Image

Kuiskaajan katse: Irene Taurisen tehtävä on saada toiset näkymään paremmin – "Kuulostan varmaan joltain Shakespearelta, mutta minulle näyttämö on perhe"

Kuiskaajan katse: Irene Taurisen tehtävä on saada toiset näkymään paremmin – "Kuulostan varmaan joltain Shakespearelta, mutta minulle näyttämö on perhe"
Kuiskaaja Irene Taurinen on työskennellyt 150 vuotta täyttävässä Kansallisteatterissa vuodesta 2009. Hänen työnsä on jatkuvaa havaitsemista, kuuntelua ja näyttämön kielen tutkimista. Hän on siellä, missä teatteri pandemian ja globaalien kriisien ajassa yhä puolustaa paikkaansa.
Julkaistu: 13.5.2022

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä on ahdasta. Minimalistisen kerrostalolavasteen keskellä törröttää pala hämyistä metsää. Taustalla risteilevät metallikehikot, joiden keskellä Fanni Noroilan Ofelia puristaa appelsiinin Olavi Uusivirran Hamletin rintakehälle tuoreen Hamlet-esityksen teaser-videolla.

Kuiskaaja Irene Taurinen pahoittelee tungosta. Vuonna 1902 avatun teatterirakennuksen remontti on poistanut käytöstä näyttämön takaosan. Normaalisti näyttämön syvyyteen mahtuisi vaikka lyhyt juna, joka saapuu kaukaisuudesta kohti yleisöä, Taurinen sanoo. Nyt eri tuotantojen sisäkkäin ladotut lavasteet muodostavat lavalle retrospektiivisen simpukan. On Pintaremonttia, Hamletia ja Sanantuojaa.

Kansallisteatteri täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niistä 13 viimeisintä Irene Taurinen on työskennellyt talossa papereineen, yliviivauskynineen ja havaintoineen, joista esityksen selkäranka vähitellen itää. Hän operoi tekstin ja näyttelijän välissä, lukee merkityksiä ja kuuntelee näyttämöä. Hän on aina siellä, missä esitys vasta etsii muotoaan.

Suuren näyttämön katsomo pursuilee kuin täytekakku: sen kullatut aitiot, pylväät ja punaiset samettipenkit avautuvat lavalta käsin melkein pelottavan perinteisinä. Ensimmäinen penkkirivi on näyttämöä niin lähellä, että sen keskellä istujan on nähdäkseen taitettava niskansa vähän kivuliaaseen asentoon. Se on paikka, jossa kuiskaaja Taurinen harjoituksissa istuu. Hän on lähempänä näyttelijöitä kuin muut työryhmän jäsenet – lähempänä kuin esimerkiksi ohjaaja, joka katsoo kokonaisuutta Taurisen selän takaa. Niin lähellä, että näyttelijöiden ilmeet ja eleet tulevat suodattamattomina esiin, ajattelu näkyy. Vain kuiskaaja on paikalla aina, ensimmäisistä harjoituksista esityskauden loppuun.

Kun näyttelijä turhautuu itseensä, tekstiin tai tilanteeseen, Tauriseen osuu usein tunteen ensimmäinen kärki.

”Se on luonnollista”, hän sanoo. ”Tässä työssä pitää osata suhtautua vähän niin, että vesi valuu hanhen selästä.”

Kuiskaajan työ on auttaa näyttelijää tekstiin liittyvissä kysymyksissä, Taurinen tiivistää. Hän tutustuu esityksen tekstiin perusteellisesti ja hankkii tarvittaessa lisää tietoa näytelmän tapahtumista, tarkistaa vuosilukuja ja seuraa tekstin sisäistä logiikkaa. Jos jonkin asian sanotaan tapahtuvan näytelmän aikana kuusi kertaa, Taurinen katsoo, että näin myös on.

Jos näytelmä on käännetty suomeksi, Taurinen osallistuu kielellisten epäjohdonmukaisuuksien tai epäselvyyksien selvittelyyn. Kun hän tuurasi toista kuiskaajaa Minna Leinon ohjaaman Sanantuojan harjoituksissa, yhtä näyttelijöistä vaivasi, ettei hän tiennyt, kuka on se ”hän”, johon repliikissä viitataan. Kyseessä oli erityisen monipolvinen tekstiryöppy, jossa lauseiden tekijät vaihtuivat tiuhaan.

