Alkoholistiperheessä kasvanut rap-artisti Mari Johanna seisoi lapsena yöpuvussa vessan ja eteisen välissä ja itki: ”Joskus ihmettelen, miksei kukaan puuttunut”

Vaikka mulle oli normaalii olla mun mutsin ja faijan seurassa, ku ne oli jurris, silti mul oli aina turvaton olo. Mun piti olla yks aikuisista, ihan ku mä oisin ollu niiden äiti tai isä.”

Esikoiskirjailija ja rap-muusikko Mari Johanna Hauta-aho, 37, oli alle kouluikäinen vantaalaislähiössä asuva pikkutyttö, kun hän alkoi siivota kotona.

Hän siivosi tupakantumpit ja tyhjät pullot. Kerran hän keräsi isän taskusta tippuneet pillerit lattialta ja antoi ne kiltisti takaisin. Siivoaminen jatkui koko lapsuuden ja nuoruuden. Mari kuurasi ja tiskasi. Imuria ei heillä ollut, mutta oli ikkunalasta, sillä sai pahimmat koirankarvat lattioilta. Hän pesi astioita, vaatteita, joskus lakanoita tai sohvatyynyjä. Usein siinä vaiheessa kun isä, “faija”, oli sammunut. Hän nimittäin kusi alleen.

Mari myös kävi kaupassa, teki ruokaa ja oli oikeastaan, niin hän kuvaa, “vanhempiensa vanhempi”.

Siivoamisella tuntui olevan toinenkin järki.

Se sai kaoottisen elämän jollakin tavoin järjestykseen.

Sellaista on toisinaan lapsuus köyhässä alkoholistiperheessä. Vuosia myöhemmin Mari Johanna tajusi, miten vähän hyvinvoiva keskiluokka tiesi tällaisesta elämästä.

Se selvisi lopullisesti, kun hän alkoi kirjoittaa siitä.

Eikä lapsuus ollut yksinomaan kaoottista, vaan myös turvatonta.

Isä ja äiti riitelivät aina tietyssä humalan vaiheessa. Mari muistaa, kuinka hän jo ihan pikkuisena seisoi yöpuvussa jossakin vessan ja eteisen välissä, katseli älämölöä ja itki. Niin, siinä vaiheessa hän vielä itki. Jossakin vaiheessa hän yksinkertaisesti turtui ja lopetti itkemisen. Ainakin toisten edessä.

“Huusin, et lopettakaa. Ei ne kuunnellu mua.”

Dagen eftereissä vanhemmat saattoivat olla ihan järkeviä. Vähän väliä, pää vessanpytyssä ja hirveässä darrassa, molemmat vannoivat, ettei ikinä enää. Mutta viimeistään viikonloppuna pullo kutsui, äitiä myös vahvemmat aineet. Silloin alkoi yleensä myös tappelu.

Kerran isä lähti ovet paukkuen kotoa, mutta äiti oli raivona, koska isä oli sitä ennen lyönyt äitiä. Mari Johanna näki vilaukselta, kuinka keittiön laatikko aukeni. Äiti nappasi jotakin mukaansa ja ryysäsi isän perään bussipysäkille. Mari soitti peloissaan hätänumeroon ja itki, että nyt meidän äiti aikoo tappaa isän. Häken virkailija ei uskonut. Mari Johanna katseli ikkunasta ja näki, miten bussi pysähtyi pysäkille. Eikä lähtenyt enää liikkeelle.

Isä vietiin sairaalaan paikattavaksi, mutta selvisi. Keittiöveitsi oli osunut kaulaan, muttei onneksi valtimoon. Samaan aikaan kotipihalla vilkkuivat siniset valot. Poliisit tulivat hakemaan äidin.

Silti Mari Johanna ei olisi halunnut lähteä kotoa. Lapsi haluaa vanhempansa, olivat nämä millaisia tahansa, lapsi rakastaa ja on vanhemmilleen lojaali. Kun Mari Johanna teininä joutui lastenkotiin, hän piti sitä petturuutena. Hän rakasti isää, isokokoista ja -jalkaista, tummatukkaista, vihreäsilmäistä miestä, joka tosin tiukkaa viinaa juotuaan sai “kilareita”, raivokohtauksia. Mutta muuten hän oli mitä kiltein ihminen, ei tehnyt pahaa kärpäsellekään.

