Helmikuussa 2013 perussuomalaisten verkkolehti Suomen Uutiset julkaisi uutisen, jonka otsikosta kokenutkin iltapäivälehden tekijä olisi voinut ylpeillä.

”Täysi sota Sanomissa”, Suomen Uutiset julisti.

Heti uutisen ensimmäisestä lauseesta kävi ilmi, että kyse ei ollutkaan mediajätti Sanoman johtajien välisistä riidoista, vaan siitä, että Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin kolumni oli herättänyt keskustelua Facebookissa. Appelsin oli kirjoittanut yhdestä lempiaiheestaan eli isänmaallisuudesta, ja Helsingin Sanomien tunnettu toimittaja Saska Saarikoski oli kommentoinut kirjoitusta Facebookissa näin:

Luin hämmentyneenä Ulla Appelsinin paatoksellisen vuodatuksen päivän Ilta-Sanomista. En voi olla hämmästelemättä Appelsinin vuodatusta ja erityisesti sitä, että Ilta-Sanomat on ilmeisesti päättänyt ripustaa oman brändinsä talvisotanostalgiaan, isänmaalliseen paatokseen ellei jopa oikeistopopulismiin. Appelsinin henkilökohtainen poliittinen missio tuntuu kaapanneen hyvän lehden panttivangikseen, toivottavasti ei lopullisesti.

Kirjoituksen pitkäksi venyneessä kommenttiketjussa helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Jukka Relander (vihr.) nimitti Appelsinia ”Goebbelsiniksi”, mutta Saarikoski poisti kommentin nopeasti. Tämänkin Suomen Uutiset kertoi lukijoilleen, kuten myös sen, että Saarikosken kirjoitukselle olivat peukutelleet muiden mukana SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner ja kokoomuslaisen Nykypäivän silloinen päätoimittaja Tapani Mäkinen.

Kiinnostavinta koko jupakassa – joka itsessään oli tietysti hyvin vähäpätöinen – oli asetelma, jota Suomen Uutiset ei sanonut ääneen, mutta jonka jokainen Suomen henkistä ilmapiiriä vähänkin tunteva oivalsi: Suomen Uutiset tulkitsi Saarikosken ja hänen Facebook-ystäviensä toimet todisteeksi suvaitsevaiston kansallismielisiä piirejä kohtaan osoittamasta suvaitsemattomuudesta.

Maahanmuuton äänekkäimpien vastustajien itseymmärryshän lähtee sellaisesta uhriasetelmasta, jossa on olemassa kaksi Suomea: liberaalin ja kaikkea suvaitsevan eliitin Suomi ja se Suomi, josta perussuomalaiset keräävät ääneensä; Suomi jossa lihaa syövä valkoinen heteromies saa kantaa leijonariipusta kaulassaan ja kertoa totuuden maahanmuuttajista – tai saisi, jos liberaali, suvaitseva eliitti ei sitä jatkuvasti estäisi.

Tässä kuviossa valtamedialle, ja eritoten Saska Saarikosken edustamalle Helsingin Sanomille, on varattu rooli tietoa pimittävänä portinvartijana, joka päästää julkisuuteen vain oikeaksi katsomiaan näkemyksiä ja faktoja. (Äärikansallismielisillä nettipalstoilla Helsingin Sanomia on jo pitkään pilkattu ”Pravdaksi” ja sitä syytetään ”punavihreästä mädättämisestä”.)

Mutta on olemassa yksi toivonkipinä, ja hänen nimensä on Ulla Appelsin. Vuodesta 2010 lähtien Ilta-Sanomien päätoimittajana työskennellyttä Appelsinia kiitellään usein esimerkiksi maahanmuuton vastustajien Hommaforumilla, ja palstan nettiäänestyksessä hänet on valittu ”Vuoden tervejärkisimmäksi suomalaiseksi”.

