”Mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy” – historiansa valossa Italialla on edelleen saumansa EM-kisoissa
Italialaisen futiksen ja kulttuurin tuntija Mitri Pakkanen tukeutuu historiaan. Tekeekö Italia sen taas? Voiko historia toistaa itseään? Oltuaan pahoin alakynnessä on parjattu Italia kyennyt ennenkin voittamaan kultaa jalkapalloilun arvokisoista.
Neljä maailmanmestaruutta (1934, 1938, 1982, 2006) ja kaksi Euroopan mestaruutta (1968, 2021). Suuri määrä kansainvälisiä seurajoukkuesaavutuksia. Iso liuta absoluuttisia huippupelaajia ja -valmentajia. Laaja kansansuosio ja valtavat kannattajakunnat. Asiantunteva ja moniääninen media.
Italialaisen jalkapallon kilpailullinen menestys, rikas historia ja jokapäiväinen syväkulttuuri puhuvat puolestaan, mutta eivät välttämättä kerro polveilevan aiheen rönsyilystä koko totuutta. On siis syytä katsoa niiden taakse.
Nyt pelattavien EM-kisojen ensimmäisellä pudotuspelikierroksella lauantaina Sveitsin kohtaava Italia on futiksen arvokisahistorian kestomenestyjiä, mutta samalla kestoailahtelijoita. Esimerkiksi ulosjäännit sekä Venäjän MM-kisoista 2018 että Qatarista 2022 olivat maineikkaalle jalkapallomaalle urheilullisia katastrofeja.
Italia on toistuvasti osoittanut olevansa parhaimmillaan keskellä vaikeuksia.
Italialaisen yhteiskunnan leimallisimpia yleisominaisuuksia on ristiriitaisuus. Luonteenpiirre näkyy ja ennen kaikkea kuuluu niin politiikassa, taiteessa, kulttuuri- ja liike-elämässä kuin jalkapallossa. Toki paljon muussakin.
Yksittäisenä esimerkkinä kertoo paljon, että Italiaa 1920-luvulta 40-luvulle hallinnut tyrannimainen fasistijohtaja Benito Mussolini oli kaikista hirmuteoistaan huolimatta suuri filosofian, korkeakulttuurin ja eurooppalaisen sivistyksen ystävä. Hän edusti sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa melko paljon sen kaltaista, mitä maassa on havaittavissa yhä tänäkin päivänä.
Italia voitti keskellä fasismiaan futishistorian toisen MM-lopputurnauksen vuonna 1934 sekä heti seuraavatkin kisat 1938. Mussolinin kerrotaan olleen hyvin ylpeä “pojistaan”, kunnes pian 1940-luvulla hänen valtakautensa alkoi rapistua ja lopulta murtui kokonaan.
Historia tarjoaa saapasmaalle jonkin verran tukea, turvaa ja toivonkipinää.
Ristiriitaisuus. Miten tämä piirre on ylipäätään näkynyt italialaisen maajoukkuejalkapalloilun historiassa? Maassa, jossa yleisen sanonnan mukaan “mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy”.
Kysymys on aiheellinen ja ajankohtainen juuri nyt, kun alkulohkossaan varsin keskinkertaisesti pelannut Italia selviytyi nipin napin EM-kisojen jatkopelivaiheeseen ja tavoittelee lauantaina pientä mutta kinkkistä pohjoisnaapuriaan vastaan paikkaa turnauksen puolivälierissä. Italia on toistuvasti osoittanut olevansa parhaimmillaan keskellä vaikeuksia. Historia tarjoaa saapasmaalle jonkin verran tukea, turvaa ja toivonkipinää.
Palataan viime vuosisadalle ja kesän 1982 MM-lopputurnaukseen. Italia oli vielä toipumassa sarjakauden 1979-80 likaisesta Totonero-vedonlyöntiskandaalista sekä vuoden 1980 EM-kotikisapettymyksestä. Yhteiskunnassa velloi muutenkin. Poliittinen henki oli lievästi ilmaistuna kireä.
Lähtökohdat ennen Espanjassa pelattua MM-turnausta olivat kaikkea muuta kuin seesteiset. Maajoukkueen ympärillä leijui sakea epäilyksen ja epävarmuuden ilmapiiri, jota ei ainakaan hälventänyt päävalmentaja Enzo Bearzotin päätös valita kisaryhmään kahden vuoden vedonlyöntipannasta vain vähän aiemmin vapautunut hyökkääjä Paolo Rossi ja jättää kotiin Serie A:n paras maalintekijä Roberto Pruzzo.
Tilannetta ei helpottanut myöskään nihkeä alkulohkovaihe, jossa tasapelit Puolaa, Perua ja Kamerunia vastaan riittivät juuri ja juuri jatkopaikkaan. Kaiken lisäksi Francesco Grazianin puskema 1-0-johtomaali Kamerun-pelissä herätti huhuja, joiden mukaan tilanteessa haparoinut loistava afrikkalaismaalivahti Thomas N’Kono olisi rahaa vastaan kompuroinut Italian pussiin.
Kunnes historia alkoi taas toistaa itseään.