”Sitten selvitimme pronominit alkutekstistä.”

Mukana harjoituksissa ovat näytelmän kaikki versiot. Kantaesityksen teksti saattaa muuttua paljonkin. Esimerkiksi tuoreessa Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa Kampaamo-esityksessä eri versioita tuli niin paljon, että Taurinen viihdytti näyttelijä Sari Puumalaista kirjoittamalla tälle joka version kulmaan uuden lempinimen.

Kampaamo kertoo kahdesta kampaamoyrittäjästä, joiden laskut kasaantuvat, perheet oireilevat ja liiketila hajoaa käsiin. Esitys käsittelee duunari-identiteetin kysymyksiä, vaikeuksien selättämistä, unelmia ja omanarvontuntoa ajassa, jossa konsulttikieli ja digialustat määrittelevät työn ehtoja. Vakava komedia, luonnehditaan käsiohjelmassa.

Komedian ja tragedian välissä häilyvässä esityksessä kieli on keskeinen keino. Näytelmän harjoituksissa esimerkiksi päädyttiin pohtimaan, miksi muutoin lempeä hahmo kiroili niin paljon. Kun tekstiä leikataan, Taurinen saattaa auttaa näyttelijää sisällyttämään leikatun osion mukaan sanattomasti. Hahmon sisäinen kaari ja tekstin syy-seuraussuhteet kirkastuvat usein, kun kuiskaaja ja näyttelijä hahmottelevat logiikkaa repliikkien muistamiseen.

”Mistä tilanteeseen tullaan ja mitä sanat aiheuttavat? Usein auttaa, kun ymmärtää, miksi hahmo sanoo tietyt asiat.”

Samasta syystä Taurinen kirjaa lähes jokaisen repliikin perään, mitä lavalla sillä hetkellä tapahtuu.

”Tässä näyttelijä ottaa kahvikupin, menee ovesta.”

Suuren näyttämön katsomon etunurkassa on pieni aitio. Soppi on kuin sisältä samettinen kuumailmapallon kori – ahdas mutta ylellinen. Siellä Irene Taurinen istuu esityksen aikana, seuraa tekstiä tietokoneeltaan. Koneen käyttö on ainut digitalisaation mukanaan tuoma seikka kuiskaajan työssä. Muutoin toimenkuva ei ole Taurisen työuran aikana muuttunut, sillä keskiössä ovat edelleen aistit, läsnäolo, nopea ajattelu ja kyky havaita.

Kuiskaajan roolissa hiljainen tarkkailu ja aktiivinen asioihin puuttuminen yhdistyvät jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Tekstin äärellä hän ennemmin kuuntelee kuin katsoo näyttämöä, seuraa sen pulssia ja lukuisia toisiinsa vaikuttavia tekijöitä. Jos näyttämö on sinfonia, teksti on sen partituuri. Kuiskaaja päivystää kuin lennonjohdossa tai avaruusasemalla, sillä tarkoitus ei ole puuttua asioiden kulkuun niin kauan kuin ne sujuvat. Toisaalta puuttumisen on oltava nopeaa ja radikaaliakin silloin, kun virhe tai sattuma uhkaa suistaa esityksen raiteiltaan.

Ammattinimikkeensä vastaisesti kuiskaaja ei nimittäin kuiskaa vaan leikkaa äänellään näyttämön kudokseen täysin kuuluvasti. Jos näyttelijät esityksessä hyppäävät osan tekstistä yli, päätös puuttumisesta on tehtävä nopeasti.

”Siinä pitää miettiä, onko unohdettu jotain niin olennaista, että se aiheuttaa myöhemmin esityksessä ongelmia”, Taurinen selittää.

Kuiskaajan pitää myös osata tulkita, huomasivatko näyttelijät unohduksen itse ja onko aukkoa mahdollista kuroa kiinni seuraavissa repliikeissä. Tarvittaessa kuiskaaja keskeyttää, tulee läsnäolollaan näkyviin ja häviää sitten taas.

Irene Taurinen ei ole koskaan halunnut näyttelijäksi. Esillä oleminen ei kiinnosta häntä. Kiehtovampaa on olla välissä, muuttuvassa ja alttiissa tilassa, jossa väistäminen ja täsmä­iskut vaihtelevat. Kuiskaaminen on liikettä käytännön ja teorian, tiedon ja intuition välillä. Askel eteen, askel taakse.

