Image

Isin tyttö

Isin tyttö

Yli satatuhatta suomalaista on keväällä seurannut 875-grammaisena syntyneen keskostytön elämän alkutaivalta. Facebook-ryhmästä on myös alkanut ennennäkemätön lahjoituskampanja. Onko terveydenhoito hyväntekeväisyyden varassa?
Teksti Ilkka Pernu
Kuvat Milka Alanen
Mainos

Ensimmäiset viisi minuuttia ovat ratkaisevat keskosen elämässä. Mitä ennenaikaisempana vauva syntyy, sitä epäkypsemmät ovat hänen elintoimintonsa. Kaikista tärkeintä on tasainen hapensaanti. Koska keskosen keuhkot eivät yleensä ole vielä kehittyneet riittävän vahvoiksi, vauvalle annetaan hengitysavustusta.

Myös keskosen lämmönsäätelykyky on olematon, koska ohuen ihon alla ei ole juurikaan rasvaa. Lämmönhukkaa estetään laittamalla lapsi ensin kaulaa myöten muovipussiin ja laittamalla päähän myssy. Sitten vauva siirretään niin pian kuin mahdollista keskoskaappiin, jossa on tasainen, kohtumainen 36 asteen lämpötila. Vain siten vauva voi käyttää kaiken ravinnon kasvuun eikä lämmitykseen.

Maaliskuun lopulla Helsingissä Naistenklinikalla syntyi tyttövauva kaksi ja puoli kuukautta ennen laskettua aikaa.

”En tuntenut ensimmäisinä päivinä yhtään mitään. En tuntenut iloa, pelkoa, epätoivoa, paniikkia. Meni vajaa viikko, kun aloin kokea onnentunteita”, kertoo isokokoinen mies nepalilaisravintolassa Helsingin keskustassa huhtikuun puolivälissä. Hän on 875 grammaa -kampanjan Superisi.

Kasvot ovat tutut. Onhan hän jo esiintynyt lehtijutuissa ja aamu-tv:ssä. Silti miehen koko tulee yllätyksenä. Paita kiristyy hauiksen kohdalta, kun hän haarukoi tandoorikanaa suuhunsa. Hän on kehon-rakentaja – ei kalju bodari, vaan enemmän Scandinavian Hunks -tyyppiä. Entinen vartija ja henkivartija, joka Yhdysvaltain suurlähetystössä työskennellessään tutustui suurlähettiläs Bruce Oreckiin. Itsekin keskosena viisi viikkoa etuajassa syntynyt Oreck on nyt 875 grammaa -kampanjan suojelija.

Superisi on tänäänkin ollut kymmentuntisen päivän tyttärensä luona Kätilöopiston sairaalassa, jossa lapsi on ollut viikon ajan jatkohoidossa. Reilu kolme viikkoa sitten syntynyt tyttö painaa jo 1 270 grammaa. Valkoinen iPhone näyttää tulitikkuaskin kokoiselta, kun mies ottaa puhelimen kouraansa ja näyttää videota, jossa hän näkee lapsensa ensimmäistä kertaa. Videolla kuuluu, kuinka hän juttelee hoitajille lapsen nimestä keskoskaapin vierellä yllättävän rauhallisella äänellä.

Alun kaaoksesta selvisi, sillä shokki sai ajattelemaan mieluummin järjellä kuin tunteella.

”Koin pelkkiä rationaalisia, määrätietoisia ajatuksia. En kokenut tulleeni isiksi. Piti olla kesä, kun tullaan vanhemmiksi.”

Muutama päivä syntymän jälkeen padot aukesivat, kun hän luki perustamansa ryhmän seinälle kirjoitettuja viestejä. Se sai hänet vuolaaseen itkuun. Rationaalisuus ei kuitenkaan jäänyt. Tyttärensä syntymän jälkeen isä on vieraillut lapsensa ja vaimonsa luona sairaalassa päivittäin, juossut lukemattomissa haastatteluissa, kampanjoinut ja päivittänyt aktiivisesti ryhmänsä sivuja sekä rauhoitellut keskustelua, jos kampanjasta kritiikkiä esittäneet vierailijat ovat saaneet päälleen vihaisen joukkohyökkäyksen. Vuosien ajan verkon eri keskustelupalstoja – esimerkiksi Iltalehden kiivasta foorumia viime presidentinvaalien aikaan – moderoineelta mieheltä se on käynyt sovittelevasti ja määrätietoisesti.

