Ville Pasanen sai salibandyssa iskun päähänsä eikä ollut enää entisensä – Pahemminkin olisi voinut käydä, sillä isoveli kuoli aivovammaan

Huomenna on varmasti jo ihan hyvä olo tai viimeistään sitä seuraavana päivänä, mietti jyväskyläläinen Ville Pasanen, 37, kun hän makasi sohvalla syyskuun 25. päivän iltana vuonna 2021. Päässä jyskytti.

Aamupäivällä Ville oli saanut salibandyottelussa iskun päähänsä ja joutunut pois kentältä. Hän muistaa äänen, joka kuului, kun jotain osui ohimoon. Sen jälkeen oli hetki pimeää.

Myöhemmin selvisi, että toisen pelaajan jalka oli pamahtanut lujaa maalivahtina pelanneen Villen otsaan.

Se oli Villen kolmosdivarijoukkueelle tavallista hienompi ottelu salibandyn Suomen Cupissa ja liigaolosuhteissa. Siksi Ville oli odottanut päivää kovasti. Päällimmäinen tunne olikin harmitus, että pelaaminen piti keskeyttää.

Huonoa vointiaan Ville ei murehtinut. Olihan pää kolissut ennenkin niin salibandyssa kuin laskettelussa ja auto-onnettomuuksissakin.

– Diagnosoituja ja itse diagnosoimiani aivotärähdyksiä taisi olla siihen mennessä 8–10. Aina ne olivat olleet ohi parissa päivässä, Ville kertoo.

Mutta seuraavana aamuna olo oli huonompi.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun vähän säikähdin.

Pauliina-vaimo patisti poissaolevan, hidasliikkeisen miehen lääkäriin. Ville sai diagnoosin aivotärähdyksestä ja kolme päivää sairauslomaa. Kun aivotärähdyksen oireet edelleen pitkittyivät ja olo vain huononi, päästä otettiin magneettikuva. Muutoksia ei kuitenkaan näkynyt.

Jo pieni kävelylenkki tai pyykkien laittaminen koneeseen aiheutti voimakkaan päänsäryn ja pahoinvoinnin. Silti Ville yritti palata teknologiajohtajan työhönsä IT-alan yritykseen. Palavereissa hän ei ymmärtänyt lainkaan, mistä puhuttiin.

Lääkäri lohdutti, että hiljalleen oireet helpottavat. Tilanne kuitenkin paheni entisestään. Jo hampaiden harjaus oli ponnistus. Kun muu perhe lähti aamulla töihin ja kouluun, Ville jäi nukkumaan. Salibandytreeneihin palaamisesta oli turha puhuakaan.

Ennen onnettomuutta elämä oli ollut kiireistä mutta mukavan seesteistä. Omakotitalo oli saatu valmiiksi vuotta aiemmin. Työ toi mielenkiintoisia haasteita. Lapset Martti ja Kerttu olivat kasvaneet alakoululaisiksi, ja yhdessä tehtiin monenlaista. Salibandylla oli vapaa-ajassa iso rooli. Oman harrastamisen ohella Ville valmensi Martin junnujoukkuetta.

Nyt kaikki oli päälaellaan. Aktiivisesta ja osallistuvasta miehestä poissaoleva, seinää tuijottava tyyppi. Vastuu arjesta ja kodista rojahti kokonaan vaimon kannettavaksi, eikä Villestä ollut yhtäkkiä touhuamaan ja harrastamaan lasten kanssa.

Noin kuukautta myöhemmin Ville pääsi neurologille, joka passitti hänet sairauslomalle ja neuropsykologisiin tutkimuksiin. Niiden tuloksena todettiin diffuusi aksonivaurio. Se on aivovaurio, jonka aiheuttaa hermosolujen venyminen tai kiertyminen voimakkaassa kiihtyvyys-hidastuvuus-liikkeessä.

Hyvä uutinen oli, että aivot korjaavat tilannetta. Hermosolujen uusiutuminen on kuitenkin hidasta, eikä kukaan voi ennustaa, millaiseksi tilanne palautuu.

– Neuropsykologi oli ensimmäinen, joka puhui aivovammasta eikä aivotärähdyksestä. Diagnoosi oli minulle iso helpotus. Siihen asti olin välillä epäillyt, voivatko oireeni olla todellisia. Enhän minä tiennyt, että tällainen on mahdollista, eivätkä lääkäritkään olleet osanneet arvioida tilannetta oikein.

Villen toimintakyky oli siinä vaiheessa nollassa. Maito löytyi hänen jäljiltään kuiva-ainekaapista ja voirasia mikrosta. Puhekin oli epäselvää. Keskittymiskyky ei riittänyt edes tv-sarjojen seuraamiseen. Legotyömaalla isän apu jäi lyhyeen, kun palojen etsimisestä tuli oksettava olo.

– Tunsin itseni totaalisen hyödyttömäksi. Riittämättömyys kaikessa puolisona, isänä ja muualla oli raastavaa, Ville sanoo.

Ensimmäinen vuosi oli kauhein. Voimavarat menivät arjesta selviämiseen. Jopa mato-ongella käynti tuotti vaikeuksia.

– Sen jos minkä pitäisi olla levollista touhua, mutta minulle ongenkohon tuijottaminen auringon paisteessa oli ylivoimaista.

Kovaan treeniin tottuneen miehen syke nousi pienellä kävelylenkilläkin joskus niin, että ”pää väsyi”.

– Silloin en yhtäkkiä tiennyt, miten kävellään. Oli mietittävä jokainen askel erikseen ja hoettava itselleen, että nosta jalka, nosta jalka.

Sosiaaliset suhteet olivat vähissä, kun elämästä olivat jääneet niin työ kuin salibandykin. Toisaalta niihin ei olisi ollut voimiakaan. Lounastreffejä Ville sentään pyrki kavereiden kanssa sopimaan. Se riitti koko viikon aktiviteetiksi. Muuta hän ei jaksanut.

Neuropsykologisella kuntoutuksella oli alkuvaiheessa Villelle valtava merkitys. Siinä Ville opetteli tunnistamaan ja hyväksymään uudet rajat ja selviytymään arjesta mahdollisimman vähäisin oirein.

Aivovamman takia Villen aivot kuormittuvat nopeasti. Jos tilanne pääsee liian pitkälle, tulee totaalinen pysähdys eikä mies pysty mihinkään. Sykkeen nousu pahentaa tilannetta.

Raskasta on myös aistien herkistyminen. Alkuaikoina Villen silmät ja korvat eivät kestäneet voimakkaita ärsykkeitä. Pelikentän äänet olivat kuin norsulauman rymistystä. Ravintolasta oli joskus poistuttava kesken, kun lautasten kolina kävi sietämättömäksi.

Yksi vamman mukanaan tuoma muutos on tunteiden latistuminen. Sen myötä katosivat niin innostumisen kuin harmistumisenkin tunteet. Ne eivät ole juurikaan palautuneet.

– Kun poika saa suuren kalan tai Suomi tekee ottelussa maalin, tiedän, että nyt pitäisi tuntua joltain – mutta ei vaan tunnu. Kaipaan innostumisen ja adrenaliinin tunnetta, ja kaipaan entistä elämääni.

Persoonansa hän ei silti usko kovasti muuttuneen, eikä sellaista palautetta ole tullut läheisiltäkään.

– Kaikkein kovinta on vamman vaikutus perhe-elämään ja läheisiini. Pahimmalta on tuntunut vaimon huoli ja taakka. Ajattelen, että hänelle tämä on ollut vaikeampaa kuin minulle. Mihin kaikkeen hän on joutunut venymään huolen, epävarmuuden ja tunnemylläkän keskellä.

Ennen aivovammaa Ville oli tottunut tekemään asiat täysillä. Nyt on mentävä käsijarru päällä.

– On vaikeaa, että enää en voi antaa kaikkeani missään elämän osa-alueella.

Katkeruutta Ville ei koe.

– Kenelle olisin katkera? Ja kenelle tämän sitten olisi pitänyt sattua?

Hän tietää liiankin hyvin, että huonomminkin olisi voinut käydä. Ville oli 17-vuotias, kun isoveli Martti, paras ystävä, sai auto-onnettomuudessa aivovamman ja kuoli. Se suru kulkee mukana koko elämän.

Kun aivovamman saamisesta oli vajaa vuosi ja Ville oli ”huonossa jamassa”, hän tapasi toisen aivovammapotilaan. Tämä oli saanut aivovammansa noin kahta vuotta aiemmin kuin Ville.

– Hän jutteli siinä minulle tavallisesti, vaikka oli jo ollut töissä ja käynyt lenkillä. Itse olin tunnin keskustelun jälkeen ihan puhki. Tapaamisesta jäi kytemään toivo, että noin hyvässä kunnossa minäkin voin vielä olla.

Hiljalleen alkoikin tulla pieniä hyviä hetkiä. Noin vuosi onnettomuuden jälkeen Ville yritti asentaa sähköpyörän kuljetustelinettä autoon. Se ei ollutkaan ihan helppo juttu.

– Yhtäkkiä tajusin, että olin tehnyt tunnin jotain aktiivisesti, eikä kuormitusoireita ollut. Se oli hieno tunne. Tavallisesta ihmisestähän siinä vaiheessa tuntuisi voitolta, jos ei ole vielä menettänyt hermojaan.

Sitten Ville huomasi, että jaksoi viikkoon kaksi aktiviteettia: sekä lounaan kavereiden kanssa että lääkärikäynnin.