Harjoituksissa ja esityksissä Taurinen seuraa tekstiä ja merkitsee keltaisella värillä kaikki kohdat, joissa näyttelijä ohittaa tekstiä tai sanoo jotakin eri tavalla. Sitten keskustellaan ohjaajan sekä mahdollisesti näytelmäkirjailijan kanssa ja päätetään, missä kohdin teksti on lausuttava sellaisenaan ja milloin tarkoista sananmuodoista voi joustaa.

Esityksissä näyttelijät unohtavat harvoin. Kerran nuori pääosan esittäjä kuitenkin unohti niin ison osan repliikeistään, että meni esityksessä täysin lukkoon. Näyttelijän toiveesta Taurinen saapui teatterille lopun esityskauden ajan aina puolitoista tuntia etuajassa. Siten he ehtivät yhdessä käymään koko tekstin läpi.

Monesti häiriö tai katkos tulee odottamattomasta suunnasta. Koska Kampaamo-esityksen tarpeiston teosvastaava oli allerginen vehnälle, ei leivontakohtauksen taikinaan ollut saatu sitkoa. Harjoituksissa pöytään paiskattava taikina siis hajosi isoiksi kimpaleiksi ja levisi joka suuntaan kesken tunteikkaan monologin. Silloin myös Taurisen pokka petti.

Työ vaatii myös kärsivällisyyttä ja psykologista silmää.

”Täytyy huomata, kuka tarvitsee apua alussa ja kenen taas täytyy saada tehdä koko juttu läpi ennen mitään kommentteja. Näyttelijöillä on hyvin erilaisia suhtautumistapoja. Esimerkiksi Seela Sella ei halua, että hänelle kuiskataan enää esityksissä, hän haluaa ratkaista tilanteet itse.”

Kuiskaajan ammatissa taito lukea tilanteita ja tunteiden kaaria korostuu niin, että ensi-iltapaineiden kasautuessa Taurinen imautuu mukaan levottomuuteen. Hän aistii äänensävyjen ja kasvolihasten kireyden, joskus ahdistuu.

”Silloin pitää muistuttaa itseään siitä, ettei kiristyminen ole henkilökohtaista. Että ensi-illassa kaikki on taas ihanaa.”

”Kuulostan varmaan joltain Shakespearelta, mutta minulle näyttämö on perhe.”

Kun Irene Taurinen lukion jälkeen seisoi Helsingin avoimen yliopiston suomen kielen kurssin jonossa, tapahtui jotakin ratkaisevaa. Hän vaihtoi jonoa.

”Rupesin juttelemaan puheviestinnän kurssille jonottaneiden kanssa ja kiinnostuin.”

Lopulta puheviestinnästä tuli Taurisen pääaine ja tämän yliopistoajan ydin. Hän aloitti opintonsa fonetiikassa mutta vaihtoi puheviestintään heti, kun se oli mahdollista. Samalla Taurinen opiskeli psykologiaa, elokuva- ja televisiotutkimusta, teatteritiedettä ja latinaa. Yhdessä aineet muodostivat kokonaisuuden, joka oli kuin räätälöity tulevaa kuiskaajan ammattia varten, vaikka hän ei sitä vielä silloin tiennyt.

Taurinen uskoo, että kuiskaajaksi tullaan aina vähän vahingossa. Alalla taustat vaihtelevat. Yksi talon jo eläkkeelle jääneistä kuiskaajista oli aiemmalta ammatiltaan oopperalaulaja.

”Hän löysi lopulta juuri kuiskaamisesta itselleen intohimon ja oman paikan”, Taurinen muistelee.

Taurinen itse huomasi opiskelujensa loppupuolella sattumalta, että Helsingin kaupunginteatteri etsi riveihinsä kuiskaajaa, ja päätti kokeilla onneaan. Hän työskenteli Kaupunginteatterissa kolme vuotta ennen siirtymistään Kansallisteatteriin.