Yksien sankari on tietysti toisien inhokki. Punavihreissä piireissä Appelsinista on tullut kauhistelun ja vitsailun aihe, eräänlainen symboli uusnationalismille, kulttuurivihamielisyydelle ja likipitäen kaikelle, mikä Suomessa nykyisin on vialla. Esimerkiksi vasemmistoliiton varakansanedustaja ja Vantaan kaupunginvaltuutettu Jussi Saramo on todennut Twitterissä Appelsinin levittävän ”käsittämättömän röyhkeää sekä valheellista propagandaa ja populismia”, ja elokuvaohjaaja Oskari Sipola on väittänyt hänen olevan ”Suomen kammottavin demagogi ja mahdollisesti koko maan vaarallisin ihminen”.

Ulla Appelsin, 49, johtaa lehteä, joka mainostaa itseään ”Suomen suurimmaksi uutismediaksi”. (Ilta-Sanomat tavoittaa 2,2 miljoonaa ihmistä viikossa, kun lasketaan yhteen paperilehden ja verkkosivujen lukijamäärät.)

Lehden hierarkiassa hänen yläpuolellaan on vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja, mutta uutiskoneiston pyörittäminen on pitkälti Appelsinin vastuulla.

Ilta-Sanomat – kuten suurin osa lehdistä – elää siitä, että tunnetut ihmiset suostuvat haastatteluihin ja puhuvat itsestään ja ajatuksistaan, mutta Appelsinilta itseltään on turha pyytää henkilöhaastattelua. Hän ei sellaisia myönnä.

Imagen haastattelusta kieltäytyessään Appelsin kertoi kommentoivansa julkisuudessa ”lähinnä Ilta-Sanomien [talous]lukuja ja muita asioita”. Mielipiteet voi kuulemma lukea hänen omista kirjoituksistaan, ja se kyllä totisesti pitää paikkansa: Appelsin kirjoittaa säännöllisesti pitkiä ja näyttäviä, usein lähes kokonaisen aukeaman täyttäviä kolumneja, joissa hän ottaa väkevästi kantaa milloin mihinkin asiaan.

Isänmaallisuuden lisäksi Appelsin on esitellyt viime vuosina näkemyksiään esimerkiksi ikkunoita rikkoneista anarkisteista, feminismistä, ääri-islamilaisesta terrorismista, Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista sekä eläinten suojelijoista, jotka huolehtivat Särkänniemen delfiinien kohtalosta mutta eivät Appelsinin tulkinnan mukaan osoita riittävästi kiinnostusta suomalaisten vanhusten auttamiseen.

Appelsinin ulostulot ovat poikkeuksellisia kahdellakin tapaa. Yleensä suurten lehtien päätoimittajat ilmaisevat mielipiteensä varovaisin virkkein nimettömissä pääkirjoituksissa, joita juuri kukaan ei lue. Mutta Appelsin tuo näkemyksensä julki omalla naamallaan eikä pidättele lainkaan – ja lisäksi hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä kuohuttavat kahvipöydissä ja keskustelupalstoilla.

Toiseksi: Kirjoitustensa perusteella Appelsin on ilmiselvä arvokonservatiivi ja siksi selkeä poikkeus suomalaisten mediavaikuttajien joukossa. Vaikka Matti Apusen vaatimus toimittajien puoluekantojen paljastamisesta ei ole vieläkään toteutunut, on ilmeistä, että isoissa suomalaisissa lehdissä valtaa ja ääntä pitävät nykyisin tahot, joiden poliittinen kotipesä löytyy jostain kokoomuksen liberaalilaidan ja soininvaaralaisten taskulaskinvihreiden, kenties myös demarien, nurkilta.

Yhteistä tälle porukalle on selkeä etäisyyden otto perussuomalaiseen puolueeseen ja sen liepeillä esiintyvään jyrkkään kansallismielisyyteen ja muukalaiskammoon.

Toki Appelsinkin tuomitsee kirjoituksissaan pahimmat rasistiset möläytykset, mutta hänen sanomansa ydin on toisaalla: vielä suurempi ongelma on näistä möläytyksistä kimmastuneiden vastareaktio.

Hyvä esimerkki oli Appelsinin kirjoitus perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivityksestä syntyneestä kohusta. (Immonen esitti kesällä 2015 tunteellisen kutsun, jossa hän kehotti suomalaisia taisteluun monikulttuurisuutta vastaan.)