”Olen saanut jostain käsittämättömän määrän sisäistä voimaa. Olen saanut kerrottua suorissa livetilanteissa asiani – ja ihmiset kuuntelevat minua.”

Vuonna 2006 tavannut pariskunta oli puhunut lapsesta kauan, mutta vasta kun vaimon virka vakinaistettiin, he uskalsivat yrittää tosissaan. Alkusyksystä 2012 raskaus varmistui.

”Olin tietokoneella, kun vaimo käveli vessasta ja kuiskasi hiljaa ’arvaa mitä’. Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.”

Alkoi aktiivinen valmistautuminen. Kalenterista ympyröitiin päivämäärä 30.5. – laskettu aika. Tuleva isä ahmi tietoa aiheesta internetistä. Talvella Floridan-matkalta he toivat mukanaan matkalaukullisen vauvanvaatteita. Autokaupasta käytiin ostamassa tilava Chevrolet Cruze. Naimisiin mentiin maistraatissa helmikuussa.

Sitten tuli kirkas maaliskuinen päivä, joka muutti kaikki suunnitelmat. Hoitaja huomasi neuvolan rutiinikäynnillä, että äidin normaalisti matalat verenpaineet olivat nyt korkeat, yläpaine 190. Lisäksi virtsasta löytyi proteiinia. Se oli raskausmyrkytys. Hoitaja lähetti pariskunnan vauhdilla kätilöopistolle. Alkamassa oli 30. raskausviikko. Laskettu aika oli kahden ja puolen kuukauden päässä.

Kätilöopistolla lääkäri tunsi ultraäänilaitteella, että sikiön pulssi on todella vaisu. Paikalle kutsuttu murtaen suomea puhunut ylilääkäri kertoi: sektio vuorokauden sisällä. Sikiö ei kasvanut kohdussa normaalisti. Ainoa keino pitää vauva hengissä oli ottaa se ulos kohdusta.

Aamulla ennen keisarinleikkausta odottavaan äitiin ruiskutettiin kortisonia. Sillä vahvistetaan sikiön keuhkoja. Se on käsky: hengitä!

Pöydän toisella puolella istuva mies kertoo tarinaa kyynelsilmin.

”En tahtoisi täällä pillittää. Meillähän ei ole mitään hätää. On niitä lapsia, jotka eivät lähde teho-osastolta pois ja joille annetaan hätäkaste. Tämä on epäreilua. Tästä puhuminen on vaikeampaa kuin tilanteen kokeminen.”

Hän katsoo minua silmiin.

”No, kyllä sä tiiät.”

Niin tiedän.

Oli elokuun alku vuonna 2007. Helleaalto teki hengittämisestä tukalaa. Puolisoni kesämekko oli vaihdettu hiostavaan sairaalakaapuun. Soitin sukulaisille, nieleskelin kyyneleitä. Mä en tiedä, mitä täällä tapahtuu tai mitä tämä tarkoittaa. En tiedä.

Meidät oli lähetetty raskausviikon 30 rutiinineuvolakäynniltä Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Sairaalalääkäri vihdoin kertoi, mikä oli vialla. Puolisollani oli HELLP-oireyhtymä, raskausajan vaikea mikroverenkierron häiriö. Raskausmyrkytykseen liittyvä häiriö on hengenvaarallinen, eikä siihen ole kuin yksi tehokas hoitokeino: raskauden päättäminen. Vauva pitää saada ulos. Muuten molemmat ovat hengenvaarassa.

Hoitaja toi minulle kasan papereita. Yhdessä kerrottiin, mitä pitää tehdä, jos keskonen kuolee.