Lukiossa Taurisen lempiaine oli äidinkieli. Kielen syvällinen käsittely kiinnosti häntä alusta asti myös ammatillisesti, mutta opettajaksi hän ei ole koskaan halunnut. Opettajan ammatissa ollaan esillä ja äänessä tavalla, jota Taurinen ei tunne omakseen. Hän sanoo viihtyvänsä paremmin Kansallisteatterin mustiin huppareihin sonnustautuvien näyttämötyöntekijöiden hämärässä joukossa. Kerran Taurinen oli menossa suoraan töistä halloween-juhliin ja meikkasi itsensä hirviömäiseksi jo etukäteen. Sekään ei kuiskaajan työtä tai esityksen tunnelmaa häirinnyt.

Toisaalta joskus myös kuiskaaja halutaan sijoittaa näkyviin, osaksi kokonaisuutta. Eräällä vanhemmalla konkarinäyttelijä oli Taurisen mukaan tapana tehdä esityksessä kuiskaamisesta ohjelmanumero. Repliikin unohtaessaan hän juonsi kuiskaajan avun sisään suurellisesti kuin tirehtööri.

Taurinen ei ole koskaan epäillyt ammatinvalintaansa tai haaveillut muusta työstä. Työ oli alusta asti vaivatonta, itsestään selvä osa elämää. Ja sitten, keväällä 2020, kaikki katkesi.

Kun pandemia tyhjensi teatterit, Tauriselle valkeni todella, miten paljon teatteri hänelle merkitsee. Sen poissaolo tuntui kehossa ja häiritsi, raivasi tilaa sen kysymiselle, miksi jatkaa juuri näyttämön parissa.

”Kuulostan varmaan joltain Shakespearelta, mutta minulle näyttämö on perhe”, hän sanoo.

Taurisesta katsomo on kuin suvun pitkä pöytä, jonka ääreen joukolla kokoonnutaan. Teatterin tilassa vaihdetaan ajatuksia, nauretaan, järkytytään ja tullaan ravituksi. Kuten suvun illallisella, myös sukupolvien jatkumo ja aika tulevat näkyviksi. Taurisesta yleisö hakeutuu teatteriin kuin lapsi vanhempiensa kainaloon.

”Fyysisesti jaettu ilmapiiri on ihmisen sisäsyntyinen tarve”, hän uskoo.

”Elokuvassa voi tapahtua mitä tahansa – kuuluu puff ja ihmisestä tulee sininen kani. Täällä taas jonkun on käveltävä tuohon näyttämölle tuomaan ja viemään esineitä. Asioita on pakko koskettaa, pakko muistaa. ”

Pandemia kiihdytti teatterin digitaalista murrosta. Esityksiä suoratoistettiin koteihin ja järjestettiin interaktiivisina monikameratuotantoina. Teatteri­talojen sulku raivasi lisää tilaa kokeellisille muodoille, kuten yhden katsojan esityksille, somealustoille räätälöidyille esitystapahtumille ja videovälitteisille monologeille. Jo ajassa ennen pandemiaa teatterin ja elokuvan keinot ovat flirttailleet keskenään yhä laajemmin: laitosteattereiden esityksiin on yhdistetty livevideota, ja uudet teknologiat ovat mahdollistaneet näyttämöllä yhä nopeampia leikkauksia ja elokuvallisempia efektejä. Kahden ikonisen taidemuodon rajankäynti saa ehkä jotkut kysymään, mitä teatterilla enää tekee.

Taurista ei huoleta, että elokuvat tai suoratoistopalveluiden hittisarjat pyyhkisivät teatterin maailmankartalta.

”Teatteri on todellisuus”, hän sanoo. ”Elokuvassa voi tapahtua mitä tahansa – kuuluu puff ja ihmisestä tulee sininen kani. Täällä taas jonkun on käveltävä tuohon näyttämölle tuomaan ja viemään esineitä. Asioita on pakko koskettaa, pakko muistaa. Kyllä teatterissakin tehdään taikoja, mutta ne taiat tapahtuvat jaetun materiaalisen todellisuuden ehdoilla. Teatterissa eletty todellisuus ja illuusion todellisuus tulevat yhteen.”

Taurisesta teatterissa todellisuuden kohtaamiselle annetaan yhteinen tila ja turvallinen paikka. Teatteri tuo ihmisiä yhteisen todellisuuden ääreen tavalla, johon elokuva ei pysty.

”Sitähän teatteri on tehnyt aina. Tuonut ihmisiä toistensa luo.”

