”Näyttää siltä, että vanhempasi ovat sukua toisilleen” – DNA-testit paljastavat, että insesti on hämmentävän yleistä

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun pääset lukemaan tästä linkistä.

Kun Steve Edsel oli lapsi, hänen adoptiovanhempansa säilyttivät makuuhuoneensa kaapissa leikekirjaa, johon oli kerätty lehtileikkeitä. Toisinaan Steve pyysi kirjan itselleen ja tutki tarkkaan syntymästään kertovia otsikoita, kuten: ”Äiti hylkää pojan ja pakenee sairaalasta”, Winston-Salem Journal -lehti, 30. joulukuuta 1973.

Kyseinen äiti oli 14-vuotias, ”168 senttimetriä pitkä, ja hänellä oli punertavan ruskeat hiukset”. Hän oli tullut sairaalaan varhain eräänä aamuna omien vanhempiensa kanssa. He kertoivat sairaalalle nimensä, jotka kaikki osoittautuivat tekaistuiksi. Samana iltana kello 20, vain muutama tunti synnytyksen jälkeen, he olivat poissa. Mustavalkoisessa piirroksessa, joka äidistä on tehty hoitajien muistikuvien pohjalta, tällä on pyöreät silmälasit ja sivulle vedetty otsatukka. Ilme on tuima.

Hylätty poikavauva annettiin sijaishoitoon paikallisen Edselin pariskunnan luo, joka adoptoi hänet myöhemmin. Steve tiesi kaiken tämän jo lapsena. Hänen vanhempansa eivät koskaan yrittäneet salata hänen alkuperäänsä, ja he antoivat hänen tutkia leikekirjaa aina, kun hän sitä pyysi. Vasta 14-vuotiaana hän alkoi ajatella biologista äitiään enemmän. ”Olen 14-vuotias”, hän ajatteli tuolloin. ”Hän oli samanikäinen saadessaan minut.”

Steve alkoi etsiä biologista äitiään tosissaan parikymppisenä, mutta vihjeet johtivat pian umpikujaan. Kun hän täytti 40 vuotta, hän kertoi vaimolleen Michellelle haluavansa yrittää etsiä äitiään vielä kerran. Tämä tapahtui vuonna 2013.

Sukututkimusyritys AncestryDNA oli alkanut myydä postitse toimitettavia DNA-testejä edellisenä vuonna, joten Steve osti sellaisen. Ensimmäiset osumat eivät vaikuttaneet kovin lupaavilta: vain muutamia kaukaisia sukulaisia. Kun hän alkoi tehdä julkaisuja aiheesta biologisia perheenjäseniään etsivien ihmisten Facebook-ryhmässä, hän sai yhteyden geneettiseen sukututkijaan nimeltä CeCe Moore. Moore on erikoistunut löytämään ihmisiä heikkojen DNA-osumien avulla. Tekniikka tuli tunnetuksi vuonna 2018, kun se johti Golden State Killerinä tunnetun sarjamurhaajan vangitsemiseen. Mutta tuohon aikaan geneettinen sukututkimus oli vielä uutta, ja Moore oli yksi alan edelläkävijöistä. Hän tarjoutui auttamaan Steveä.

Vain parissa viikossa Moore oli rajannut etsinnät kahteen naiseen, samanikäisiin serkuksiin. Facebookista Steve sai selville, että yhdellä serkuista oli neljä lasta, ja että tämä julkaisi heistä usein kuvia, joissa lapset olivat kauniita ja hymyileviä. He näyttivät varakkailta, heidän elämänsä täydelliseltä – ”kuin sadussa”, Steve sanoo.

Toinen nainen puolestaan oli naimaton eikä hänellä ollut lapsia. Hän ei ollut lähisukulaistensa kaveri Facebookissa ja oli muuttanut kauas heistä, toiselle puolelle maata. Eräänä iltana – lauantaina, kuten Steve hyvin muistaa – Moore pyysi saada puhua hänen kanssaan puhelimessa.