Appelsin sanoutui irti Immosen ajatuksista (”Olli Immosen FB-kirjoitus oli kiistatta kauhea”), mutta käänsi paheksuntansa kärjen sitten Immosen vastustajiin. Appelsinin mielestä oli väärin, että Immosen kirjoituksen jälkeen Helsingin Kansalaistorilla järjestetyssä jättimielenosoituksessa puhuneelle perussuomalaisten edustajalle, Hommaforumin perustajalle ja Suomen Uutisten päätoimittajalle Matias Turkkilalle, buuattiin ja huudeltiin.

[T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen? hän kirjoitti.

Appelsin kirjoittaa usein vastakkainasetteluista ja kehottaa niiden välttämiseen. Joskus neuvo on viisas, mutta ei aina. Ilkeämielinen filosofi voisi todeta Appelsinin syyllistyvän ad temperantiam -argumentaatioon eli virheelliseen ajatukseen siitä, että kahden ääripään välinen ristiriita tarkoittaa aina sitä, että kumpikaan niistä ei ole oikea, vaan totuus löytyy ”jostain sieltä väliltä”.

Klassisia esimerkkejä ovat orjuus ja natsismi. Aika harva nykyihminen on sitä mieltä, että orjuuden kannattajilla tai Adolf Hitlerillä oli omat hyvät pointtinsa eikä heitä pidä sen tähden liian ankarasti arvostella.

Appelsinin kolumneissa syypää on lopulta se, joka on nostanut esiin jonkun epäkohdan suomalaisesta yhteiskunnasta, olipa se sitten rasismi tai yliopistojen määrärahojen leikkaukset.

”Pointti on aina sama: älkää valittako, Suomessa kaikki on hyvin”, sanoo yksi Appelsinin kanssa pitkään työskennellyt toimittaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

”Ullahan on todella isänmaallinen ihminen, ja tämä aika tietysti ruokkii sitä.”

Tätä kirjoitusta varten on haastateltu yhteensä 11:tä ihmistä, jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet Appelsinin kanssa Ilta-Sanomissa. (Vain yksi heistä suostui esiintymään jutussa omalla nimellään.) Heistä lähes kaikki mainitsevat kysymättäkin juuri isänmaallisuuden Appelsinin ajatusmaailmaa vahvimmin leimaavana piirteenä.

Appelsinin isänmaallisuus ei ole mitään modernia Team Finland -henkistä vienninedistämispuhetta, vaan pikemminkin karikatyyrimäistä 1950-luvun isänmaallisuutta: hänelle tärkeitä asioita ovat esimerkiksi sotaveteraanit ja luovutettu Karjala. (Appelsin on kirjoittanut jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin elämäkerran ja Karjalan liitto on palkinnut hänet Pro Carelia -kunniamerkillä.)

Kollegat kuvailevat Appelsinin arvomaailmaa äärimmäisen mustavalkoiseksi. Punavihreitä maailmanparantajia hän ei siedä. Toimituksessa hän ei peittele penseyttään esimerkiksi Tarja Halosta, Anni Sinnemäkeä tai Rosa Meriläistä kohtaan, mutta henkilökohtainen mielipide ei aina osu yksiin lehden tarpeiden kanssa, ja siksi Appelsin on mielihyvin antanut Meriläisen analysoida Ilta-Sanomien sivuilla Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kilpailijoita ja ryöpyttänyt lööpintekijää siitä, että Tarja Halosen lehdelle myöntämää haastattelua ei nostettu tarpeeksi näkyvästi esiin.

Myös suomenruotsalaisiin Appelsin suhtautuu usein kielteisesti, etenkin jos on syytä epäillä, että he ovat edenneet asemiinsa liian helpolla tai syntyneet kultalusikka suussa.

”Monet luulevat, että Ulla vihaa vasemmistolaisia, mutta se on väärinkäsitys. Hän vihaa ennen kaikkea eliittiä”, sanoo yksi Appelsinin entinen alainen. ”Ulla kokee itse olevansa tavallinen ihminen eikä missään nimessä eliitin jäsen, mikä on vähän hassua, kun hän kuitenkin on yhden Suomen suurimman lehden päätoimittaja ja tienaa yli 150 000 euroa vuodessa.”