“Mua ei haitannu, et faija oli usein jurris. Mä rakastin sitä silti. Se oli rento, puhu aina Stadin slangii. Kiroili. Oli fiksu. Ties aina kaiken leffoist ja matematiikasta.”

Äiti oli eri maata.

Mutsi haukku mua vähän välii. Se sano, ettei ois pitäny tehdä mua ollenkaan. Olin läski ja liian faijan näkönen. Liian iso. Liian sitä ja tätä… Mä tunsin aika pitkään, et mutsi on kuningatar ja mä oon sen palvelija, joka päivän päätteeks menee nukkuu johki pienee koppiin.”

Miksi äiti nälvi ja alensi tytärtään jatkuvasti, joskus löikin?

Mari Johanna arvelee, että kyse oli katkeruudesta, siitä, että äiti oli tehnyt elämässään vääriä valintoja ja katui niitä. Katui omaa lastaan. Sellainen on hirvittävä tabu, mutta niinkin tapahtuu.

Toinen syy oli äidin isä, ukki.

Ukki oli lapsena joutunut evakkoon ja elämä oli kovettanut hänet kauttaaltaan. Ehkä ukki halusi suojella perhettään ja lastaan, mutta suojelunhalu oli mennyt yli ja muuttunut kontrolloimiseksi.

Ukista tuli häijy ja pahantahtoinen. Lopulta kun Marin äiti oli joutunut Peijaksen sairaalaan vuosien päihteidenkäytön seurauksena, ukki syyti vihaansa ulos. Oli kuulemma lähes kokonaan Mari Johannan syy, että äiti romahti. Katso nyt, mihin tilaan oot mutsis saattanut, ukki raivosi.

Typerryttävintä oli se, että Mari Johannan mukaan kaikki muutkin ympärillä lähtivät mukaan ukin syyttelyyn: viranomaiset, lääkärit…

Vasta lastenkodissa hän kuuli ensimmäistä kertaa, että oli syytön. Että äiti oli itse vastuussa teoistaan. Tuntui kuin painava taakka olisi pudonnut harteilta.

Kun mummi oli kuollut, ukki otti sairastelevan päihdetyttärensä huomaansa. Mari Johanna muistaa yhä, miten outoa sen jälkeen oli tavata ukki ja äiti. Ukki räyhäsi äidille aivan kuten aikoinaan mummille. Äiti oli puettu mummin vanhoihin vaatteisiin ja näytti kaukaa aivan tältä.

Ensin Mari Johannaa kylmäsi. Sitten hän puhkesi vihaan ja huusi täyttä kurkkua, miksi äiti salli ukin tehdä itselleen noin. Että ukki ei rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Ukki vain hymyili.

Lopulta tapahtui se kaikkein pahin. Eräänä aamuna poliisista soitettiin. Isä, jota Mari Johanna oli yrittänyt tavoitella, oli löytynyt. Koiranulkoiluttaja oli törmännyt ruumiiseen metsässä.

Se oli musertavaa. Mari sulkeutui vessaan ja itki siellä muiden näkymättömissä, aivan kuin olisi ollut taas pieni tyttö, jonka itkulla ei ollut merkitystä.

“Mä vaa silti toivoin, et kaikki ois vaa unta, ja ku herään faija on taas jossai kuppilas istumas.”

Kukaan ei tuntunut välittävän. Ympärillä arkielämä jatkui kuten ennenkin. Edes tuttu baarimikko ei korvaansa lotkauttanut kuultuaan isän, baarin kantispeikon, kuolemasta. Oltiin kuitenkin lähiössä, siellä, missä päihdetyypit kuolivat taajaan, eikä siinä ollut mitään erikoista. Sellaista se nyt vain oli.

Ensi alkuun Mari Johanna halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Isän vartalossa oli ollut ruhjeita. Mitä se tarkoitti?

Mutta sitten hän luovutti.

