

– Viime vuosi olisi ollut katastrofaalinen taloudellisesti, jos syksy olisi ollut märkä.

Viljankuivaamon vieressä on uima-altaan pituinen sahan liukuhihna, joka on edelleen käytössä. Saha ei laula niin tiuhaan tahtiin kuin 1980-luvulla, jolloin maaseutu oli voimissaan, ihmiset rakensivat paljon ja sahattavaa riitti, Helkala kertoo.

Helkala suuntaa katseensa kohti peltoaukeaa ja metsää.

–Tässä kohtaa minulle tulee mieleen aina Zen Cafen biisi, Helkala sanoo ja lausuu Eipä tiennyt tyttö -kappaleen lyriikoita ulkomuistista:

Katso tuonnepäin niin / Näet aivan samanlaisen maiseman / Kuin isäs näki kakskyt vuotta sitten tässä näin.

Kettu on tehnyt edellisenä yönä tuhojaan. Se on kaivanut ulkoaidan läpi kuopan ja tappanut kaksi kanaa.

Kaisa Rautakannel, 40, käy nostamassa kanojen raadot nokkosten ja heinien seasta ja vie ne portin taakse. Vieressä olevat kanat eivät näytä olevan moksiskaan. Ruskeat kanat ovat hollantilaista bovans brown -rotua. Ne munivat yhden ruskean munan päivässä.

Olemme jatkaneet matkaa seuraavalle maatilalle. Rautakannel seisoo Suomen vanhimman luomukanalan pihalla Lappeenrannan Partalan kylässä, jossa on ollut kanala sadan vuoden ajan.

Kaisa Rautakannel on omaa sukua Kuorttinen. Hän on neljättä kanankasvattajien sukupolvea ja pyörittää veljiensä Akin ja Lassin sekä aviomiehensä Jannen kanssa tilaa.

Kuorttisen tilalla on 10 000 kotkottajaa, jotka munivat, ja sen lisäksi 7 000 poikasta, untuvikkoa. Munia tuotetaan viikossa kauppoihin noin 50 000 kappaletta.

Kanat saavat liikkua vapaasti ulkona, ja niille syötetään luomukauraa. Tilan perustaja Erik Malmi oli uudistushenkinen. Hän aloitti vuonna 1904 kiertoviljelyn, joka on nykyisin luomuviljelyn perusta. Perusajatus on, että viljeltäviä kasveja vuorotellaan eri vuosina. Tämä parantaa maan kasvukuntoa. Peltoa on nykyisin 134 hehtaaria.

– Luomussa kaikki aminohapot, joita kana tarvitsee, tulevat luontaisista ainesosista. Niitä ei siis tehdä synteettisesti laboratoriossa, Janne Rautakannel, 49, sanoo. Hän vastaa tilan myynnistä ja markkinoinnista, mutta ”joutuu myös lapioimaan paskaa”.

Ukrainan sota on vaikuttanut pakkausmateriaalien ja kananrehun hintoihin sekä taloudelliseen epävarmuuteen. Kuorttisen tilalla on jouduttu myös pienentämään tuotantomääriä.

Osittain sodan vaikutusten takia myös luomutuotteiden kysyntä heikkeni, Janne Rautakannel sanoo.

Suomessa ei ole enää tehtaita, jotka valmistavat munakennoja. Kennoja tehdään kierrätyspaperimassasta Kroatiassa, Puolassa ja Romaniassa. Tehtaat saivat käyttöenergiansa venäläisestä maakaasusta, jonka hinta nousi hetkellisesti 3200 prosenttia, Janne Rautakannel sanoo.

Kuorttisen tilalta on annettu myös kananmunia ruoka-apuna ukrainalaisille pakolaisille. Nykyinen Joutsenon vastaanottokeskus, entinen Konnunsuon vankila, on kymmenen kilometrin matka.

– Meille pieni määrä, mutta heille suuri määrä, Janne Rautakannel sanoo.

Kuluva viikko on ollut erityisen haastava. Sää on ollut helteisen tukala, salamanisku rikkoi tuulettimen, ilmastoinnin ja munankeruukoneen. Tämän takia edeltävä juhannusviikko on mennyt käsin munia keräillessä.

Jotain paikallisesta yhteisöstä kertoo se, että vuonna 2011 kanalan katon sorruttua kyläläiset ryntäsivät paikalle traktoreineen ja peräkärryineen auttamaan. Apua on aina tarjolla, mutta myös kyräilyä riittää, Janne Rautakannel kertoo.

Tulevaisuudessa tilalla haluttaisiin entistä omavaraisemmaksi. Pitäisi saada teuraskontti, rehustamo ja biokaasulaitos, jonka energialla traktorit kulkisivat, luettelee Kaisa Rautakannel.