Voi vittu mikä synnytysvalmennus. Ensimmäinen ”oikea” synnytysvalmennus, sellainen, jossa hengitellään ja harjoitellaan oikeaa synnytystekniikkaa, olisi ollut puolentoista kuukauden kuluttua.

Olin käymässä kotona, kun puoliso soitti minulle sairaalasta: ”Tänään leikataan." Kiireellinen sektio.

Pääsin mukaan leikkaussaliin. Sain muovisen lakin hiusten suojaksi. Ainoa asia, jonka muistan, oli ääni. Vaimea ääni, joka muistutti kissan naukaisua. Se oli ihmisen ääni. Se merkitsi elämää, toivoa.

Minut saatettiin odotustilaan. Istuin sohvalla, ilmastoinnin ja taukotilan jääkaapin äänet täyttivät pääni.

Laskin mielessäni minuutteja. Niitä kului yksi, viisi, kymmenen. Pläräsin Kevyt pienokainen -kirjaa, jossa on tietoa keskosesta. Silmät poimivat sanoja: CP-vamma, infektiot, keuhkosairaus, sokeus…

Puolen tunnin kuluttua kuulin Crocsien läpsytyksen. Voit tulla katsomaan vauvaa, hoitaja sanoi. Seuraa minua.

Lähdin kulkemaan sairaalalabyrintissa kohti huonetta, jossa pieni lapseni olisi. Ennen viimeistä ovea pusersin käsiin desinfektioainetta vähän liikaa. Sen haihtuminen kesti kauan. Mietin, miten jatkuva alkoholin hajun haisteleminen vaikuttaa vauvoihin.

Ovien takana huoneessa oli läpinäkyviä kaappeja. Minut saatettiin yhden sellaisen luo. Valkoisen harson alta pilkisti punainen marmoroitunut iho täynnä valkoista lanugokarvaa. Vauva oli nyljetyn jäniksen kokoinen, ajattelin. Nenästä lähti hengitysletku, päästä törrötti kanyyli. Jos olisin nähnyt harson alle, olisin nähnyt läpikuultavan kehon, johon on laitettu lukuisia antureita sekä hentoon käteen tai jalkaan asennetun happisaturaatioanturin. Sen punainen valo valaisisi koko raajan. Lapsen suu oli auki kuin kuivalle maalle väsähtäneellä kalalla. Keskoskaapin yläpuolella oleva näyttö kertoi saman, minkä kohoileva harso: pulssi oli kuin varpusella, 151 lyöntiä minuutissa. Hän, nimetön 1 185 grammaa, tahtoi elää.

Hän oli minun lapseni, mutta en tuntenut mitään.

Maitotölkin painoinen vauva näyttää keskoskaapissa onnettomalta, mutta hän on turvassa. Viikolla 30 syntyvillä keskosilla on noin 95 prosentin todennäköisyys selviytyä. Raskausviikko on painoa tärkeämpi tekijä: mitä pienemmät ovat viikot, sitä pienemmät ovat myös todennäköisyydet. Jopa viikolla 23 olevia lapsia on synnytetty. Heistä joka kymmenes selviytyy. Hoito on kehittynyt hurjaa vauhtia: vielä 1980-luvulla oli harvinaista, että 700-grammaisena syntynyt lapsi jäi eloon.

Tasaisen lämmön turvaavat keskoskaapit ovat keskosten selviytymiselle välttämättömiä. Siksi myös 875 grammaa -kampanjan ensimmäinen tavoite oli kerätä varat yhteen noin 30 000 euroa maksavaan keskoskaappiin. Superisi pyysi apua Lastenklinikoiden Kummeilta, sillä heillä oli jo olemassa rahankeräyslupa ja hyvä maine.

Ajatus on jalo, mutta siinä on yksi ongelma: keskoskaapeista ei ole pulaa missään Suomen yliopistollisissa sairaaloissa.