Tarja Halonen ja muut maailmanparantajat, vihreät naiset, suomenruotsalaiset, eliitti… kuulostaa ihan perussuomalaisten inhokkilistalta. Joidenkin Appelsinin kollegojen mielestä tämän ajattelu meneekin yksi yhteen perussuomalaisten kanssa. Toiset arvelevat häntä kokoomuksen kannattajaksi, joka on vain haistanut taitavasti yhteiskunnallisen ilmapiirin ja ottaa siitä kaiken irti.

”Hän edustaa sitä kansaa, jota mikään muu media ei tällä hetkellä edusta. Eihän sillä porukalla ole montaa näkyvää ajattelijaa. On Timo Soini ja sitten on Ulla Appelsin”, sanoo yksi Ilta-Sanomien entinen työntekijä.

Appelsinin yhteiskunnalliset mielipiteet näkyvät selvästi Ilta-Sanomien toimituksellisessa linjassa, arvioi moni tätä juttua varten haastateltu toimittaja.

”IS ei tee punavihreitä juttuja. Se on aivan selkeä linjavalinta: lehti ei ole mukana missään unelmajutussa, se homma on jätetty Hesarin kaupunkitoimitukselle”, yksi heistä sanoo.

Yksi Ilta-Sanomien veteraanitoimittaja tosin huomauttaa, että suhtautuminen punavihreisiin maailmanparantajiin ei sinällään ole lehdessä viime vuosina muuttunut.

”Sama viholliskuva, eli tämmöiset pipertäjät, oli päätoimittajan tähtäimessä jo Koljosen aikana.”

(Vesa-Pekka Koljonen toimi Ilta-Sanomien vastaavana päätoimittajana 1984–2003.)

Uutta sen sijaan on se, että päätoimittaja itse johtaa taistelua niin näkyvästi eturintamassa. Useampi Ilta-Sanomien toimittaja kertoo ihmettelevänsä ja vierastavansa Appelsinin kolumneissaan esittämiä näkemyksiä.

Erityisen voimakkaita reaktioita toimituksessa herätti kirjoitus, jossa Appelsin paheksui palestiinalaissyntyistä toimittaja-kirjailijaa Umayya Abu-Hannaa, joka oli Helsingin Sanomissa kertonut muuttaneensa Hollantiin siksi, että hänen tummaihoinen adoptiotyttärensä oli joutunut Suomessa toistuvasti rasistisen huutelun kohteeksi.

Appelsinin mielestä Abu-Hannan olisi valittamisen sijaan pitänyt osoittaa kiitollisuutta Suomelle, joka oli tarjonnut hänelle ”verovaroin kustannetut korkeakouluopinnot”, ”useita hyviä työpaikkoja”, erilaisia palkintoja ja vieläpä kutsunut itsenäisyyspäivänä Linnan juhliinkin.

”Sen jutun jälkeen häpesin kertoa tuntemattomille, missä olen töissä”, yksi toimittaja kertoo. ”Valitettavasti Ullalta on myöhemmin tullut lisää ihan yhtä kauheita purkauksia.”

Toinen toimittaja, joka työskenteli Appelsinin kanssa Ilta-Sanomissa jo 25 vuotta sitten, kertoo pohtineensa usein, ovatko tämän mielipiteet todella niin jyrkkiä kuin kirjoituksista voi päätellä vai onko kyse tietoisesta kärjistämisestä, jolla kosiskellaan tiettyjä lukijaryhmiä.

”Sitten mietin, kumpi näistä on kauheampi skenaario”, hän sanoo. ”Ja onko sillä loppujen lopuksi edes väliä, mitä mieltä hän alun perin on ollut. Kun teet jotain tarpeeksi kauan, susta tulee semmoinen, miksi olet itsesi rakentanut. Ajattele nyt vaikka Irwiniä.”

