Metropoliitta Ambrosius: ”Ikä on vähentänyt nautintojen määrää”

1. Pyrkimys viisaaksi mieheksi

Lapsuuteni Pohjois-Karjalassa Tohmajärvellä oli hyvä ja turvallinen. Matkani maalaistalosta tähän päivään on ollut pitkä ja monipolvinen. Onneni olivat vanhemmat, jotka antoivat minun käydä koulua. Se ei ollut pienessä kylässä 1950-luvulla itsestäänselvyys. Elettiin aikaa, jolloin kylällä ei ollut vielä sähköjä eikä puhelimia. Puhelin tuli meille kyllä myöhemmin.

Vanhempani sanoivat, että saan mennä oppikouluun, jos haluan. Niinpä pyrin sinne ja poljin pääsykokeisiin 12 kilometrin matkan polkupyörällä. Oppikoulun jälkeen oli hyvä lähteä pois ja mennä eteenpäin elämässä, mutta minulla oli ollut yksi kantava ajatus lapsuudestani lähtien. Viisivuotiaana mielessäni oli selkeä päämäärä – halusin tulla viisaaksi mieheksi. Muistan sen ajatuksen yhä hyvin. Olen sillä tiellä edelleen.

Kun tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan, karjalaisuuteni korostui vähän sellaisena ’hurraa­karjalaisuutena’. Se jäi myöhemmin, kun näin, miten monet ortodoksit olivat olevinaan enemmän karjalaisia kuin ortodokseja. Karjalaisuudella ei ole minulle enää nostalgista merkitystä.

2. Puolimatkan krouvissa

Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä on meneillään iso remontti, jonka yhteydessä siirrymme pilvipalveluun. Se on hauska analogia, sillä täällähän on paljon enkeleitä. Siinä mielessä olemme olleet pilvipalvelussa jo pitkään.

Minulle Sofia on puolimatkan krouvi taivaaseen. Enkelit edustavat minulle kauneutta, rauhaa, pysähtymistä ja sielun lepoa. Ja vaikka enkelit ovat läsnä, ihmisten kesken tulee välillä ristiriitoja. Se on luonnollista, ja ristiriidat on kyettävä käsittelemään.

Jos mietin näitä materiaalisia asioita, näen teknologian kehittymisen mahdollisuutena. Ihmisten vapaus kasvaa teknologian kautta – mutta samalla myös vastuu. Keinoäly on kuin tuli ja viina, hyvä renki, mutta pahimmillaan huono isäntä.

En vastusta teknologian kehitystä. Se, että pysyn jotenkin vauhdissa mukana, on ehkä merkki siitä, että hommani täällä ovat vielä kesken. Haluan olla kehittämässä Sofiaa ja tuoda oman osuuteni tähän kehitystyöhön.

3. Rauhaan tarvitaan tekoja

Sodan ja rauhan teemat ovat olleet väistämättä mielessäni viime aikoina. Olen ottanut itsekriittisen näkökulman, koska kirkon rauhantyön historia on minimalistinen. Kirkko on ollut historian aikana radikaalisti rauhan puolesta vain marttyyrikirkon, reformaatioajan anabaptistien ja kveekarien aikana.

Rauhasta puhutaan, mutta tärkeämpää olisi toimia ja tehdä. Raamatun Vuorisaarnassa sanotaan, että rauhantekijät ovat autuaita, mutta autuus-termi hengellistää asian eikä kannusta toimintaan. Alkuperäisen kreikankielisen tekstin perusteella oikeampi ilmaisu olisi ’onnellisia ovat rauhantekijät’.

Kun katsoo Suomen historiaa, meidän on ollut pakko sotia. En suhtaudu kriittisesti sotiimme tai Ukrainan puolustussotaan. Meiltä puuttuu kirkon piirissä kuitenkin syvällinen sodan tuomitseminen, enkä näe merkkejä ajattelun muuttumisesta.

Venäjän ortodoksikirkossa on menty toiseen ääripisteeseen, koska kirkon johto on julkisesti asettunut puolustamaan sotaa. Satun tuntemaan kirkon entisen kakkosmiehen, piispa Ilarionin, joka erotettiin viime kesäkuussa, koska hän ei asettunut sodan kannalle. Sanojen voima on lopulta heikko, ja nyt tarvittaisiin esimerkin voimaa. Meidän pitäisi olla kaikkea pimeää vallankäyttöä vastaan.

4. Ikä vähentää nautintoja

Olin loppukeväästä pyhiinvaellusmatkalla Serbian luostareissa ja oivalsin vasta siellä, että Serbian valtion juuretkin ovat 1200-luvun luostareissa. Kävin kolmessa luostarissa, joista pari kuuluu Unescon kulttuuriperintölistalle.

Luostareiden hengellinen tunnelma kertoo ihmisen kaipauksesta ylittää pimeys. Koin suuren ristiriidan upean kirkollisen historian ja Serbian nyky­todellisuuden välillä.

Oppiiko ihminen mitään? Maalla on syvä hengellinen kulttuuri, mutta nykyisin paljon ongelmia muiden entisen Jugoslavian alueen valtioiden kanssa. Balkanin sodissa Suomi oli tekemässä siellä rauhaa, mutta rauhantekijä Martti Ahtisaaren nimi ei valitettavasti ole korkeassa kurssissa nykyisin.

Koin matkalla kuitenkin hiljaisen, meditatiivisen rukouksen voiman ja jylhän vuoristomaiseman kauneuden. Estetiikka on ortodoksisuudessa tärkeää. Kun menen palvelukseen Uspenskin katedraaliin, unohdan hetkeksi sen, olenko taivaassa vai maan päällä.

Ikä on vähentänyt nautintojen määrää. Hyvällä ruoalla ja juomalla ei ole enää niin suurta merkitystä kuin nuorempana. Ehkä eniten nautin innostavista kirjoista ja muusta taiteesta. Ortodoksikirkon myötä minulle avautuivat aikoinaan taide ja kauneus.