Irja Askola kertoo, miten naispappeuden hyväksyminen ravisteli Suomea: “Naiset uhkasivat järjestystä ja miesten asemaa kirkossa – niin kuin he totisesti ovat tehneetkin”

Naisten tie papinvirkaan vaati yli puolen vuosisadan taistelun. Kun kirkolliskokous marraskuussa 1986 viimein hyväksyi naispappeuden, oli tultu pitkälle Wendla Ivaskan päivistä.

Ivaska suoritti teologisen loppututkinnon vuonna 1913, ensimmäisenä naisena Suomessa, mutta tarvitsi erivapauden opintoihin sukupuolensa vuoksi. Pappisvihkimystä hän ei koskaan hakenut.

Naispappeudesta keskusteltiin kirkolliskokouksessa jo 1940-luvulla, mutta vasta vuonna 1963 siitä äänestettiin ensimmäisen kerran. Esitys raukesi, ja naiset saivat lohdutukseksi seurakuntalehtorin viran. Vuonna 1976 lehtorit pääsivät avustamaan ehtoollisella ja toimittamaan konfirmaatiota, tosin vain kirkkoherran luvalla, mutta tie pappeuteen pysyi kiinni. Vuonna 1984 aloite hylättiin jälleen.

Marraskuu 1986 teki lopun vuosikymmenten jarrutuksesta, kun kirkolliskokouksessa vihdoin päätettiin, että naiset olivat yhtä kelvollisia papinvirkaan kuin miehet. Vuonna 1988 ensimmäiset suomalaiset naiset vihittiin papeiksi. Piispa emerita Irja Askola oli yksi heistä.

– He olivat hirveän vihaisia, Irja Askola muistelee naispappeuden vastustajia.

– Koulutetuiltakin ihmisiltä hukkui rationaalinen ajattelu piilotettuun naisvihaan. Naiset uhkasivat järjestystä ja miesten asemaa kirkossa – niin kuin he totisesti ovat tehneetkin.

Irja Askola puhuu Helander-kodin kirjastossa rauhallisesti. Hänen nimensä on liitetty muutokseen siitä lähtien, kun hänet vihittiin papiksi 1988 ja Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi 2010. Molempiin tilaisuuksiin liittyivät tiukat turvajärjestelyt.

Naispappeuden pitkä vastustaminen oli Askolan mukaan traditioiden taistelua.

– Nainen oli Raamatun teksteissä oman aikansa ja yhteiskuntansa tuote. On totta, että apostolit olivat miehiä, mutta uskon, että nykyajassa apostoliksi olisi voitu kutsua myös nainen. Se vain ei käynyt siinä yhteiskunnassa. Raamatusta löytyy vahvoja naisia, kaikki riippuu siitä, minkälaisilla silmälaseilla tekstejä luemme.

Naispappeuden vastustaminen näkyi kirkon arjessa muun muassa siinä, että tilaisuuksiin ei kutsuttu puhujiksi ulkomailta naispappeja eikä piispoja.

– Vierailijat olivat aina miehiä. Naiset eivät saaneet esikuvamalleja eikä kirkkokansa päässyt omin silmin näkemään, että naisetkin voivat olla pappeja.

Naispappeus tuli mahdolliseksi, koska vastustajien rintama oli hiljalleen harventunut ja kokouksen nais­edustajien määrä noussut. Piispainkokouksessa vastustajia oli enää vain yksi, Oulun piispa Olavi Rimpiläinen. Kirkolliskokous hyväksyi ehdotuksen naisten pääsystä papinvirkaan Turun kristillisessä opistossa 6. marraskuuta 1986 kuuden äänen määräenemmistöllä.

Kun tieto päätöksestä tuli, Irja Askola työskenteli Järvenpään seurakuntaopistossa lehtorina.

– Se oli Järvenpäässä yhteinen ilo. Tuli kukkia ja onnitteluja. Miespapit järjestivät meille kuudelle naislehtorille juhlat ja kaatoivat kahvia, kun me istuimme ruusut käsissä kuvattavina, Askola muistelee.

Askola uskoo, että naispappeuden hyväksymiseen vaikutti vahvasti muiden Pohjoismaiden esimerkki.

– Se herätti ajattelevampia ihmisiä miettimään, että mihin leiriin me oikeastaan kuulumme.

Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi Helsingissä maaliskuussa 1988. Askolan vuoro tuli elokuussa.

– Siinä oli valtavasti tunnetta. ­Tuomiokirkko oli täynnä ihmisiä. Se päivä on yhä vähän utuisena mielessä, että oliko se tottakaan.

Omassa pappisvihkimyksessään Askola muistaa puhuneensa mielessään isovanhemmilleen: yrittäkää ymmärtää, lupaan toteuttaa pappeudessa parhaani mukaan niitä arvoja, joita te edustitte.

Pappisvihkimyksen jälkeen Irja Askola työskenteli Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä ja sitten Diakonia-ammattikorkeakoulun kansainvälisten asioiden hoitajana. Vuonna 2004 hän otti vastaan määräaikaisen työn Alppilan seurakunnan pappina, lähellä kotiaan. Ratkaisu yllätti työnantajan, olihan tarjolla pienempi palkka ja pätkätyö.

– Se oli hyvä päätös. Minä pidin Alppilasta ja Alppila minusta. Siellä oli samanlainen henki kuin lapsuuteni seurakunnassa Lauritsalassa.

Kasteet ja hautajaiset sujuivat heti. Haaste tuli yllättävältä suunnalta: liturgiasta. Koska naispappeus ei ollut opintoaikana sallittua, naisopiskelijat eivät päässeet harjoituksiin.

– Pojat pääsivät, mutta meille ovet pysyivät kiinni. Kun nuorempia naisia tuli töihin, he ihmettelivät, miten olin voinut ’lintsata’ pakollisista harjoituksista. He eivät tienneet, ettei meille ollut pääsyä. Ajattelutapa oli kääntynyt nopeasti.

Alppilassa vastarinta jäi vähäiseksi.

– Jos joku ei halunnut naispapin toimittamaan messuun, lähialueella oli vaihtoehtoja, muita kirkkoja.

Pian sen jälkeen, kun Askola oli aloittanut viransijaisuuden Alppilassa, Espoon piispa Mikko Heikka soitti hänelle ja pyysi avustajakseen. Pyyntö tuntui Askolasta epäreilulta seurakuntalaisia kohtaan. Niinpä hän ehdotti, että avustaisi piispaa ja kirjoittaisi puheen pohjia kotoaan etänä.

– Sillä tavalla sain hoidettua viransijaisuuden Alppilassa kunniallisesti loppuun.

Myöhemmin Irja Askolasta tuli Heikan teologinen erityisavustaja. Siitä tehtävästä hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi Helsingin hiippakuntaan vuonna 2010.

– Jotkut ajattelivat, että pitääkö meidän vielä kestää sekin, että hengellinen johtaja on nainen. Henkisesti tuli aika paljon mustelmia.

Piispaksi vihkimisessä Askola meni poliisin kehotuksesta kirkkoon turva­miesten kanssa. Myöhemmin, kun hän vihki lähetykseen homo­parin ja siunasi heidät, mukana oli taas turvamiehiä. Avustaja seuloi vihapostia ja lähetti uhkaukset poliisin nähtäviksi.

Kun Askolalta kysyy vielä tais­telusta naispappeuden puolesta, hän aloittaa omasta sisäisestä taistelustaan.

– Nuoruudessani pappeja pidettiin oikeistolaisina, yläluokkaisina. Minä tulin vasemmistolaisesta suvusta. Mietin, petänkö isovanhempieni pe- rinnön, jos hakeudun kirkon työhön.

Lappeenrannassa Irja Askolan isoisä ja kirkkoherra Kaiku Kallio ottivat tulisesti yhteen. Isoisän hautajaisissa punaiset liput liehuivat, mutta sama kirkkoherra piti koskettavan puheenvuoron ja antoi lähtiessään Askolalle kortin, jossa oli Neitsyt Marian kuva. Hän sanoi: ”Sinä, Irja, tulet vielä tarvitsemaan tätä.”

– Minulla on se kuva yhä.

Askola tiesi jo nuorena haluavansa kirkon työhön.

– Minulla oli vähän naiivikin ajatus, että haluan antaa takaisin, kun olen saanut seurakunnalta niin paljon.

Askola viittaa lapsuuteensa, jolloin isä kuoli yllättäen ja jätti jälkeensä velkoja. Äiti oli kovilla. Perhe muutti. Kaikki oli outoa.

– Lähellä oli seurakuntatalo ja siellä lastenkerho keskiviikkoisin. Kävelin sinne. Olin ujo, mutta menin silti. Sillä tiellä olen edelleen.

Askola kertoo silmät säihkyen Lauritsalan seurakunnan ilmapiiristä.

– Oli syvää siunausta. Opin tulemaan toimeen ja unohtamaan haavat. Se oli realistista seurakunnan elämää, tässä todellisuudessa olemista. Sinne päätymiseni oli Jumalan salaista kuljettamista, minkä suunnitelman hän oli elämälleni tehnyt.

Askola oppi myös tasa-arvoa.

– Meitä oli paljon vaatimattomista oloista tulevia, mutta yhtä lailla sinne solahtivat kauppalanjohtajan ja Kaukaan tehtaan herrojen lapset.

Ajatus pappeudesta alkoi kyteä jo lukioaikana, mutta silloin Askola ei vielä haaveillut siitä tietoisesti. Ympärillä oli vahvoja naisia, isoäiti oli mukana kaupunginhallituksessa.

– Ymmärsin, että naisetkin voivat olla johtavissa asemissa, ja sitähän pappeus tavallaan myös oli.

Askola kävi haastattelemassa koulu­tehtävää varten seurakunta­lehtori Kaarina Knaapilaa.

– Hän oli vaikuttava hahmo. Siinä jotenkin pappeus leijui ilmassa.

Naisten asema evankelisluterilaisessa kirkossa on muuttunut paljon kiivaista naispappeuden taistelun vuosista. Vuonna 2025 virassa toimivista papeista yli puolet on naisia.

– Nyt ei juuri puhuta naispapeista, vaan papeista. Naispiispoista vielä puhutaan, mutta heitäkin on jo kolme, Askola sanoo.

Pappeus on Irja Askolalle kutsumus, ei ammatti. Velvollisuus ja tehtävä, joka läpäisee koko olemuksen.

– Pappeus on ihana asia. Se tulee sisältä, kun antaa pyhyyden koskettaa eikä torju Jumalan kutsua. Pappeus ei ole kutsu täydellisyyteen, vaan oikeudenmukaisuuden palvelemiseen. ●