Taurisen mielestä elokuva on välineenä usein teatteria suoraviivaisempi, koska elokuvassa todellisuutta voidaan toistaa lähes sellaisenaan. Teatteri taas on hänestä metaforien aluetta, koska mitään ei voi kuvata suoraan, vaan kaikki täytyy esittää. Hän viittaa näyttämöllä seisovaan Sanantuojan lavasteeseen, viipaleeseen puutarhaa, ja sanoo, että lavasteen ilmiselvä esittävyys luo jo itsessään tilan symboliikalle.

”Kohtauksessa tuo puutarhan palanen lilluu pimeässä maailmankaikkeudessa yksinään. Siinä on metaforisuutta mukana, vaikka samaan aikaan suostumme siihen, että se on puutarha.”

Vaikka teatterin kenttä on Shakespearen ajoista monipuolistunut, Taurinen luottaa yhä tekstin ja tarinoiden kykyyn puhutella ihmisiä.

”Tarina on kuin hiusharja!” hän sanoo ja nauraa hersyvästi. ”Maailma on niin kaoottinen ja esitykset välillä niin kaoottisia, että draama on katsojaa auttava kielioppi. Jos lavalla kaikki on vain sekavaa, niin olennainen kysymys siitä, miksi kyseistä esitystä tehdään, saattaa kadota.”

Taurisen mielestä on aina tärkeää kysyä, mitä esitys haluaa sanoa. Miksi on päädytty tekemään juuri näin, kun miten tahansa muutenkin voisi tehdä?

Hän korostaa, ettei kaavan tarvitse olla aristoteelinen alku–keskikohta–loppu, mutta jonkinlainen kaari auttaa katsojaa saamaan esityksestä otteen.

”Vasta sitten voi kysyä, pidinkö vai enkö, aloittaa ajattelun”, hän sanoo. ”Ja kun rakenne on esityksessä olemassa, sen voi hyvin rikkoa.”

Tauriselle teksti on usein esityksen ydin. Sanoja ei tarvita paljon. Esimerkiksi Kristian Smedsin ohjauksissa hän kertoo nauttineensa pitkistä hiljaisuuksista ja staattisista näyttämökuvista, joissa teksti vain ajoittain nousee pintaan. Jos teksti on tarpeeksi vaikuttava ja huolellisesti tehty, se kannattelee koko esitystä, Taurinen ajattelee. Kaikista kuiskaamistaan tuotannoista eniten hän kertoo vaikuttuneensa Michael Baranin vuonna 2018 Kansallisteatteriin ohjaamasta ja kirjoittamasta esityksestä Tyttö, joka käveli.

”Se on ehdottomasti yksi hienoimmista näytelmäteksteistä ikinä. Esityksessä näyttelijät lähinnä puhuivat. Ei minulla ole mitään näyttäviä show-elementtejä vastaan, mutta jos pystyy rakentamaan kolmen tunnin esityksen, joka nojaa täysin kieleen, täytyy tekstin olla tosi hyvä.”

Taurinen sanoo olevansa vaativa katsoja myös teatterin ulkopuolella.

”En ole tunneihminen vaan hyvin käytännöllinen. Yleensä seuraan, miten näyttämön koneisto toimii, miten eri siirtymät on saatu toimimaan, miten jokin temppu on tehty. Tekstin pitää olla erityinen, jos unohdan miettiä näyttämöä ja humahdan täysin sisään esityksen maailmaan.”

Hyytävänä maaliskuisena lauantaina Irene Taurinen liikkuu Vallilan Kansallisteatterin aulassa seisoskelevien katsojien lomassa kuin saparopäinen varjo. Päivänäytös Kampaamo-esityksestä on juuri alkamassa, mutta hän ehtii vielä esitellä vanhaa makasiinitilaa, joka raivattiin Kansallisteatterin Pienen näyttämön väistötilaksi.

”Tuolta ylhäältä lenteli aluksi lintuja sisään, kunnes raot tukittiin. Ja katsomo piti rakentaa alusta uudestaan, koska sen kulma oli ensin liian loiva.”