Moore vahvisti sen, mitä mies oli jo ehtinyt epäillä: jälkimmäinen nainen oli Steven biologinen äiti. Mutta Moorella oli myös toinen uutinen. Hän oli yllättäen saanut selville jotain myös Steven biologisesta isästä. Näyttää siltä, että vanhempasi ovat sukua toisilleen. Steve ei tiennyt, mitä sanoa. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Steve sanoi luulevansa niin. Joko äitisi isä tai äitisi veli on biologinen isäsi. Tunteet alkoivat kuohua Steven sisällä: vihaa, tuskaa, arvottomuutta, inhoa, häpeää ja järkytystä yhtä aikaa. Kaikkina niinä vuosina, kun hän oli pohtinut omaa syntyperäänsä, hän ei ollut koskaan, milloinkaan ajatellut insestin mahdollisuutta. Miksi olisikaan? Mikä sen todennäköisyys edes oli?

Vuonna 1975, Steven syntymän aikoihin, eräs psykiatrinen oppikirja ilmoitti insestin yleisyyden olevan vain yksi miljoonasta.

Tämä luku on kuitenkin lähes varmasti huomattavasti alakanttiin. Insestiin liittyy usein lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, ja avoimeen keskusteluun aiheesta liittyy häpeää, minkä vuoksi aiheen tutkiminen on ollut hankalaa jo kauan. Feministitutkijat väittivät 1980-luvulla, että insesti oli uhrien kertomusten perusteella paljon yleisempää kuin on ajateltu, ja viime vuosina DNA on tarjonnut uudenlaista biologista näyttöä asiasta. Yleistynyt geenitestaus paljastaa yhä uusia salassa pidettyjä tapauksia, joissa lähisukulaisille on syntynyt lapsia. Samalla se tarjoaa ennennäkemättömän näkökulman insestiin nykypäivän yhteiskunnassa.

Perinnöllisyystutkija Jim Wilson Edinburghin yliopistosta järkyttyi siitä, kuinka yleisestä ilmiöstä on kyse anonymisoidun UK Biobank -tutkimustietokannan perusteella: Wilsonin toistaiseksi julkaisemattoman analyysin mukaan yksi 7 000 ihmisestä on syntynyt vanhemmille, jotka ovat ensimmäisen asteen sukulaisia, eli esimerkiksi veli ja sisko tai vanhempi ja lapsi.

”Se on paljon, paljon suurempi luku kuin mitä monet osaavat kuvitellakaan”, hän toteaa. Sitä paitsi tämä luku on vasta alkua: se kertoo vain niistä tapauksista, jotka johtivat raskauteen, jotka eivät päättyneet keskenmenoon tai aborttiin ja joista syntyi lopulta lapsi, joka kasvoi aikuiseksi ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi tutkimukseen.

Useimmat ihmiset, joita asia koskee, eivät välttämättä saa tietää todellista syntyperäänsä missään vaiheessa, mutta totuus paljastuu nykyään monille AncestryDNA:n ja 23andMe:n kaltaisten testien ansiosta. Steven esimerkki oli yksi ensimmäisistä Mooren tutkimista tapauksista, joissa vanhemmat olivat lähisukulaisia keskenään. Moore tietää nyt jo reilusti yli tuhat muuta tapausta, joissa henkilö on saanut alkunsa insestistä. Huomattava enemmistö näistä koskee ensimmäisen asteen sukulaisia ja loput toisen asteen sukulaisia (kuten sisaruspuolia, setää tai enoa ja veljen- tai sisarentytärtä, tätiä ja veljen- tai sisarenpoikaa, isovanhempaa ja lastenlasta). Tapauksia löytyy yhteiskunnan jokaiselta tasolta ja kaikista tuloluokista, hän lisää.

AncestryDNA tai 23andMe eivät kerro asiakkailleen insestistä suoraan, joten Mooren tiedossa olevat reilut tuhat tapausta liittyvät kaikki siihen pieneen osaan testaajista, jotka halusivat perehtyä tuloksiinsa tarkemmin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että he latasivat DNA-profiilinsa ulkopuoliselle sukututkimussivustolle, joka analysoi niin kutsuttuja ”homotsygoottisia jaksoja”, jotka tunnetaan myös nimellä ROH-jaksot (runs of homozygosity). Nämä ovat pitkiä jaksoja, joissa äidiltä ja isältä peritty DNA on täysin identtinen. Eräs suosittu sukututkimussivusto suositteli jonkin aikaa kaikkia, joiden homotsygoottisuus oli korkea, ottamaan yhteyttä Mooreen. Hän soitti heille yksitellen ja selitti ammattislangin termien arkaluontoisen merkityksen. Hänestä tuli vahingossa kenties maailman suurimman insestistä alkunsa saaneiden henkilöiden tietokannan ylläpitäjä.