– Haluamme saada munivien kanojen lihat myyntiin tulevaisuudessa, Janne Rautakannel sanoo.

Kuorttisen nettisivuilla lukee, että tilalla on tehty vuosien saatossa ”tuhansia virheitä”. Niistä on pyritty oppimaan.

– Omasta selkänahasta ei voi repiä aina kaikkea. On pakko löytää elämästä muutakin kuin työnteko, Kaisa Rautakannel sanoo.

Vesipisarat rummuttavat omakotitalon peltikattoa Lappeenrannan Joutsenossa, kun kello lyö iltapäiväkahta.

Satu Parvinen, 48, laittaa tanssivan pehmolelulehmän soimaan. Sadepäivän iloja. Olohuone on täynnä lehmäaiheisia leluja, tauluja, suolasirottimia ja koristeita.

Keittiön ikkunasta näkyy Mäkitalon lypsykarjatilan navetta, jossa on käytössä robottilypsykone. Myös lehmien ruokinta tapahtuu täysin automaattisesti. Noin satapäisestä lehmälaumasta, josta kuutisenkymmentä tuottavat maitoa, pitävät huolta myös aviomies Pasi, 52, ja poika Jesse Parvinen, 24. Perheeseen kuuluu myös kaksi tytärtä.

Pasilla on työssään yksi ongelma. Hän on allerginen lehmille. Useimmiten Parvinen käyttää navetassa ollessaan hengityssuojainta. Automatisoitu järjestelmä on helpottanut allergiaoireita ja perheen aikatauluja.

Pasi Parvisen isä joutui aikoinaan pakenemaan sotaa Koitsanlahdesta, ja valtaosa silloisesta maatilasta jäi Venäjälle.

Nykyään luomupelloilla kasvaa rypsiä, kauraa, syysvehnää, hernettä ja härkäpapua. Lypsykarjalle syötetään tavanomaista viljaa. Peltoa on 140 hehtaaria.

Ukrainan sota on vaikuttanut kuivikekutterin saatavuuteen ja yleisesti hintojen nousuna tilan arjessa, erityisesti polttoaineen kohdalla. Viljelytoimintaan vaikutukset ovat olleet vähäisiä, sillä tilalla ei olla riippuvaisia keinolannoitteista, koska pelloilla hyödynnetään omien lehmien lantaa.

– Ei ole kyllä ikävä niitä lannoitelaskuja, mitä aikoinaan tuli, Pasi Parvinen sanoo.

Parviset tahtovat hekin tilan toiminnasta entistä omavaraisemman. Aurinkopaneelit tuottavat neljänneksen tilan sähkön tarpeesta. Pelloille halutaan mahdollisimman monia aluskasveja kasvamaan, sitomaan typpeä ja parantamaan maa-ainesta. Myös valkuaisaineet, joita lehmät tarvitsevat, olisi hyvä saada omilta pelloilta, Satu Parvinen kertoo.

– Tärkeintä on, että ei ajeta pelloilla liian painavilla koneilla. Tulevaisuudessa koneet tulevat pienenemään ja kulkevat ilman kuljettajia, Pasi Parvinen sanoo. Esimerkki tästä on navetassa pyörivä Lelyn lantakone, joka on täysin automaattinen.

Viime vuonna Parvisten tilalta lähti meijeriin maitoa 660 tuhatta litraa. Se on heidän tilansa ennätys. Vuoden maidontuottaja palkitaan jokavuotisessa gaalassa, jota järjestää automaattikoneita maahantuova yritys. Voittaja saa pokaalin, joka on oikean lehmän kokoinen, Satu Parvinen kertoo. Myös Parviset ovat saaneet kilpailussa palkinnon.

Miltä tulevaisuus näyttää tilan jatkajan mielessä sitten, kun hän ottaa vetovastuun tilasta?

– Jos mitään radikaalia ei tapahdu niin meillä olisi uusi navetta, jossa olisi useampi robotti käytössä. Peltoja olisi lisättävä, jos eläintenkin määrä lisääntyisi, Jesse Parvinen visioi. Hän on harvinaisuus, sillä nuoria tilan jatkajia ei juurikaan ole lähialueella.

Jesse valmistui Oulun ammattikorkeakoulusta agrologiksi viime vuonna. Kaksi vuotta sitten hän oli harjoittelussa joutsenolaisella maanviljelijä-tutkija Juuso Joonalla, jolta oppi kosolti maankasvukuntoa parantavia keinoja.

– On älyttömän ihanaa, että on jatkumoa luvassa, Satu Parvinen sanoo.