Taurinen on tullut teatterille tapansa mukaan vain jonkin verran ennen esityksen alkua, sillä varsinainen työ tapahtuu esityksen aikana. Hän tapaa näyttelijät ja jutustelee, saattaa muistuttaa jostakin sellaisesta kohdasta tekstissä, joka aiemmilla kerroilla on mennyt ”omin sanoin”. Hän kokee tärkeäksi aistia näyttelijöiden päivän tunnelmaa jo ennen esityksen alkua voidakseen paremmin seurata esityksen energiaa. Väsymys, stressi ja erilaiset elämäntapahtumat vaikuttavat esityksen sisäiseen rytmiin ja sävyyn tavalla, josta kuiskaajan on hyvä olla tietoinen. Esityksen aluksi hän varmistaa työpisteensä kunnon, käynnistää tietokoneen ja juo lasin vettä.

Yleisö virtaa katsomoon. Iäkäs katsoja pikkutakissa kysyy Tauriselta, miten lipun istumapaikan löytää. Hetkeksi he jäävät rupattelemaan väistötilaan siroutuvasta auringosta, väentungoksesta. Esitys on loppuunmyyty.

Vallilan väistötiloissa Taurisen ”työhuoneena” toimii katsomon sivuun sijoitettu tuoli, jonka ympäristön hän on vuorannut valoa läpäisemättömällä teatteriverholla. Tila on ahdas mutta teatterimaisen kotoisa. Tietokone nököttää matalalla pöydällä, jonka alatasolla on paljon sekalaista tavaraa. Paperinen versio käsikirjoituksesta on aina mukana teknisten ongelmien varalta.

Kun Kampaamo-esitys alkaa ja katsomo pimenee, Taurinen aloittaa työnsä. Käsikirjoitukseen on merkattu yksityiskohtaisia huomioita näyttämön kokonaisuudesta. Lavasteen takaa nousevat saippuakuplat mainitaan, samoin kaiuttimista soiva kappale. Keltaisella merkityt kohdat käsikirjoituksessa hohtavat hämärässä kuin pienet lamput. Pian joku lavalla sanoo ”tuulinen”, vaikka tekstissä lukee ”talvinen”. Moneen kohtaan on kirjattu, että näyttelijä saattaa käyttää kahta eri versiota samasta lauseesta.

Tekstiä on esityksessä paljon: se on puhekielistä ja kiivasta. Hahmot tosiaan kiroilevat, mutta myös takeltelevat, valehtelevat ja puhuvat toistensa päälle. Takauma väkivaltaisesta parisuhteesta toteutetaan mustan huumorin lävistämänä leivontakohtauksena, jossa taikinaa paiskova Sari Puumalainen kertaa tapahtumia samalla, kun väkivaltaisen miehen muisto (Petri Liski) marssii sisään ja ulos ovesta irvokkaana vieteriukkona, laulaa kukkakimpuista.

Loppukumarrusten jälkeen ihmisjoukko liukuu katsomosta hiljaiseen aulaan, ja Taurinen jatkaa näyttelijöiden pukuhuoneen ohi käytävään. Henkilökunnan tilat ovat ahtaat ja parakkimaiset: näyttelijöiden pukuhuoneen täyttävät sohva, naulakko ja peilipöytä. Neljä ihmistä mahtuu tilaan, jos osa istuu tai likistyy seinää vasten.

Muut näyttelijät kiirehtivät jo ulkovaatteissaan pois ovensuusta, mutta Sari Puumalainen jää hetkeksi maskeerauspöydän sivuun ylistämään Taurisen ammattitaitoa.

”Mulla on sille rakkausnimi, Ireeni”, hän sanoo ensin.

”Ja Minnan [ohjaaja Minna Leino] puhelimessa olen nimellä Melkein Lääkäri”, Taurinen huikkaa käytävästä.

”Sähän olet mitä vaan”, Puumalainen toteaa vastaukseksi.

Puumalainen kertoo, että heidän kuiskaaja-näyttelijäsuhteensa on erityisen läheinen, sillä he ovat työskennelleet yhdessä Taurisen Kansallisteatteriin tulosta asti.

”Irene on mulle sellainen naisvoimahahmo”, hän sanoo. ”Kuiskaaja on yksi vaikeimpia ammatteja, koska siinä pitää olla jatkuvasti hereillä ymmärtämään eri ihmisiä ja tilanteita. Mutta Irene on niin herkkä ja tunneälyinen, että osaa löytää jokaiselle näyttelijälle juuri ne keinot, jotka toimivat.”