Keskoskaapit ovat niin elintärkeitä keskosille ja muille vastasyntyneiden teho-osaston potilaille, että sairaalat eivät voi tinkiä niistä. Sairaalat ovat myös voineet ylläpitää hyvää laitekantaa, koska keskos-kaapit ovat suosittuja lahjoituskohteita. Iso osa Helsingin lasten-klinikan keskoskaapeista on Kummien varoin hankittuja.

Viime vuonna Lastenklinikoiden Kummit ovat hankkineet vastasyntyneiden osastolle lääkintälaitteita. Lista on pitkä: kardiologinen ultraäänilaite, kaksi kaasusekoittajaa, kolme pulssioksimetriä, kaksi verenpainemittaria, kaksi ventilaattoria, kaksi sinivalohoitolaitetta, defibrillaattori, sinivalohoitopatja, avohoitopöytä, ylipainelaite ja niin edelleen. Kummien lahjoitusvaroista hankittiin viime vuonna Helsingin sairaaloiden lastenosastoille laitteita yli 450 000 euron edestä. Lisäksi lahjoituksilla katettiin lähes 100 000 eurolla muun muassa hoitovälineitä ja henkilökunnan koulutusta.

”Sairaalat itse priorisoivat, mitä tarvitsevat. Me emme lähde hankkimaan sellaisia asioita, jotka ovat normaalissa hankintaprosessissa. Rahoillamme hankitaan laitteita, jotka veisivät kohtuuttoman kauan julkisella puolella”, sanoo Kummien toiminnanjohtaja Anne Knaster.

Koska keskoskaapeista ei tällä hetkellä ole pulaa, 875 grammaa -kampanjan rahat ohjataan lastenklinikoille tarpeen mukaan. Osalle kampanjan keräämistä yli 120 000 eurosta on jo löytynyt kohde: Helsingin lastenklinikalle hankitaan noin 35 000 euroa maksava monikäyttöinen hengityskone.

Knaster uskoo, että tärkein syy kampanjan suosioon on ryhmän perustaja, nimettömänä pysyvä Superisi.

”Olen ihastellut isän valmiutta ja osaamista. Hän on parempi kuin moni ammattilainen. Hän osaa viestiä hyvin. Lähettää lyhyitä, ytimekkäitä, hyvin tehtyjä viestejä. Ryhmässä on uteliaisuutta, huolta ja myötäelämistä. Moni vertaistapahtuman kokenut on löytänyt ryhmän. Ihmiset tukevat siellä toisiaan.”

Yksityishenkilöiden rahalahjoitusten lisäksi 875 grammaa on poikinut laite- ja tuotelahjoituksia. Sairaalalaitteita valmistava Algol Diagnostics lahjoitti kampanjan kautta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan keskoskaapin. Turun Sanomien lehtikuvassa yrityksen toimitusjohtaja Kim Willgren poseeraa Superisin seurassa. Olvi on luvannut lahjoittaa kampanjan kautta lastenosastoille kivennäisvesiä, ja hotelliketjut alkoivat kilpaa tarjota alennuksia tehohoitoa tarvitsevien lasten vanhemmille. Yrittäjien into tukki hetkeksi kampanjan perustajan sähköpostin ja liian aktiivisesti itseään mainostanut lastentarvikeliike oli poistettava väliaikaisesti ryhmästä. 

”Pahimmillaan minulle oli iso vaiva, kun pienyrittäjät lähtivät mukaan”, kampanjan perustanut isä sanoo.

Näkyminen satoja tuhansia ihmisiä tavoittavan positiivisen Facebook-ryhmän uutisvirrassa on yritykselle hyvää mainosta. Superisi ei halua ajatella yritysten toimintaa viherpesuna.

”En käsitä tuota asennetta. Tulipaloa ei voi sammuttaa väärin. Minulle on aivan sama, vaikka Talvivaara lahjoittaisi keskoskaapin, jossa lukee isolla yrityksen nimi, jos sillä vain saadaan pelastettua ihmishenkiä.”