Ulla Appelsin (o.s. Hovi) vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Lappeenrannassa. Lukion jälkeen hän lähti Tampereelle opiskelemaan äidinkielenopettajaksi, mikä ei ole kaikkein tyypillisin väylä matkalla toimittajan, saati sitten päätoimittajan, tehtäviin; monet suomalaiset mediapomot ovat opiskelleet yhteiskuntatieteitä ja tutustuneet sen tähden tuleviin kärkipoliitikkoihin jo opiskeluaikoinaan.

Appelsinille tällaisia verkostoja ei syntynyt, ja monien mielestä se näkyy yhä ulkopuolisuutena silmäätekevien seurassa.

”Ei Ulla tunne ketään. Eikä se myöskään halua tutustua ihmisiin. Jos se menee kokkareille, se juttelee siellä lähinnä Sadeojan kanssa”, kertoo eräs Appelsinin uraa läheltä seurannut toimittaja.

Ilta-Sanomiin Appelsin tuli ensimmäisen kerran töihin kesällä 1991. Yksi silloinen kollega kertoo hänen liikkuneen aivan muissa porukoissa kuin suurin osa nuorista toimittajista. Toimituksen silloisessa kantakapakassa Bengalin tiikerissä häntä ei nähty.

”Hänestä jäi pinnallinen hömppävaikutelma, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ollut tyhmä, vaan puhetavasta ja pukeutumisesta, joka oli selvästi konservatiivisempaa kuin muilla sen ikäisillä naisilla siinä porukassa”, hän sanoo. ”Katsoin vain, että tuleva kokoomusrouva.”

1990-luvun lamavuosina Sanomissa säästettiin, ja vakipaikat olivat tiukassa. Niinpä Appelsin teki välillä äidinkielenopettajan töitä, mutta palasi pian Ilta-Sanomiin.

Appelsin työskenteli ulkomaantoimittajana, ja ulkomaantoimitusta johti 1990-luvulla Tapio Sadeoja. Appelsin sai toimituksessa poikkeuksellisen vahvan aseman, ja kun ulkomaantoimituksen uutispäällikkö eli kakkospomo Heikki Ali-Hokka siirtyi Yleisradioon, Appelsinista tuli hänen seuraajansa.

Siitä alkoi Appelsinin nousu toimituksen johtopaikoille.

”Oli selvää, että hänestä tulisi jossakin vaiheessa iso pomo lehdessä”, sanoo Ilta-Sanomien entinen toimittaja Sanna Ukkola, joka työskentelee nykyisin Ylellä.

Muutkin tätä juttua varten haastatellut pitävät Appelsinin nousua päätoimittajaksi ennustettavana ja johdonmukaisena. Hänen kerrotaan olleen jo nuorena hyvin itsevarma, ja luonteenpiirre on vain vahvistunut iän myötä.

”Kun Ulla on noussut hierarkiassa, hän on noussut aina ikään kuin askeleen korkeammalle kuin mitä se paikka on paperilla”, yksi Appelsinin kanssa työskennellyt sanoo.

Appelsinin reitti lehden johtoon on ollut täysin samanlainen kuin nykyisellä vastaavalla päätoimittajalla Tapio Sadeojalla – Appelsin on tullut vain askeleen perässä. Appelsin ja Sadeoja ovat aina tulleet keskenään hyvin toimeen ja heidän sanotaan olevan yksimielisiä lähes kaikesta.

Suurelle yleisölle Sadeoja on etäisempi hahmo, ja sitä hän on myös toimitukselle. Yksi Ilta-Sanomien toimittaja luonnehtii Appelsinia lehden ”henkiseksi ja sisällölliseksi johtajaksi”.

Kukaan ei kiistä Appelsinin pätevyyttä lehden pyörittämisessä, päinvastoin: häntä kuvaillaan ”fantastiseksi iltapäivälehden tekijäksi”, joka ”johtaa orkesteria aivan suvereenisti” ja saa isoissa uutistilanteissa ”koneen rullaamaan ihan toisella tavalla kuin kukaan muu Suomessa”.