Vaikka olisi tapahtunut mitä, selitys ei toisi isää takaisin. Mari tajusi, ettei kaikkeen pidäkään saada vastauksia. Isällä oli isän salaisuudet, oma elämä ja valinnat - ja hänen piti hyväksyä ne.

Isänsä kuoleman jälkeen Mari Johanna tajusi monta muutakin asiaa. Hän alkoi huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan ja meditoida yhdessä miehensä Jussin (tunnetaan myös rap-artisti Kubena) kanssa. Hiljalleen elämä alkoi avautua ja kirkastua. Rakkaus yhteisiin lapsiin oli valtaisaa ja hän löysi itsestään hellyyttä, jota ei ollut itse lapsena juuri ikinä saanut, ainakaan äidiltään.

Hän mietti myös suomalaista hyvinvointivaltiota. Miten siellä sai kuolla ilman että kukaan välitti. Mari Johanna sanoo, että hänen suhteensa viranomaisiin on yhä kylmä.

– Ihmettelen kyllä sitäkin välillä, miksi minun tilanteeseeni lapsena ei puututtu. No, tosin en tainnut sitä itse halutakaan, hän sanoo nyt, kun istuu ison kustantamon kokoushuoneessa.

Ihmisenä, joka on kyennyt tekemään eräänlaisen luokkahypyn taiteeseen. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Yksittäisiä puuttumisia toki oli. Kerran eräs nainen pysähtyi kysymään, oliko kaikki hyvin, kun kouluikäinen Mari Johanna istui nuokkuvan, kuolaa valuttavan isänsä seurassa bussipysäkillä torin laidalla. Totta kai, hän vastasi ja hymyili. Nainen tyytyi vastaukseen ja jatkoi matkaa.

Mutta ehkä kyse oli ympäristöstä. Harvoin lähiössä kutsuttiin poliisit paikalle, kun seinän takana riideltiin. Marin perheen häädöt eri asunnoista tulivat toki pääasiassa isän ja äidin tappeluiden tähden. Tai entäpä lastensuojeluilmoitukset? Mari Johanna arvelee, että koulussa häntä varjeli lasuilta se, että hän oli tavallaan kiltti, ei ainakaan mikään raggarinuori. Ja ehkä makaaberisti myös se, että hän oli köyhä. Köyhistä ei niin piitattu, hän arvelee.

Mutta se on hänestä selvää, että isän antama vahvuus oli yksi asia, joka sai hänet kestämään kaiken. Äidin ja ukin vihan. Turvattomuuden ja yksinäisyyden. Kodin sekamelskan. Syyllistämisen.

Äitiin, joka yhä elää, Marilla ei ole enää kontaktia.

Ja myös ymmärrys auttoi. Mari Johanna sanoo, että hän on pienestä saakka jollakin tavoin ymmärtänyt ihmisiä. Että ihmisillä oli taakkansa, haavansa ja puutteensa, joille he eivät mahtaneet mitään.

Mistä tuollainen taipumus on peräisin?

Mari Johanna kohauttaa olkapäitään. Ei hän oikein tiedä. Isä sanoi joskus, että Mari Johanna on “vanha sielu”.

Olisivatpa kaikki.

Isä ei koskaan tuominnut Mari Johannaa, ei koskaan syyttänyt tätä mistään ja uskoi tähän vankkumatta.

Niin moni tässä maailmassa tuomitsee, eikä edes yritä ymmärtää. Ilmapiiri on kovempi kuin aikoihin. Miten saada lupa unelmoida enemmästä, jos ympärillä halutaan lyödä alaspäin? Muuta mahdollisuutta ei ole kuin yrittää itse tehdä toisenlaisia valintoja, niin Mari uskoo.

Ehkä se oli myös yksi motiivi kirjoittaa kirja: lisätä ymmärrystä siitä, millaista elämä on yhteiskunnan syrjällä. Piirtää sen näkymättömät ihmiset esiin. Ehkä jopa voimaannuttaa heitä.

“Mä näin ihan äskettäin pitkäst aikaa unta faijast. Se seiso siin, ja mul jäi semmone olo, et faija halus tulla kertoo, et se suojelee mua ja on täs mun vieres edelleen. Et mun ei tarvii olla surullinen eikä murehtia mistää.“