Puhe keskosten auttamisesta on aina puhetta keskoskaapeista, sillä kaappi on konkreettisempi asia kuin henkilökunnan erikoiskoulutus, josta on suurempi pula.

Ja vaikka kaapeista ei ole pulaa, symboleista on tähän asti ollut. Tähän pohjaa 875 grammaa -kampanjan suosio: kampanjan perustanut isä ei ole näyttänyt vain keskoskaappia, vaan sydämeenkäyvän lapsen sen sisällä.

Kaikki haluavat olla keskosten puolella.

Ja vähän isompien lasten.

Syyskuussa 2011 Helsingin Sanomien uutinen pysäytti espoolaisen asianajajan Tuomas Ahon. Uutisessa kerrottiin taas kerran Helsingin lastenklinikan ongelmista: tilat ovat ahtaat ja ilmastoinnissa on ongelmia. Lisäksi putkisto, vesijohdot ja viemärit olisi pian uusittava.

Aho tarttui puhelimeen ja soitti lastenklinikan johtavalle ylilääkärille Jari Petäjälle. Aho oli työssään nähnyt, että kansalaiset voivat halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan asioihin myös parlamentaaripolitiikan ulkopuolella. Budjettien kanssa tuskaileva Petäjä innostui Ahon aloitteesta.

Petäjä oli päättänyt jo vuonna 2008 astuessaan virkaan, että tilaongelmaan on löydettävä ratkaisu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin investointiohjelman esittämää aikataulua nopeammin. Remontit, sisäilmaongelmat ja evakuoinnit ovat olleet lastenklinikalla arkipäivää jo vuosia. Vessoja on liian vähän, tilat ovat ahtaat eikä vanhemmilla ole mahdollisuutta yöpyä potilaiden kanssa. Samaan aikaan synnytysten määrä on kasvanut voimakkaasti. Lyhyesti: lastenklinikka rapistuu silmissä eivätkä tilat vastaa nykyisiä modernin sairaalan vaatimuksia. Myös Lastenlinnan sairaalarakennus olisi ison remontin tarpeessa.

HUSin investointiohjelmassa lastensairaalan kunnostaminen siinsi silti vasta 2020-luvun lopussa. Meilahden tornisairaala ja Jorvi oli katsottu kiireellisemmiksi. Tämä oli saanut Petäjän pohtimaan uudenlaisia rahoitusmalleja.

Aho esitteli Petäjälle säätiörahoitusmallin. Siinä kunnan ja sairaalan ulkopuolinen taho keräisi rahaa sairaalarakennusta varten. Lakiteknisesti säätiö vaikutti hyvältä idealta: se voi vastaanottaa rahaa helposti useilta eri tahoilta toisin kuin kunnallinen toimija.

Vuosi sitten kesäkuussa perustettiin sekä Uuden lastensairaalan tuki -säätiö että Uusi lastensairaala tukiyhdistys 2017 ry. Ensinmainittu rakennuttaa sairaalaan, jälkimmäinen kerää siihen varoja. Käynnistyi Lastensairaala 2017 -hanke, jolla pyritään keräämään kansalaisilta ja yrityksiltä 30 miljoonaa euroa uuden lastensairaalan rakentamiseen. Se on vajaa viidennes yhteensä 160 miljoonan euron hankkeesta. Mukana ovat myös HUS ja Helsingin kaupunki.

Tekstiiliyritys Vallila Interiorin hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Anne Berner astui sekä säätiön että tukiyhdistyksen johtoon. Mukaan saatiin myös muita vaikutusvaltaisia henkilöitä. Säätiön hallituksessa ovat muun muassa Antti Herlin, Anne Brunila, Jussi Mertsola ja Kari Raivio. Valtuuskunnassa istuvat esimerkiksi Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari.

Hankkeeseen on tietenkin suhtauduttu kahdella tavalla. Huolestuneiden mielestä hanke on monumentti terveydenhoidon ulkoistamiselle, yhteiskunnan yksilökeskeistymiselle.