”Hän on elementissään isoissa uutistapahtumissa, mutta häneltä sujuu koko skaala pienestä isoon, ja mehän tietysti tehdään pienestäkin isoa, koska se on iltapäivälehden koko idea”, sanoo yksi Ilta-Sanomien pitkäaikainen toimittaja.

Erään kollegan mukaan Appelsinin omistautuminen työlleen on täysin ainutlaatuista.

”Hän tekee lehteä 24 tuntia vuorokaudessa. Kun kaikki muu on tehty, siis ihan kaikki, hän alkaa lukea IS:n keskustelupalstaa.”

Appelsinin tarmoa ja uutisnenää kiitellään vuolaasti, mutta iltapäivälehden johtamisessa yhtä tärkeää on hoksata, mitkä jutut myyvät ja mitkä eivät, koska lehden levikki määrittyy päivittäisen irtonumeromyynnin perusteella.

Appelsin hallitsee senkin puolen. Toimituksen päälliköiden päivittäisissä palavereissa hän käyttää usein puheenvuoroja siitä, miten johonkin tiettyyn aiheeseen saataisiin mahdollisimman myyvä näkökulma tai otsikko.

”Ulla on ymmärtänyt, ketkä Suomessa lehtiä vielä ostavat: tukevasti keski-ikäiset maakuntien ihmiset, jotka eivät välttämättä osaa kovin hyvin englantia ja joilla on opistotason koulutus. Hän tekee lehteä sille porukalle, ja se on tärkeä kaupallinen oivallus”, sanoo yksi Appelsinin alaisuudessa työskennellyt toimittaja.

ltapäivälehdet yhdistetään usein tyhjänpäiväisiin hömppäuutisiin, mutta Ulla Appelsinin maailmassa ne ovat sivuosassa. Viihdemaailma ja julkkikset ei ole hänelle mikään intohimo, eikä hän ole järin kiinnostunut urheilustakaan.

Paljon tärkeämpiä Appelsinille ovat politiikan ja kotimaan uutiset, ja niiden sisältöön hän myös haluaa vaikuttaa, erityisesti silloin, kun jutut käsittelevät hänen omia lempiteemojaan, esimerkiksi maanpuolustusta tai Yleisradion asemaa.

Appelsin haluaa, että suuret uutiset pannaan lehteen mahdollisimman suurina. Joskus hän vaatii liki mahdottomia, kuten sadan sivullisen haastattelemista seuraavan päivän lehteen.

Appelsinin oma tausta näkyy siinä, että myös Ilta-Sanomien ulkomaansivut ovat hänelle tärkeät.

”Ei hän kuitenkaan halua muuttaa maailmaa ulkomaan jutuilla. Monet ulkomaantoimittajathan ovat itsekin identiteetiltään vähän kuin kehitysyhteistyötekijöitä, puoliksi Unicefin, SPR:n tai Amnestyn palveluksessa. Ulla ei ole yhtään sellainen. Hänelle tärkeää on vain uutisten hyvä hoito”, sanoo yksi toimittaja.

Ulkomaan uutisissakin Appelsin haluaa tehdä välillä asioita isolla kaavalla: esimerkiksi viime lokakuun lopulla Ilta-Sanomat julkaisi viikon ajan suuria ja näyttäviä juttuja piiritetyn ja pommitetun Aleppon kauhuista.

Ilta-Sanomien toimituksessa on nähty lehden pitkän historian aikana monenmoisia yksityisajattelijoita ja vahvoja persoonia, jotka ovat saaneet kirjoittaa aika pitkälti siitä mistä haluavat ja sillä tavalla kuin haluavat.

Sellainen toimituskulttuuri rupeaa olemaan jo historiaa. Nykyisin lehden sisältö ja juttujen näkökulmat suunnitellaan hyvin tarkasti toimituspäälliköiden, osastojen esimiesten ja tuottajien aamupäivän palaverissa, johon myös Appelsin ja vastaava päätoimittaja Sadeoja osallistuvat.

”Lopputulos on aika usein selvillä jo silloin, kun lähdetään tekemään juttua”, sanoo yksi pitkään lehdessä työskennellyt toimittaja.

Välillä Appelsin haluaa jonkun tietyn jutun, ja silloin se tehdään, vaikka osaston esimies ja toimittajat ideaa vastustaisivat.

”Aika usein juttuja perustellaan vain sillä, että Ulla haluaa tämän. Jutulle ei ole mitään järkiperustetta, mutta se on tehtävä, koska Ullalle ei sanota ei. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä, mutta mihinkään se ei johda”, yksi Appelsinin alaisuudessa pitkään työskennellyt sanoo. ”Hän on jyräävä eikä kuuntele. Kun Ulla viheltää pilliinsä, kaikki juoksevat.”

Ilta-Sanomien päällikkötoimittajat pitävät päivittäisen palaute- ja ideointikokouksensa keskellä avokonttoria. Lähistöllä työskentelevät kuulevat tietysti kaiken, ja välillä Appelsinin sanoma tavoittaa kauempanakin istuvat, sillä suuttuneena hänellä on tapana huutaa ja kiroilla.

”Se huutaminen toimituksessa on ihan kamala asia”, yksi Appelsinin kanssa työskennellyt sanoo. ”Hän ei ole millään tavalla sellainen johtaja kuin johtajan tänä päivänä kuuluisi olla, innostava ja motivoiva. Hänen suorasanaisuutensa lähentelee epäasiallista käytöstä.”

Kiroilun ja huutamisen vahvistavat monet muutkin haastatellut.

”Ullalla on vain yksi ase, ja se on sinko, ja näin on myös työyhteisössä”, yksi heistä sanoo.

”Toisaalta pitää muistaa, että nyt puhutaan iltapäivälehden toimituksesta, jossa työkulttuuri on aina ollut hyvin ronski ja täysin erilainen kuin vaikkapa Hesarissa”, sanoo yksi Appelsinin pitkäaikainen kollega. ”Kyllä siellä pomot ovat ennenkin haukkuneet ihmisiä saatanan syyläkyrviksi ja ties miksi.”

Moni tätä juttua varten haastateltu toimittaja puhuu ”pelon ilmapiiristä”, joka Ilta-Sanomien toimituksessa vallitsee. Kaikkein pahinta on, jos Iltalehti on ehtinyt saada jonkun skuupin ennen Ilta-Sanomia tai hoitanut uutisoinnin muuten vaan paremmin.

Mutta osaa Appelsin myös kehua toimitustaan, kun on sen aika. Hän on myös päätoimittajista se, jonka puoleen useimmat toimittajat kääntyvät ongelmatilanteissa. Silloin Appelsin puolustaa alaisiaan jämäkästi. Muutenkin hän pitää sen minkä lupaa.

Yksi haastateltava kuvailee Appelsinia työuransa parhaaksi esimieheksi, juuri ennustettavuuden vuoksi, mutta huomauttaa heti perään: ”Se pimeä puoli on kyllä ihan seko.”

Moni ulkopuolinen arvelee Appelsinia tämän kirjoitusten perusteella tosikoksi. Se on väärä käsitys. Toimituksessa hän puhuu usein ronskeja ja hänen huumorintajuaan kehutaan. Kerran pari vuodessa hän saattaa lähteä toimittajaporukassa baariin ja ne illat ovat yleensä vauhdikkaita.

”Hän on aivan helvetin hyvä tanssija”, sanoo yksi kollega.

Mutta esimiehenä Appelsin ei ole mikään karismaattinen joukkojen lumoaja. Jos hän pitää puheen, hän lukee sen paperista.

”Hänellä ei ole luontaista karismaa. Hän ei saa ihmisiä toimimaan innostamalla heitä, vaan se tulee ihan puhtaasti ruoskalla, ja se ruoska on tosi terävä”, sanoo yksi Appelsinin kanssa monta vuotta työskennellyt toimittaja.

Tavallisen rivitoimittajan työhön Appelsin puuttuu harvoin suoraan. Käskyt kulkevat yleensä keskiportaan päälliköiden – osastojen esimiesten, uutispäälliköiden ja tuottajien – kautta.