Ilmapiiriä myrkyttivät myös spekulaatiot kentän ulkopuolella. Italialainen media tulkitsi Rossin ja joukkueen “kauniin pojan” Antonio Cabrinin olevan keskenään niin hyvissä väleissä, että vihjaili heidän välisestään homosuhteesta. Kun mitta oli viimein täyttynyt, kuinka kävikään?
Italia vetäytyi kuoreensa, katkaisi välinsä pahantahtoiseen lehdistöön, alkoi keskittyä vain oleelliseen, voitti jatkopelilohkossa Argentiinan ja Brasilian, välierässä Puolan sekä finaalissa Länsi-Saksan. Turnauksen paras maalintekijä oli kukapa muukaan kuin kuusi osumaa viimeistellyt Rossi.
Odottamaton – joskin täysin ansaittu – maailmanmestaruus oli osoitus vaikeuksien tuottamasta voimasta, sai saapasmaan sekaisin, yhdisti ristiriitaisessa maassa roomalaisia, milanolaisia, sisilialaisia ja kymmeniä miljoonia muita kansalaisia ympäri Italiaa. Vain joitakin viikkoja aiemmin perättömiä väitteitä keksineet ja levittäneet toimittajat juhlivat totta kai estoitta muiden mukana.
Maa ei näkynyt juuri minkään mestarisuosikkiarvioiden kärkipäässä.
Kevät 2006. Italiassa kuohui jälleen, sillä valtakunnallinen urheilumedia oli päässyt jäljille ja uutisoinut maan jalkapalloon pesiytyneestä laajasta sopupelivyyhdistä. Calciopoli-skandaaliksi nimetystä ilmiöstä on myöhemmin kirjoitettu kilometreittäin uusia ja taas lisää uusia rivejä.
Kun kriisi pamahti päälle, Italia oli juuri alkamassa valmistautua Saksan MM-lopputurnaukseen. Niin päävalmentaja Marcello Lippi kuin pelaajat joutuivat päivittäin vastailemaan toimittajien kiusallisiin kysymyksiin, olemaan provosoitumatta, muotoilemaan sanansa mahdollisimman hienovaraisesti, pitämään suuren osan mölyistä mahassaan.
Kunnes historia alkoi taas toistaa itseään. Joukkue sulkeutui kuplaansa, keräsi voimaa aiheettomista (ja kenties myös aiheellisista) väitteistä, eli hetkessä ja vahvistui sisäisesti. Kaiut 24 vuoden takaa voimistuivat päivä päivältä.
Alkulohkovoiton jälkeen pudotuspeleissä kaatuivat ensin Australia ja sitten Ukraina. Vaikka reitti välieriin ei ollut ollut vaikein mahdollinen, joukkue lähti välierään isäntämaa Saksaa vastaan jo miltei suosikkina. Niin iso ja merkittävä oli skandaalimässäilyn voimaannuttava vaikutus.
Fabio Grosson ja Alessandro Del Pieron välierämaalit ratkaisivat Italian finaalipaikan sekä rangaistuspotkukilpailun voitto Ranskaa vastaan lopulta maailmanmestaruuden. Ei ainoastaan – mutta kaiketi merkittävästi – kiitos Calciopolin, Italia juhli Berliinissä ja myöhemmin kotimaassaan jalkapallohistoriansa neljättä MM-kultaa.
Kesä 2021. Jalkapallon EM-kisoja oli pandemian takia päätetty siirtää vuodella eteenpäin. Italia oli keväällä 2020 ollut Euroopan pahimpia koronavirusalueita, elänyt suuren pelon, hädän, tuskan ja surun vallassa, mutta saanut sentään jotakin lohtua jalkapallosta.
Edellisistä MM-kisoista ulos jääneeltä maajoukkueelta ei ennen kolmen vuoden takaista lopputurnausta odotettu juuri mitään. Puhuttiin akuutista laatupelaajavajeesta, muiden maiden toivottoman isosta tasoerosta verrattuna Italiaan, päävalmentaja Roberto Mancinin tekemättömästä paikasta. Maa ei näkynyt juuri minkään mestarisuosikkiarvioiden kärkipäässä.
Mutta virhe oli jo tapahtunut. Ei Italian oma, vaan ulkopuolisten.
Joukkue sai ja keräsi taas kerran voimaa kohtaamastaan vähättelystä, aliarvostuksesta, hassuttelustakin. Perusteeton ylikriittisyys osui jälleen arvostelijoiden omaan nilkkaan, kun Italia marssi alkulohkossa voitosta voittoon Turkkia, Sveitsiä ja Walesia vastaan, kaatoi pudotuspeleissä Itävallan, Belgian ja Espanjan sekä lopulta finaalissa Englannin.
Kritiikin vaiennut ääni kuuluikin yhtäkkiä: CIN CIN!
Italia on toistuvasti osoittanut olevansa parhaimmillaan keskellä vaikeuksia.
Jos maa voittaa lauantaina erinomaisen Sveitsin ja etenee kisojen puolivälieriin, se nousee saman tien vahvimpien mestarisuosikkien joukkoon.
Kuten usea laadukas tuote, myös laaduton kritiikki saattaa parantua vanhetessaan – turnauksen edetessä.
Cin cin.