Puumalainen kertoo, ettei itse ole sitä tyyppiä, joka saa koko tekstin sisäistettyä ennen ensimmäisiäkään harjoituksia. Näyttämölle siirryttäessä kuiskaajan rooli on siis merkittävä.

”Irene tietää, että mulle toimii muistamisessa mielleyhtymät, joten vaikeissa kohdissa hän tarjoaa niitä. Että kun tässä on sana ’muutos’ ja tuossa edellisessä kohtauksessa tapahtui muutos, niin auttaisiko se.”

Puumalainen sanoo, että kuiskaajan rooli on keskeinen silloinkin, kun varsinaista apua ei enää tarvita. Esityksissä tieto Taurisen katseesta tarjoaa hänelle psykologista turvaa ja kannustusta, joka auttaa muistamaan.

”Monesti, kun harjoituksissa takeltelen, niin Irene sanoo, että ’se on sussa jo’ – ja on ihan oikeassa. Hän auttaa mua uskomaan, että muistan kyllä.”

Kysyttäessä kuiskaajan merkityksestä Puumalainen istuu pukuhuoneen pieneen pulleaan sohvaan ja huokaa. Hän puhuu painokkaasti luottamuksesta ja kertoo sitten esimerkin kuiskaajien tarkkanäköisyydestä. Vuosia sitten esittäessään Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita -näytelmää hän oli erikseen kieltänyt kuiskaajaa kuiskaamasta esityksessä, koska luotti pärjäävänsä paremmin ilman.

”Ja sitten, kun kävelin näyttämöllä olevan laiturin päähän aloittamaan monologia, niin yhtäkkiä kaikki katosi päästä. Siis kaikki. Ja vaikka olin kieltänyt, niin kuiskaaja pelasti mut antamalla repliikin ensimmäisen sanan. Kun myöhemmin kiittelin, hän sanoi, että oli nähnyt unohtamisen mun pään asennosta. Pää oli eri tavalla kuin aina aiemmin.”

Vallilan Kansallisteatterin sokkeloisissa takahuoneissa Taurinen johdattaa vielä yhteiseen tauko­tilaan vieviin portaisiin. Näyttämöltä on jo purettu Kampaamon lavasteet, ja joukko Taurisen sanoin ”meikäläisiä mustissa” kasaa tilalle Faustin kalustoa. Yksi näyttämötyöntekijöistä pyytää Taurista mukaan katsomaan työryhmän läheisille järjestettävää esitystä, mutta tämä vastaa menevänsä uimaan.

”Tai kaljalle. Valinta on vaikea.”

”Aijai, olen kade! Mulle se valinta olisi ihan selvä.”

”Eli uimaan!”

Näyttämötyöntekijöiden hilpeä rupattelu kantautuu yläkertaan asti. Minne tahansa Irene Taurisen kanssa teatterilla meneekin, tämä pysähtyy juttelemaan.

”Täällä on tiivis yhteisö”, hän sanoo. ”Kun allekirjoitin työsopimusta silloin 13 vuotta sitten, tuotantosuunnittelija vitsaili, että laita nimi alle siihen hautakiveen. Nauroin, että olen korkeintaan pari vuotta. Mutta toisin kävi.”

Työ ruokkii sinnikästä, pikkutarkkaakin luonnetta. Vapaa-ajallaan Taurinen sanoo olevansa yhtä pedantti kuin kuiskaajana. Nyt, kun lapset ovat muuttaneet kotoa pois, kukaan ei enää estä järjestelemästä haarukoita.

Taurinen sanoo oppineensa työssä kärsivällisyyttä, mutta myös rohkeutta ja oman paikan ottamista.

”Kuiskaajan työssä oma tila pitää itse rakentaa. Ohjaajan varpaille ei kannata astua, mutta voi huomata ne paikat, joissa oma asiantuntemus on eniten hyödyksi, ja astua aktiivisesti esiin.”

Onko kuiskaaja taiteilija?

Irene Taurinen on hetken hiljaa. Sitten hän kohdistaa katseensa tarkkuudella, jossa näkyy näyttämöä pitkään kesyttäneen ankaruus, lämpö.

”Kun sen noin suoraan kysyt, niin kyllä. Ajattelen olevani taiteilija, mutta taiteeni tehtävä on saada toiset näkymään paremmin.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »