Isän maa – Yllättäväkin huumori keventää vaikeita aiheita Kansallisteatterin tragikomediassa, joka antaa pohdittavaa

Viikset tekevät miehen, ainakin lavalla. Kun Mies (Kaisa Leppänen) – nimetön päähenkilö ja näytelmän kolmesta miessukupolvesta keskimmäistä edustava kirjailija – laittaa irtoviikset nenänsä alle, hän esittää miestä kahdella tasolla. Mieleen tulee, miten moni teinipoikakin vaalii ylähuulelleen ilmestynyttä harvaa untuvaa, sillä halusimme tai emme, sukupuoli on lopulta ainakin jossain määrin performanssia, jossa itse kukin esitämme ”oikeaa” mieheyttä ja naiseutta, hyväksyttävää maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä.

Näytelmäkirjailija Jussi Moilan Isän maan sanotaan olevan tragikomedia nykymiehen hämmennyksestä, mutta se hämmennys tuntuu sukupuolirajoja ylittävältä. Nykyihminen velloo itsessään ja omissa tunteissaan, samalla kun hämmentyneet vanhemmat ihmettelevät, miten pitkään heitä pidetään vastuussa jälkipolven pahoinvoinnista. Kumpikaan osapuoli ei ole valmis ottamaan vastuuta. Kirjailijan isä (Ilja Peltonen), arvostettu psykiatri, on valmiimpi tarjoamaan pojalleen diagnooseja kuin rakkautta ja anteeksipyyntöä.

Mies keskittyy kirjoittamiseen, hänen isänsä hoitaa Miehen poikaa (Harri Nousiainen). Fyysisesti ollaan lähellä, henkisesti etäällä, ja lämmönosoitukset tuntuvat vaikeilta puolin ja toisin. Syntymässä oleva näytelmä käsittelee etäistä isää, vanhoja traumoja ja asioita, jotka on mielessä painettu syvälle. Kirjailija ja isä ovat molemmat tehneet niin, mutta omalta kohdalta sitä on vaikea nähdä, saati myöntää.

Vähitellen alkaa selvitä, mitä tragedioita perheellä on taustallaan. Sukupolvella toisensa jälkeen on ollut omat taistelunsa, symbolisesti tai konkreettisesti. Moila korostaa käsiohjelmassa, että kyseessä ei ole hänen tarinansa, vaikka siinä onkin paljon henkilökohtaista.

Silti vaikeista aiheista huolimatta Kansallisteatterin Isän maa tarjoaa myös hersyvää huumoria. Mukana on todella hauskoja kohtauksia, joissa ennen kaikkea Jani Karvinen ja Harri Nousiainen irrottelevat. Karvinen osaa yleisöä naurattavan komediahuutamisen, mutta etenkin hänen pienet eleensä ja ilmeensä pääsevät intiimissä Taivassalissa oikeuksiinsa. Kirjailija kohtaa hulvattomia hahmoja ja tilanteita, joissa vuorottelevat äly ja tiede ja toisaalta primitiivisempi puoli. Kehollinen yhteys syntyy grungen avulla yhä yhtä tehokkaasti kuin 1990-luvulla.

Isänmurha, pojanmurha. Vaikean isäsuhteen ja lapsuuden traumojen myötä rakentunut muuri vaikuttaa lopulta myös omaan vanhemmuuteen. Silti saaminen voi tarjota korjaavan kokemuksen, kun etäinen isä pystyy näyttämään rakkautta isoisänä. Isän maassa Ilja Peltonen ilmentää koskettavasti tätä haparoivaa lämpöä.

Isän maan esiin nostamat asiat ja näkökulmat tarjoavat pohdittavaa myös esityksen jälkeen. Näytelmä on varsin kompakti, ja päähenkilön eräänlainen eheytyminen tapahtuu pikemminkin rivien välissä kuin suurissa teoissa. Lopussa täytyy ihailla kekseliästä tapaa, jolla mielestäni näytetään, että Mies saa vihdoin menneisyydeltään rauhan.

Ohjaaja Sini Pesonen ja skenografi Camilla Nenonen hyödyntävät pientä Taivassalia tehokkaasti. Näytelmän fragmentaarisuus on myös liikkeelle paneva voima. Muistot tapahtuvat välillä pleksin takana, kuin syvemmällä alitajunnassa, ja välillä ne tuodaan yleisön nenän alle. Tony Sikströmin sävellykset herättelevät alitajuntaa, ja olin kuulevinani niissä tiettyjä musikaalilainoja tai vähintäänkin -vaikutteita.

Isän maa on ollut työn alla pitkään ja sen alkuperäinen ensi-ilta peruttiin aikoinaan koronapandemian vuoksi. Hienoa, että se näki vihdoin päivänvalon!

Isän maa on kirjoitettu osana Teatteri 2.0:n Uuden näytelmän ohjelmaa.