Apu

Itämeri on kansallisaarteemme, mutta harva on nähnyt sen värikästä pohjaa – kuvat



Itämeri on kansallisaarteemme, mutta harva on nähnyt sen värikästä pohjaa – kuvat

Jos metsät ovat Suomen vihreää kultaa, ovat vedet Suomen kosteaa kultaa. Mutta missä kunnossa merialueemme ovat, uhkaako muovi vesiämme, miten vedenpuhdistus toimii? Jo pitkään huonosti voineessa Itämeressä näkyvät ihmisen jäljet. Käännös parempaan on jo tapahtunut, mutta edessä on vielä paljon lisää suojelutyötä.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Toni Härkönen, Mats Westerbom

Professori Alf Norkko ohjaa veneen Tvärminnen eläintieteellisen aseman satamasta kohti ulappaa, kohti ulkoilmatoimistoaan, kuten hän itse sanoo.

Toukokuinen aamupäivä on kauneimmillaan, tuuli nostattaa merellä vasta loivaa aallokkoa. Kun päästään Tvärminnen edustan sisäsaaristosta ulkomeren tuntumaan, valaanselkää muistuttavien luotojen suojassa näkyy isoja haahkaparvia.

Helsingin yliopiston Itämeren tutkimuksen professori Alf Norkko pysäyttää moottorin, heittää ankkurin veteen suojaisassa Spikarnan luotojen laguunissa ja kertoo sukeltaneensa siellä edellispäivänä.

– Vesi ei ole kevätkukinnan takia nyt kirkkaimmillaan, mutta kyllä tämä on yksi puhtaimmista alueista koko Itämeren alueella. Luodot ovat Tvärminnen omistuksessa, ja meillä on täällä meneillään Suomen Akatemian rahoittama kansainvälinen tutkimusprojekti. Tutkimme erilaisin menetelmin sitä, miten merenpohja hengittää.

Sukeltaessaan hän iloitsi näkymästä. Meren pohjassa on runsaita ja puhtaita rakkolevävyöhykkeitä. Ne ovat merkki siitä, että meri on ainakin tällä kohtaa terve ja hengittää kuten sen pitää hengittää.

– Joka toinen hengenveto, jonka vedämme keuhkoihimme, on merien tuottamaa happea. Rakkolevä on monin paikoin tullut takaisin, ja muun muassa se tuottaa happea. Ilman rakkolevää oltaisiin liemessä. Meren rehevöityminen kuluttaa puolestaan liikaa happea.

Ei ole ollenkaan samantekevää, missä kunnossa meret ovat. Ilman happea ei ole elämää.

Alf Norkko

Suolapitoisuuden lasku iso ongelma

Kirkkainta vesi on Itämerellä syyskylmien alettua loka–marraskuussa, mutta ei koskaan sellaista, mitä Norkko koki alkuvuodesta neljännellä Etelämantereen työreissullaan. Siellä hän ja vaimonsa, tutkimuskoordinaattori Joanna Norkko sukelsivat häikäisevän upeissa maisemissa jään alla.

Etelämantereella Alf Norkko totesi saman ilmiön, joka on odotettavissa myös Itämerellä – jääpeitteen vähenemisen.

– Jo niin vähäiseltä kuulostava veden lämpötilan muutos kuin miinus yhdestä plus yhteen, vaikuttaa jäiden vähenemiseen.

Plussakelillä sataa enemmän, ja se puolestaan vaikuttaa veden suolapitoisuuteen.

– Tanskan salmien kautta tulevat suolapulssit ovat vähentyneet Itämerellä, ja sekin liittyy ilmastonmuutokseen. Valtamerien suolaisuus on kolmekymmentäviisi promillea, mutta Itämeren paljon alhaisempi, esimerkiksi Suomenlahden suulla vain kuusi promillea.

Suolaisuus on nuoren, vasta 10 000 vuotta vanhan meren ekosysteemille avain­tekijä.

– Esimerkiksi kampelat tarvitsevat lisääntyäkseen juuri veden kuuden promillen suolapitoisuuden. Samoin sinisimpukat. Jos ne häviävät, häviävät haahkat, jotka syövät sinisimpukoita.

Alf Norkko sanoo, että tutkittavaa on paljon. Itämeri on ilmastonmuutoksen takia yksi nopeimmin lämpiävistä alueista, ja siksi muutokset voivat olla suuria. Kaikkia muutoksia ei vielä edes osata ennakoida.

Monimuotoinen merenpohja on Itämeressä värikäs.

Ymmärryksen kasvu luo suojeluintoa

Itämeren tilaa tutkitaan Tvärminnen asemalla monesta näkökulmasta.

Suomalaisten tutkijoiden lisäksi asemalla on tänäkin kesänä muun muassa ruotsalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, maltalaisia ja puolalaisia tiedemiehiä ja -naisia.

Kansainvälisestä yhteistyöstä yksi esimerkki on se, että Alf Norkko on kuningas Kaarle XVI Kustaan nimittämä Tukholman yliopiston ”kuninkaallinen vieraileva professori”. Tukholman ja Helsingin yliopistojen välillä kehitetään nyt Baltic Bridge -nimistä Itämeritutkimuksen yhteistyötä.

Eri maissa tutkitaan merten tilaa, eikä kaikkiin ilmiöihin ole olemassa yksiselitteisiä, mustavalkoisia vastauksia. Tutkijoiden on ymmärrettävä muutokset ja se, miten niitä pystytään torjumaan.

– On totta, että Itämeren tila on vaikea. Synkkää kuvaa ei silti kannata maalailla liikaa, vaan kannustaa ihmisiä ymmärtämään, miksi meri on meille kaikille tärkeä. Kun ymmärrys kasvaa, kasvaa myös ihmisten tarve säästää merta sairastumasta lisää. Jos puhutaan vain ongelmista, se vie innon suojelusta.

Matalan Itämeren pahin ongelma on rehevöityminen, mikä on tuonut mukanaan muita ilmiöitä. Hyvä uutinen on silti se, että yli sadan vuoden seurannan mukaan rehevöityminen on saatu viimeinkin taittumaan.

– Tehty työ alkaa nyt vähitellen näkyä, kaikki data todistaa sen. Isommat myönteiset ja selvästi näkyvät muutokset vaativat silti vuosikymmeniä. Ehkä vuosisadan.

Alf Norkko sanoo, että on naiivia ja kärsimätöntä ajatella, että meri puhdistuisi nopeasti.

Meri on sairas

Pelkkien oireiden poistaminen ei korjaa perussyytä, meren sairastumista. Ja koska Itämeri ei ole avoin valtameri, se on erityisen haavoittuvainen.

Pietarin jätevedenpuhdistamon valmistuminen on osatekijä meren rehevöitymisen vähenemisessä.

– Se on hyvä esimerkki yhteistyön voimasta. John Nurmisen Säätiö ja Suomen valtio olivat rahoittamassa puhdistamoa. Nyt vedet itäisellä Suomenlahdella ovat jo kirkkaampia.

Valtion tuen vähentäminen yliopistoilta ei ilahduta Norkkoa. Tutkimusta tarvitaan, ja hän sanoo, että monien yhteistyökumppanien rahallinen panostus on tarpeen. Silti valtion tuki antaa vapautta, sillä yksityinen rahoitus on usein tarkoin suunnattua.

– Yksityisellä rahoituksella on kerätty nyt pottia muun muassa uuteen tutkimusalukseen. Viking Line on myös yksi Itämeren tutkimuksen rahoittajista, hän mainitsee.

Kylmä tosiasia on, että ilman ulkopuolista tukea Tvärminnessä ei tehtäisi minkäänlaista tutkimustyötä.

Rantavaltioiden maatalouden päästöt kaukana toivotusta

Suomen maatalouden päästöt ovat Norkon mukaan sinänsä vähäisiä, mutta kun niihin lisätään Itämeren muiden rantavaltioiden maatalouden päästöt, ollaan vielä kaukana toivotusta tuloksesta.

– Yksi esimerkki on Puolan lihantuotannosta mereen tulevat ravinteet. Meren tutkimiseen ja suojeluun vaikuttava yhteiskunnallinen päätöksenteko kaikissa Itämeren rantavaltioissa on äärimmäisen tärkeää.

Tämän kesän sinilevätilanteesta professori sanoo vain, että se on kiinni säästä. Jos tulee hellekesä toisin kuin viime vuonna, kukinnat ovat varma asia.

– Saaristomeren runsaisiin sinileväkukintoihin vaikuttavat Lounais-Suomen maatalouden päästöt ja sokkeloinen saaristo.

– Ravinteet suodattuvat sinne, ja niitä on niin paljon, ettei tarvita kuin lämmin, hyvä kesä, niin kukinta alkaa.

Sokkeloisen saariston ohella sinileväkukintoja havaitaan eniten avomerellä, sillä kukintoja ruokkivat ravinteet kumpuavat syvänteistä.

Lääkejäämät ongelma

Tulokaslajit ovat myös merkki muutoksesta. Niitä on aina ollut ja on jatkossakin niin maalla kuin meressä.

Maalla niitä ovat muun muassa valkohäntäkauris ja supikoira, meressä maallikolle vähemmän tunnetut lajit.

– Koska Itämeri on nuori meri, täällä on luonnollisesti vähän lajeja. Suurin osa lajistosta on aika äskettäin tulleita tulokaslajeja, jotka sopeutuvat nopeasti. Yksi sellainen on 1800-luvulla ilmestynyt merirokko, joka on monille tuttu veneiden pohjista.

Alf Norkko sanoo, että uusia lajeja tulee ja menee eikä niiden vaikutuksista aina tiedetä.

– Yksi tulokas on amerikkalainen monisukasmato. Niitä on itse asiassa kolme erilaista matoa, mutta erot selviävät vain geenitutkimuksella.