Moore kertoo, että valtaosassa tapauksia biologiset vanhemmat ovat isä ja tytär tai vanhempi veli ja nuorempi sisar, mikä kertoo siitä, että lapsi on saanut alkunsa todennäköisesti seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena. Hänellä ei ollut tiedossa mitään tiettyä tahoa, jonka puoleen paljastuksista järkyttyneet ihmiset olisi voinut ohjata, eikä hän itsekään ollut koulutettu terapeutti. Nähtyään lukuisia tapauksia hän halusi kuitenkin ihmisten kokevan, etteivät he olleet yksin. Niinpä hän päätyi luomaan yksityisen, piilotetun tukiryhmän Facebookiin vuonna 2016 ja pyysi Steveä ja myöhemmin tämän vaimoa Michelleä ryhmän toisiksi ylläpitäjiksi. Heistä kolmesta oli tullut läheisiä Steven biologisen äidin etsintöjen jälkeisinä kuukausina ja vuosina, kun he käsittelivät asian herättämiä tunteita yhdessä.

Eräänä päivänä tämän vuoden tammikuussa Michelle, joka työskentelee myös Mooren osa-aikaisena assistenttina, kertoi minulle jutelleensa neljän uuden ihmisen kanssa sillä viikolla. Jokaisella heistä oli niin korkea homotsygoottisuus, että heidän vanhempansa olivat olleet ensimmäisen asteen sukulaisia. Aiemmin hän kammosi näitä puheluita. ”Takeltelin aina sanoissani”, hän muistelee. Niin ei enää käy. Hän kertoo järkyttyneelle ihmiselle linjan toisessa päässä, että tämä voi liittyä tukiryhmään, joka on täynnä samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hän myös sanoo, että tämä voi puhua hänen miehensä Steven kanssa.

Kun Steve sai tietää totuuden biologisista vanhemmistaan kymmenen vuotta sitten, hänellä ei ollut tukiryhmää, jonka puoleen kääntyä, eikä hän tiennyt, miten suhtautua hämmentävän sekaviin tunteisiinsa. Hän iloitsi aidosti siitä, että hän oli löytänyt biologisen äitinsä. Hän ei ollut koskaan näyttänyt adoptiovanhemmiltaan, mutta biologisen äidin ja tämän suvun valokuvista hän tunnisti omat silmänsä, leukansa ja jopa sen puolikkaan virnistyksen, johon hänen kasvonsa luonnostaan asettuvat.

Samaan aikaan hän tunsi myös vihaa äitinsä puolesta. Hän ei tiennyt hedelmöittymisensä tarkkoja olosuhteita, eikä pelkän DNA-testin avulla voinut päätellä, oliko syyllinen äidin isoveli vai tämän isä. Mutta äidin nuoren iän vuoksi Steve ei osannut kuvitella, että tilanne olisi ollut suostumuksellinen. Sairaalasta häipynyt silmälasipäinen 14-vuotias tyttö oli ikuistunut muuttumattomana hänen mieleensä, vaikka hän itse vanheni ja meni naimisiin ja hänestä tuli isäpuoli. Hän olisi halunnut suojella tuota nuorta tyttöä.

Vaikka hän halusi kiihkeästi tutustua biologiseen äitiinsä, hän pelkäsi, ettei tämä haluaisi tavata häntä. Herättäisikö hänen äkillinen ilmestymisensä traumaattisia muistoja – muistoja, joita äiti oli ehkä yrittänyt paeta koko aikuisikänsä, ottaen huomioon, kuinka kauas hän oli muuttanut ja kuinka vähän hän näytti pitävän yhteyttä sukulaisiinsa?

Uskonnollisena miehenä Steve rukoili asian puolesta ja päätti kirjoittaa äidilleen kirjeen. Hän kertoi siinä elämästään parin kappaleen verran, liitti mukaan kuvia ja kertoi äidin olevan hänelle rakas. Hän jätti kertomatta sen, minkä hän tiesi biologisesta isästään. Lisäksi hän huolehti siitä, että kirje lähti kirjattuna matkaan, jotta hän saisi ilmoituksen sen vastaanottamisesta ja voisi olla varma siitä, ettei kirje päätyisi vahingossa kenenkään muun käsiin.

Äiti ei koskaan vastannut. Steve kuitenkin tiesi hänen saaneen kirjeen: posti lähetti hänelle vihreän kuitin, jonka äiti oli allekirjoittanut kirjeen vastaanottamisen yhteydessä. Steve tutki naisen allekirjoitusta, tämän oikeaa nimeä, jonka tämä oli kirjoittanut omin käsin. Hän kosketti 40-vuotiaana ensimmäistä kertaa jotain, jota hänen äitinsä oli juuri koskettanut, piteli käsissään jotain, jota tämä oli juuri pidellyt. Hän laittoi lapun talteen Raamattunsa väliin.

Steve ei ollut koskaan kantanut äidilleen kaunaa siitä, että tämä oli jättänyt hänet sairaalaan, ja isyyden paljastuminen auttoi häntä ymmärtämään ratkaisua vielä paremmin. Samaan aikaan tieto herätti myös kysymyksiä siitä, kuka hän oikein oli. Tarkoittiko se, että hänessä oli jotain vikaa, jotain, joka oli koodattu hänen DNA:hansa hedelmöittymishetkestä lähtien? Myöhemmin eräässä podcastissa hän myönsi, että hän oli tuntenut olevansa pelkkää roskaa, ”kuin jotain, jonka joku oli vain heittänyt pois”. Ensimmäiset kuusi kuukautta asian paljastumisen jälkeen olivat hänen elämänsä vaikeimmat kuusi kuukautta.

Lähisukulaisten välinen insesti on yksi ihmiskulttuurien yleisimmistä ja syvimmälle juurtuneista tabuista. Selitys löytyy usein biologiasta: lapsille, joiden vanhemmat ovat sukua keskenään, kehittyy suuremmalla todennäköisyydellä erilaisia sairauksia, koska heidän vanhempansa kantavat luultavasti samoja resessiivisiä mutaatioita geeneissään. Muutamissa 1960-luvun ja 1980-luvun välillä tehdyissä tutkimuksissa, joissa seurattiin muutamia kymmeniä insestistä alkunsa saaneita lapsia, havaittiin, että lapsikuolleisuus ja synnynnäiset sairaudet olivat heillä yleisiä.

Toisaalta terveet lapset, jotka ovat syntyneet insestisistä suhteista, eivät aiemmin olisi edes tulleet lääkäreiden tietoon. Yleistynyt DNA-testaus on paljastanut huomattavasti suuremman joukon ihmisiä, joiden vanhemmat ovat veli ja sisko tai vanhempi ja lapsi, ja samalla on käynyt ilmi, että monet heistä ovat täysin terveitä.

”On suurelta osin sattumaa, aiheuttaako insesti kielteisiä seurauksia”, toteaa perinnöllisyystukija Wilson. Se riippuu siitä, sisältävätkö homotsygoottijaksot sairauksia aiheuttavia resessiivisiä mutaatioita. Meillä kaikilla on muutamia tällaisia jaksoja DNA:ssamme: ne muodostavat yleensä alle prosentin länsimaisten väestöryhmien genomista ja korkeamman osuuden niissä kulttuureissa, joissa serkusavioliitot ovat yleisiä. Wilsonin mukaan luku nousee noin 25 prosenttiin henkilöillä, jotka ovat ensimmäisen asteen sukulaisten jälkeläisiä. Vaikka geneettisen sairauden todennäköisyys on paljon suurempi, se ei ole suinkaan väistämätön seuraus.

Luvut herättävät silti kysymyksiä. Stevellä oli syntyessään sivuääni sydämessä, joka vaati kaksi avosydänleikkausta 13- ja 18-vuotiaana. Hän ei tietenkään voi olla varma vaivan syystä; sydänvika on yksi yleisimmistä synnynnäisistä poikkeavuuksista koko väestössä. Hän ja Michelle eivät myöskään koskaan onnistuneet saamaan lapsia yhdessä.

Muut Facebook-ryhmän jäsenet ovat kertoneet kamppailuistaan autoimmuunisairauksien, fibromyalgian, silmävaivojen ja muiden ongelmien kanssa – vaikka näitä onkin usein vaikea yhdistää nimenomaan insestiin. Insestistä johtuvat terveysongelmat voivat ilmetä monin eri tavoin riippuen siitä, mitkä mutaatiot ovat periytyneet.

”Kun menen lääkäriin ja minulta kysytään suvun sairauksista, mietin, kuinka paljon haluan kertoa”, sanoo Mandy, eräs ryhmän jäsenistä. (Jotkut ihmiset esiintyvät jutussa vain etunimellään, jotta he voivat puhua vapaasti perheestään ja sairauksistaan.) Kuinka paljon kokemusta keskivertolääkärillä ylipäätään on insestistä?

Kun Mandy sai tietää, että hänen biologinen isänsä on hänen äitinsä eno, hän alkoi etsiä tarinoita muista samanlaisista ihmisistä. Hän ei löytänyt muuta kuin ”inhottavia fantasioita” verkosta ja terveysongelmia käsitteleviä lääketieteellisiä artikkeleita. Hän tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi.

”En tunne ketään, jolle voisin puhua asiasta”, hän muistaa ajatelleensa.

”Kukaan ei tiedä mitä sanoa.” Kun hän lopulta löysi Facebook-ryhmän, hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut yksin kokemuksensa kanssa. Hän näki, kuinka muutkin kulkivat vähitellen kieltämisen, vihan, kaupankäynnin, masennuksen ja hyväksymisen vaiheiden läpi.

Hän ei tiedä tarkalleen, mitä hänen biologisten vanhempiensa välillä tapahtui, mutta hänen äitinsä oli tuolloin 17-vuotias ja äidin eno yli 30-vuotias. Vaikka asian paljastuminen aiheutti paljon tuskaa, se on myös auttanut Mandya ymmärtämään paremmin tiettyjä asioita lapsuudestaan. Toisin kuin Steve, Mandy varttui biologinen äitinsä kanssa, ja hän uskoi äitinsä miehen olevan hänen biologinen isänsä. Mies ei kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota, kun taas äiti kohteli häntä julmasti. Hän suhtautui Mandyyn eri tavalla kuin tämän nuorempiin veljiin.

”Ainakin nyt minulla on jonkinlainen vastaus siihen, miksi hän teki niin”, Mandy toteaa. ”En ollut huono lapsi eikä minua ollut mitenkään mahdotonta rakastaa.”

Myös Kathy varttui äitinsä hoidossa, vaikka hän aavisti jo varhain, ettei hänen isänsä ollut hänen biologinen isänsä. Heidän veriryhmänsä olivat yhteensopimattomat, ja hän kuuli huhuja äidistään ja isoisästään. Hänen äitinsä suku oli väkivaltainen ja kaoottinen, mutta hän oli läheinen isänsä sukulaisten kanssa, erityisesti isänpuoleisen isoäidin. ”He ovat olleet tukeni ja turvani”, hän sanoo.

Kun Kathy lopulta teki DNA-testin, joka vahvisti, ettei hän ollut biologista sukua isälleen, hän oli ehtinyt koko ikänsä ottaa etäisyyttä biologiseen perheeseensä ja tukeutunut sukuun, jonka kanssa hänellä ei ollut lainkaan yhteistä DNA:ta.