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän mukaan puhe talkoista on silkka mainostemppu: kyseessä on keräys, joka pyritään esittämään sympaattisesti.

”Tällaista tulee olemaan enemmän”, Sipilä sanoo. ”Ei ole mitään estettä sille, etteikö yhteiskunta olisi muuttumassa amerikkalaisemmaksi. Kunnat ovat kohta kokeilemassa samaa juttua. Samalla se on paluuta 1800-luvulle, jolloin yksityiset mesenaatit olivat keskeisessä asemassa. Ajan henki on tämä: korostetaan itsekkyyden vastuuta.”

Poliittisen historian professorin Pauli Kettusen mukaan Suomessa alkoi jo 1980-luvulla vahvistua vaatimus, että ihmisten täytyy ottaa vastuuta itsestään enemmän.

”Väitettiin, että julkisen sektorin toimet ovat rapauttamassa yhteisvastuuta ja valinnanvapautta. Kuitenkin jää sivuun se tosiasia, että itse asiassa sosiaaliturvalla on tavattomasti lisätty yksilöiden autonomiaa. On vapautettu ihmisiä riippuvuudesta hyväntekeväisyyteen tai työnantajan hyvään tahtoon.”

Tosiasia on sekin, että suurin osa Suomen kunnista on – ellei vielä, niin lähitulevaisuudessa – talousvaikeuksissa. Väestö ikääntyy, verokertymä supistuu. Sipilä ja Kettunen näkevät, että kehitys on selkeä: julkisen sosiaalipolitiikan rooli tulee pienenemään entisestään.

Mutta silti. Eikö säätiön rakennuttama sairaala ole parempi kuin viimeisen käyttöpäivänsä jo nähnyt?

Uuden lastensairaalan puuhaajat pitävät pelkoa terveydenhuollon ulkoistamisesta turhana, sillä tarkoituksena on rahoittaa pelkkä sairaalarakennus, ja siihenkin iso osa budjetista tulee valtiovallalta. Sairaalaa ja sen toimintaa ei ole tarkoitus säätiöittää.

”Idea on nimenomaan se, että tällä tavoin saadaan julkiseen päätöksentekoon vauhtia. Hanke on välttämätön. Sillä on myös suuri symboliarvo yhteiskunnalle. Jos me ei tällä tavoin haluta rakentaa yhteiskuntaa, ei ole yhteiskunnalla tulevaisuutta. Toimiva lastensairaala on sivistysvaltion ydinasioita. Me vain halusimme vaikuttaa prioriteetteihin”, hankkeen idean isä, asianajaja Tuomas Aho sanoo.

”Valtiovalta on hankkeessa mukana, koska kansalaiset ovat mukana”, sanoo puolestaan Anne Berner.

Berner on julkisesti kritisoinut progressiivista veropolitiikkaa ja ajanut aktiivisesti pääomaverotuksen keventämistä. Toisin sanoen lobannut sellaista politiikkaa, jossa yksityisellä rahalla olisi yhä suurempaa vaikutusvaltaa.

”Toivon, että ollaan siirtymässä yhteiskuntaan, jossa kasvaa yksilöiden vastuu ja valmius osallistua ja kantaa vastuuta.”

Lastensairaalan kohdalla on kyse myös paluusta sotien jälkeisiin vuosiin. Kansalaiskeräys nimittäin ei ole uusi asia Suomessa: esimerkiksi Lastenlinna pystytettiin keräyksellä ja talkootyöllä vuonna 1948. Nyt kohteet ovat osin toisenlaisia: riutuville mäkihyppääjille anotaan rahaa kampanjalla, jonka nimi on Kansallistalkoot. Kokoomus kutsui viime kuntavaaleissa ihmisiä joukkoonsa Toivotalkoilla. Bob Helsinki, sama mainostoimisto, joka teki puolueen talkookampanjan, on myös lastensairaalahankkeen Ipanapa-henkisen ilmeen takana.

Talkoiden idea on kaivettu uudelleen esiin ja näkökulmasta riippuu, millaiseen tarkoitukseen: hyvinvointivaltiota täydentämään tai rapauttamaan.

Toukokuun viidentenä keskostytön isä lähetti ryhmäänsä tyttärestään kuvan, jossa tämä tapittaa äitiään silmiin. 1 900 grammaa. Happiviiksiä ei enää ole, vain vihreä nenämahaletku, sekään tuskin enää kauan. Kilon painonlisäyksen todella huomaa poskista.

Isä on päivä päivältä onnellisempi mutta myös väsyneempi. Olemukseen on tullut myös tervettä ärtymystä. Miehestä aistii kärsimättömyyden: hän odottaa jo päivää, jolloin saa tyttärensä kotiin. Joka ilta, kun hän lähtee kätilöopistolta ilman lastaan, hän nollaa ajatukset.

”Ei auta kieriskellä ikävässä. On vain jaksettava pari kolme viikkoa puristaa.”

Sinä aikana, kun tyttö on kasvanut, 875 grammaa -kampanja on hiipunut. Sen huippu oli huhtikuun puolessa välissä, eikä sen jälkeen ole tullut hirveästi uusia jäseniä. Kampanjan parhaimpina päivinä rahaa tuli tilille 20 000 euroa, nykyään vain muutamia euroja. Ryhmäänkään ei ilmesty joka päivä uutta tekstiä tai kuvaa.

”Vaimon kanssa ollaan sovittu, että rajoitetaan kuvapäivityksiä. Jatkossa laitan vain kuvan tai kaksi viikossa. Jossain vaiheessa pitää viheltää peli poikki.”

Tahdin hiljentyminen on helppo ymmärtää. Vertaistukea tarvitsee kipeimmin elämänmuutosten ollessa tuoreita. Perustamalla julkisen 875 grammaa -ryhmän pienen keskostytön isä sai sitä enemmän kuin olisi mitenkään muuten voinut olla mahdollista. Ehkä myös Superisin roolivaatteen, monista julkisista esiintymisistä tutun sinisen, Teräsmiehen paitaa matkivan Superisi-paidan, voi nähdä tässä valossa. Hän on osoittanut sankaruutensa sosiaalisen median käytössä, mutta perinteisemmät isyydessä onnistumiset punnitaan vasta paljon myöhemmin.

XXL-kokoinen paita oli jo hankittu ennen lapsen syntymää. Se kuului leikkimieliseen isyyspakkaukseen, jonka vaimo oli tilannut nettikaupasta. Paidasta tuli asuste, jonka anonyymi mies vetää yllensä aina kun esiintyy julkisuudessa.

”En ole pitänyt paitaa siviilissä ensimmäisen neljän viiden päivän jälkeen, vaan olen laittanut sen ainoastaan kuvia varten päälle.”

Ehkä se on antanut hänelle voimaa taistella omaa avuttomuuttaan vastaan. Raavainkaan mies ei voi tehdä juuri mitään konkreettista pienen keskosen eteen.

On turhauttavaa, kun ei pysty osallistumaan hoitoon – edes ottamaan lasta syliin. Aluksi vain alan ammattilaisista ja huipputekniikasta on jotain hyötyä. Siksi on luonnollista, että ihminen kanavoi auttamishalunsa toisaalle. 875-grammaisena syntyneen tytön isän tapa selviytyä oli perustaa keskosryhmä ja -kampanja, ryhtyä kaikkien Suomen keskosten suojelijaksi. Hän ei kuitenkaan arvannut, että se muuttaisi häntä ihmisenä.

”En ole koskaan elämäni aikana ollut niin vilpitön kuin nyt. En ole ikinä elänyt ja tuntenut näin täysillä. Olen löytänyt kutsumukseni: haluan tehdä hyvää muille”, mies sanoo.

”En ollut aiemminkaan mikään elämäntapamulkku, mutta en hyväntekijäkään. Vartija-aikana ostin vakiospurgulle juustohampurilaisen. Tunnen, että nyt kun minulle tavallaan on annettu mahdollisuus vaikuttaa, siitä on tullut tärkeä osa minua. En pidä itseäni minään helvetin messiaana. Aika moni olisi varmasti tehnyt samalla tavalla. Haluan auttaa ja jättää jälkeni.”