Myös pahimmat fyysiset oireet katosivat. Muurahaiset eivät enää tuntuneet juoksevan iltaisin ympäri päänahkaa eikä paniikkikohtaus lamaannuttanut paikoilleen.

Jaksaminen on lisääntynyt hitaammin.

– Alkuun yhtä parempaa päivää seurasi kaksi viikkoa huonoja. Nyt kahteen viikkoon voi osua yksi huono ”krapulapäivä”.

Noin vuosi sitten Ville palasi töihin lyhennetyllä työajalla ja muokatulla toimenkuvalla. Työaikaa on hiljattain pystytty nostamaan 80 prosenttiin.

Nykyään Ville pystyy jo urheilemaankin jonkin verran, kunhan muistaa, että kunnon sykkeiden kohotus kostautuu seuraavina päivinä. Salibandy on toistaiseksi liian vauhdikas laji jopa katsomosta seurattavaksi.

Villen oireita on pyritty lievittämään muun muassa Alzheimer- ja ADHD-lääkkeillä. Molempien ongelma oli, että ne nostivat kierroksia liikaa. Nyt ainoana hoitomuotona ovat pahoinvointia lievittävät Botox-pistokset pään hermopisteisiin muutaman kuukauden välein. Ne annetaan työterveyshuollossa.

Aivovamma ei näy ulospäin, mutta Villen elämässä se vaikuttaa kaikkeen tekemiseen. Edelleen on hyvin erilaisia päiviä: joskus pystyy, joskus ei. Kokonaiskuormitus ratkaisee.

Lapset ovat sopeutuneet hyvin, vaikka välillä heitä on turhauttanut, kun moni asia jää yhdessä tekemättä vamman takia. Etenkin Martille muutos on ollut valtava. Yhteiset treenit loppuivat kuin seinään.

– Olemme vaalineet positiivisuutta ja muistuttaneet lapsille, ettei näin paha olotila ole pysyvä, Ville kertoo.

Kun arki oli raskaimmillaan, Ville ehdotti lapsille, että molemmat miettisivät kohteen, johon haluaisivat tehdä isän kanssa kahdestaan reissun sitten, kun tämä taas pystyy.

Nyt on aika lunastaa lupaukset. Kertun kanssa on jo varattu matka Lontooseen ensi syksynä. Martin kanssa lähdetään myöhemmin Alpeille.

Ville tietää, että samankaltaisia kolhuja kuin hänen sattuu liikunnassa ja liikkuessa tämän tästä. Yleensä selvitään ohimenevällä aivotärähdyksellä. Silloin, kun ei selvitä, seuraukset ravistelevat koko elämää. Mitä sitten pitäisi tehdä?

– En tiedä, olisiko jokin sääntömuutos voinut estää minun vammani. Tosiasia on kuitenkin se, että maalivahti on sählyssä polvillaan. Riskit iskuihin ovat olemassa. Entä jos pelissä ei olisi ollenkaan maalivahdin ja pelaajien yhteistä aluetta? Positiivinen asia on, että lajiliitossa perustettiin tänä keväänä turvallisuus- ja olosuhdevaliokunta. Asioille siis ainakin yritetään tehdä jotain.

Sääntöjen lisäksi hän nostaa esiin olosuhteet. Esimerkiksi kenttä ei saisi olla liian lähellä seinää ja turva-alueiden pitää olla riittävät.

– Minun onnettomuuttani edeltäneenä päivänä loppui maailman parhaisiin salibandyn pelaajiin kuuluneen Krister Savosen ura, kun hän iski päänsä seinään.

Villen mielestä olisi tärkeää myös tilastoida lajikohtaisesti onnettomuudet: millaisia ja missä tilanteessa niitä tapahtuu.

– Sitten pitäisi toimia faktojen mukaan. On turha pelätä, että tällaisten asioiden esiin nostaminen toisi jollekin lajille vaarallisen maineen. Päinvastoin, sillä voidaan tehdä lajista turvallisempi.

Rakkaus lajiin ei kärsinyt kolausta, vaikka elämän muuttanut haaveri tapahtuikin salibandyottelussa. Ville kannustaa poikaansa lajissa ja seuraa tietenkin vanhan joukkueensa menoa.

– En ole huolissani, vaan seuraan hyvillä mielin Martin harrastusta. Olen erityisen iloinen siitä, että hänen joukkueessaan on niin hyvä henki. Paikan päällä minun on edelleen vaikea seurata hänen pelejään – etenkin, jos katsomo on ihan kaukalon vieressä tai hallissa kaikuu. Silloin tulee helposti päänsärky ja väsymys.

Ville ei pidä todennäköisenä sitä, että vielä itse joskus pelaisi.

– Koko ajan lähestyy se tilanne, että voisin kokeilla pelaamista, mutta pelkään, mitä tapahtuisi, jos nyt tulisi uusi osuma päähän.