Hänen tarinansa on jollain tavalla vastakohta adoptoitujen lasten tarinalle, kuten Steven, joka halusi hartaasti tutustua biologiseen sukuunsa. Heistä kahdesta on silti tullut läheisiä. Kathy muistaa, kuinka vihainen Steve aikoinaan oli äitinsä puolesta. Hän sanoi tälle, että hänkin oli ollut joskus vihainen, mutta että hänen täytyi jättää se taakseen. ”Ei se tuo minulle rauhaa. Eikä se tuo äidilleni rauhaa”, hän muistelee sanoneensa. Eikä se tekisi tekemättömäksi sitä, mitä Steven äidin isä tai veli oli tehnyt tälle niin monta vuotta sitten.

Lopulta Steve onnistui tunnistamaan biologisen isänsä, vaikkakaan se ei vaatinut erityistä geneettistä kikkailua. Eräänä päivänä, kaksi ja puoli vuotta DNA-testinsä jälkeen, hän kirjautui sisään AncestryDNA:n sivustolle ja huomasi saaneensa osuman vanhemmasta. Kyseessä oli hänen äitinsä isoveli. Sivustolta hän näki, että hänen isänsä/enonsa oli kirjautunut sivustolle kerran, oletettavasti nähnyt, että Steve oli hänen poikansa, ja – vaikka Steve lähetti hänelle viestin – kirjautunut ulos palaamatta enää takaisin.

Siinä vaiheessa alussa herännyt viha oli jo alkanut laantua. Steve tunsi edelleen syvää myötätuntoa biologista äitiään kohtaan. Michelle kertoo, että hänen miehensä on aina ollut herkkä (hän pilkkaa miestään, kun tämä itkee elokuvaa katsellessaan), mutta tästä on sittemmin tullut entistä empaattisempi. Arvottomuuden tunteet, joiden kanssa Steve aluksi kamppaili, ovat väistyneet uudenlaisen määrätietoisuuden tieltä. Steve ja Michelle viettävät nyt tuntikausia puhelimessa keskustellen muiden tukiryhmän jäsenten kanssa.

Steve ei ole vieläkään puhunut biologisen äitinsä kanssa. Hän yritti kirjoittaa tälle toisen kerran ja lähetti tälle päiväkirjan elämästään, mutta äiti palautti lähetyksen avaamattomana. Hän lähettää äidilleen silloin tällöin viestejä Facebookissa sekä valokuvia lapsenlapsista ja koiranpennuista, joita hän on kasvattanut. Hän toivottaa äidilleen hyvää syntymäpäivää joka vuosi. Äiti ei ole vastannut, mutta ei myöskään ole estänyt häntä Facebookissa.

Kun päiväkirjalähetys palasi avaamattomana takaisin, Steve päätti ottaa yhteyttä äitinsä serkkuun, siihen toiseen naiseen, jota myös oli alun perin epäilty hänen biologiseksi äidikseen. Hän kaipasi jonkinlaista yhteyttä edes yhteen biologisen sukunsa jäseneen. Hän kirjoitti serkulle äidistään, muttei isästään, ja tämä jopa vastasi. Steve muistelee naisen kertoneen, että hän ja Steven äiti olivat olleet läheisiä lapsena, mutta että hän ei tiennyt mistään raskaudesta. Naisesta oli tuntunut siltä, että eräänä päivänä hänen serkkunsa vain ”katosi maan alle”, Steve kertoo. Nainen suostui lukemaan hänen päiväkirjansa, ja he alkoivat pian soitella toisilleen ja jutella perheistään.

Kuukausia myöhemmin Steve tunsi vihdoin voivansa jakaa totuuden biologisesta isästään, ja serkku hyväksyi hänet jälleen sellaisena kuin hän oli. He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2017, kun nainen oli käymässä läheisessä kaupungissa, ja hän kutsui Steven ja Michellen myöhemmin luokseen viettämään kiitospäivää. Viime vuonna hän välitti heille kutsun myös suureen sukujuhlaan. Steven lähimmät biologiset perheenjäsenet ei olleet paikalla, mutta naisen olivat, ja he kaikki tiesivät Stevestä ja hänen äidistään ja isästään. He tervehtivät häntä halaamalla ja ottivat perhekuvia yhdessä.

”Tunsin helpotusta”, hän kertoo, kuin taakka olisi nostettu hänen harteiltaan. Tässä suvussa hän ei ollut salaisuus.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.

The Atlantic