Hänelle on jo tarjottu kustannussopimusta keskosaiheisesta kirjasta. On helppo uskoa, että muitakin tarjouksia on vielä tulossa, onhan yli 100 000 seuraajaa määrä, josta esimerkiksi poliitikot voivat vain haaveilla. Yhteen pyyntöön hän on jo vastannut myöntävästi. Toukokuun alussa hän kirjoitti ryhmänsä seinälle viestin:

Lastenklinikan Kummit ovat pyytäneet apuani tulevan lastensairaalan kanssa, jonka on määrä valmistua vuonna 2017. Oli elämäni helpoin päätös vastata pyyntöön iso, lämmin ja innostunut KYLLÄ.

Jos kaikki menee hyvin, tämän jutun ilmestymisen aikaan tyttö on jo päässyt kotiin. Muistan yhä, mitä itse kirjoitin lapseni vauvakirjaan ensimmäisenä aamuna keskos-lapsemme päästyä kotiin syyskuussa 2007: Hyvin valvotun yön jälkeen seurasi aamu.

Sitä seurasi toinen aamu ja kolmas aamu. Nyt aamuja on ollut yli 2 000. Lapsi on 16-kertaistanut syntymäpainonsa. Elokuussa juhlimme kuusivuotissyntymäpäiviä. Hän on toivonut Transformerit-aiheista mutakakkua, jonka sisällä ei saa olla hilloa. Hän ei pidä hillosta.

Kuusi vuotta on pitkä aika. Silti pienikin ärsyke riittää tuomaan raskaan vauva-ajan mieleen.

Terveen keskosen saaminen ei ole iloinen perhetapahtuma. Se ei ole myöskään surullinen. Se on ainoastaan hyvin hämmentävä. Siihen ei voi mitenkään valmistautua; myös vanhemmuus syntyy ennenaikaisena, keskosena. Avuttomuudentunteen keskoskaapin edessä muistaa aina. Myös 875 grammaa -ryhmän uutisvirran selaaminen on raskasta. Muistan, kuinka lamaantunut olin ensimmäisen kuukauden. Ei auta, vaikka hokee itselleen: mitään hätää ei ole, keskosilla ei ole mitään hätää, kaikki menee hyvin.

Ja kaikki on mennyt hyvin. Se on yksi syy, miksi 875 grammaa -ryhmästä tuli ilmiö: se ei kerro traagista, vaan onnellista tarinaa. Ihmiset mielellään myötäelävät onnellisia tunteita.

Ja juuri tunne on tärkein liikuttaja. Syntymän jälkeisinä päivinä istutettu huoli ei laimene koskaan. Ehkä siksi myös Tuomas Aho ja Anne Berner kampanjoivat juuri lastensairaalaan puolesta – he ovat viettäneet Lastenklinikalla pitkiä aikoja omien lastensa vuoksi.

1980-luvun alussa keskosena syntyneen saattaa aikuisena tunnistaa vielä naamasta. Heillä on kapeat kasvot. Se johtuu huonosta ravinnosta keskosaikana. Puute on verrattavissa riisitautiin. Sitten kehitettiin ravintoliuos, jolla tuettiin kasvua. Nyt keskostenhoito on Suomessa maailman huippuluokkaa, eikä nuoria keskosia välttämättä tunnista katukuvasta.

Usein sanotaan, että keskoset selviytyvät mistä vain, koska he joutuvat syntymänsä ensimmäisistä sekunneista lähtien pitämään elämästä kynsin hampain kiinni. Heistä tulee sissejä.

Painokäyrien ulkopuolelta elämänsä aloittaneesta lapsestani tulee uusien mittausten perusteella kymmenen senttiä minua pidempi. Jättiläinen.

Image 200 | kesäkuu 2013

Julkaistu: 19.6.2013