Monisukasmadot kaivautuvat syvälle meren pohjaan ja möyhivät sitä.

– Se on hyödyllistä möyhimistä, koska ne hapettavat pohjaa. Hapellinen pohja sitoo ravinteita.

Huono puoli möyhimisessä on se, että pohjasta lähtevät liikkeelle vanhat syntimme eli mereen lasketut ympäristömyrkyt.

Merien mikromuovista on alettu puhua vasta viime vuosina, mutta Itämerellä se ei ole samanlainen ongelma kuin valtame­rissä.

– Ongelmien kirjo on laaja – mikromuovi on yksi ongelma, samoin mereen pääsevät lääkejäämät. Tvärminnessä on tekeillä yksi väitöskirjatutkimus muovista Itämeressä. Se on yhteistyöprojekti Suomen Ympäristökeskuksen Syken kanssa.

Yksi maailman suurimmista merenpohjan hapettomista alueista

Luotojen väliin jäävässä laguunissa kelluu kaksi kohoa. Ne eivät ole verkonkohoja, vaan merkki tutkimuksesta.

– Saaristossa osattiin jo ennen vanhaan laittaa kuusia meren pohjaan. Ahvenet kävivät kutemassa kuusien oksistoon.

Nyt pohjaan on kiinnitetty kaksi viime vuodenvaihteen joulukuusta, joiden avulla tutkijoiden toiveena on saada tietoa ahvenen kudusta.

– Ahvenkanta on selvästi vähentynyt Itämerellä. Syytä siihen emme vielä tiedä. Meren monimuotoisuuteen vaikuttavat niin monet tekijät. Juuri monimuotoisuutta meidän pitää suojella.

Kampeloiden vähentymiseen on puolestaan vaikuttanut edellä mainittu meren suolapitoisuuden lasku, mutta ilmiöön löytyy toinenkin syy.

– Kampela on lajiutunut, eli yhdestä lajista tuli aikoinaan kaksi lajia. Se kesti 7 500 vuotta, mikä on lajien kehityksessä lyhyt aika. Nyt on ilmennyt, että toinen lajeista lisääntyy vain eteläisellä Itämerellä, mutta se ei liiku sieltä enää Suomen vesille. Se voi johtua laajoista merenpohjan hapettomista alueista.

Alf Norkko mainitsee, että viidenkymmenen kilometrin päässä Tvärminnen vesiltä sijaitsee yksi maailman suurimmista merenpohjan hapettomista alueista.

– Se on suuruudeltaan 70 000 neliökilometriä, mikä tarkoittaa pinta-alaltaan puoltatoista Tanskaa.

Paras esimerkki lajin pelastumisesta on puolestaan kasvanut merikotkakanta. Asialla on myös kääntöpuoli.

– Merikotkia alkaa olla nyt liikaa, ja ne verottavat muun muassa haahkojen määrää.

Merimetsovihasta Alf Norkko sanoo, että kannattaisi miettiä, miksi kanta yhtäkkiä kasvoi. Merimetsoja parjataan enemmän kuin vaikkapa kyhmyjoutsenia, jotka eivät myöskään ole saaristomme alkuperäinen laji.

– Syy merimetsojen lisääntymiseen löytyy meren rehevöitymisestä ja pikkukalojen määrästä. Nyt kanta on itse asiassa vähentynyt.

"Maagiset merenalaiset ympäristöt"

Luonto merkitsee tavattoman paljon ihmisen hyvinvoinnille, siksikin Itämeren säilyminen on ensiarvoisen tärkeää.

– Toivoisin, että kaikki näkisivät nämä maagiset merenalaiset ympäristöt, Alf Norkko sanoo ja näyttää kollegansa, professori Mats Westerbomin ottamia kuvia Itämeren puhtaista, terveistä pohja-alueista.

Meriajokasniitty

Kuvissa näkyy meriajokasniitty, sileitä hiekkadyynejä ja rakkolevää. Ei tarvitse mennä merta edemmäs löytääkseen sukellusmaastoja, joissa ihmisen sielu lepää.

Professori Alf Norkolle merentutkimus on kutsumusammatti, ja merelliset maisemat hänen sielunmaisemansa.

Pakistanissa vanhempiensa lähetystyön vuoksi syntynyt Alf Norkko rakastui lapsena vuoristoon käydessään koulua Himalajan juurella, ja sittemmin meren avaruuteen.

– Työ on myös elämäntapani ja toiveeni on, että Itämeri on tulevienkin sukupolvien ilonaihe.

Tvärminnen vesille on suunnitteilla samanlainen virtuaalinen tutkimusmatka jollaista on jo kokeiltu Etelämantereella. Sitä näytetään Science Under the Ice -Facebook-sivulla.

Vedenalaisen virtuaalitodellisuuskameran myötä kaikki pääsevät kurkistamaan ihmeellisiin jäänalaisiin maisemiin.

Julkaistu: 9.6.2018