”Hän puuttuu aivan kaikkeen sanavalintoja myöten, eikä kukaan pääsee tekemään niin kuin itse haluaa. Se Ullassa on raskasta”, sanoo yksi toimituksen keskijohdossa työskennellyt.

Viime vuosina Ilta-Sanomien keskiportaan pomoista huomattavan moni on vaihtanut työpaikkaa. Osa lähtijöistä on ollut Appelsinin luottoihmisiä, ja Appelsinin kerrotaan pettyneen voimakkaasti heidän otettua lopputilin.

”Voi sanoa, että Ullan track record ihmisten talossa pitämisessä ei ole kauhean hyvä”, hänen entinen kollegansa sanoo.

Appelsin itse tuskin on lähdössä Ilta-Sanomista minnekään. Eikä olisi suuri yllätys, jos hän seuraisi Tapio Sadeojaa vastaavana päätoimittajana, kenties aika pian: Ilta-Sanomissa ei ole koskaan ollut yli 60-vuotiasta vastaavaa päätoimittajaa. Sadeoja täyttää ensi kesänä 59 vuotta.

”Joko se on Ulla tai joku ulkopuolinen. Kukaan muu se ei voi olla sisältä”, sanoo yksi Ilta-Sanomien pitkäaikainen toimittaja.

Jos kaikki jatkuu entisellään, odotettavissa on siis lisää syytöksiä populismista ja nationalistisen propagandan levittämisestä. Ja kehuja suorasta ja hyssyttelemättömästä puheesta, johon muu lehdistö ei lammasmaisuudessaan kykene.

Se että juuri Ulla Appelsinista on tullut ihminen, joka symboloi yksille erinomaista journalismia ja toisille kamalaa journalismia, johtunee paitsi ajan hengestä, myös Appelsinin päätoimittajan roolia leimaavasta ristiriidasta: hänessä yhdistyvät vanhahtavat arvot ja ultramoderni toimittajabrändin rakentaminen.

Suomen lehdistön historia tuntee paljon konservatiivisempiakin päätoimittajia, mutta he ovat yleensä tyytyneet murisemaan mielipiteensä ulos päättäjien saunailloissa ja hirviporukoissa. Appelsin laskeutuu lukijoiden keskelle. Hän twiittailee ahkerasti, ei pelkästään Ilta-Sanomien asioista tai politiikasta, vaan välillä esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkueen peleistä, ja omissa kolumneissaan hän puhuttelee kansaa suoraan kuin vappupuhetta pitävä poliitikko tai Vanhan testamentin jumala.

Ja välillä hän ottaa tähtäimeensä jonkun yksittäisen julkisuuden henkilön, ja kun nämä henkilöt – Paavo Arhinmäki, Krista Kosonen, Jaakko Hämeen-Anttila, Sini Saarela – ovat järjestään enemmän tai vähemmän punavihreästi ajattelevia, niin ei ihme, jos Ilta-Sanomat vaikuttaa monien silmiin lehdeltä, joka on selvästi valinnut puolensa tässä maailmankatsomuksellisten kuplien välisessä kahnauksessa.

Kaikki eivät pidä tendenssimäisyyttä pahana asiana. Yhden Appelsinin entisen kollegan mukaan Suomessa on vallalla harhaluulo siitä, että täkäläinen lehdistö muka kävisi keskustelua neutraalilla maaperällä ja lopulta paras argumentti voittaisi, kuten saksalainen yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermas kuuluisassa teoriassaan esitti – todellisuudessa Suomen tilanne muistuttaa enemmän angloamerikkalaista maailmaa, jossa kukin lehti ajaa tietoisesti omaa ideologiaansa. Se pitäisi vain hyväksyä.

Voi myös ajatella, että on pikkumaista pahastua siitä, mitä Ilta-Sanomissa kirjoitellaan. Sehän on vain yksi iltapäivälehti. Ei kenenkään ole pakko lukea sitä.

Mutta toisaalta: aika moni lukee, tarkemmin sanottuna 2,2 miljoonaa ihmistä, ja siksi ei ehkä ole yhdentekevää, mitä mieltä Sanomatalon neljännessä kerroksessa asioista ollaan. ■