Apu

Inkeriläinen Andrei Tarsalainen eli lapsuutensa tietämättä sukulaistensa kovista kohtaloista


Andrei Tarsalainen eli lapsuutensa hiljaisuuden keskellä Neuvostoliitossa. Hän kantaa yhä mukanaan tarinoita esivanhempiensa kohtaloista, ja hän on jakanut ne lapsilleen. Samoja tarinoita kantaa moni Suomeen 1990-luvulta lähtien muuttanut inkeriläistaustainen paluumuuttaja.
Kuvat Petri Mulari

On loppukevään päivä vuonna 1995. Keravan asemalla on aurinkoista ja lämmintä.

Andrei Tarsalainen, 40, on sopinut tapaavansa pikaisesti vanhan ystävänsä, jolla on hänelle tuomisia Moskovasta. Siellä asuva serkku on saanut heidän isoisäänsä koskevan asiapaperin FSB:n arkistosta.

Neuvostoliiton romahdettua Venäjällä oli ollut mahdollisuus päästä tutkimaan FSB:n arkistoja. Niistä oli vastikään selvinnyt Andrein äidinisän Pjotr Mavnukovin todellinen kohtalo.

Perhe oli saanut jo vuonna 1956 todistuksen siitä, että isä oli tuomittu syyttömänä ja että tämän kunnia palautettiin, mutta tietoa siitä, miten isä kuoli, perhe ei saanut. Se saatiin vasta 39 vuotta myöhemmin.

Ystävä ojentaa Andreille aseman laiturilla kirjekuoren, vaihtaa pikaiset kuulumiset ja jatkaa seuraavalla junalla matkaansa. Andrei ei malta odottaa kotiin asti, vaan istuutuu penkille lukemaan. Asiapaperin tiedot kertovat kymmenen muunkin miehen kohtalosta, mutta äidinisän nimi nousee paperilta silmiin ensimmäisenä: Mavnukov Pjotr Ivanovitsh – ammuttavaksi!

– Ammuttavaksi! Tuntui kuin kuula olisi lävistänyt minunkin kalloni. Junat jatkoivat kulkuaan, ja aurinko pysyi taivaalla, mutta maailma ei ollut enää sama. Isoisäni kohtalo oli vihdoin selvinnyt.

"Mustat korpit" vainosivat

Andrei Tarsalainen muutti Leningradista Suomeen 28-vuotiaana vuonna 1983. Suomen kielen opiskelun hän oli aloittanut kaksi vuotta aikaisemmin. Lapsuudestaan hän muisti ainoastaan yksittäisiä suomenkielisiä sanoja ja loruja.

– Silloin vanhemmat katsoivat viisaammaksi opettaa lapsilleen enemmän venäjää kuin suomea.

Pienenä poikana Andrei sai kuulla sukulaistensa kertomuksia ”mustista korpeista”. Ne olivat mustia autoja, jotka Stalinin pahimpien vainojen aikaan vuosina 1937–38 veivät ihmisiä kuulusteluihin ja pidätettäväksi. Autot liikkuivat yleensä aamuyöllä.

– Oveen koputettiin yleensä silloin, kun ihmiset olivat sikeimmässä unessa. Unenpöpperöisenä he eivät juuri tehneet vastarintaa. Pahimpina vainovuosina ihmisiä katosi joka yö, etenkin vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia kuten suomalaisia. Ne tositarinat kuulostivat lapsuudessani niin pelottavilta, että toisinaan pelkäsin nukkumaan menemistä. Ajattelin, että yöllä musta korppi voisi tulla hakemaan minutkin, samalla tavalla kuin se vei iso­isäni.

Musta korppi vei Andrein äidinisän, Pjotr Mavnukovin joulukuun 18. päivänä vuonna 1937. Sukulaiset saivat tietää, että hänet vangittiin, samoin kuin naapurustossa asuvat kymmenen muutakin suomalaista syntyperää olevaa miestä.

– Heidän syytteekseen luettiin jäsenyys vastavallankumouksellisessa lahkossa, vastavallankumouksellinen nationalistinen propaganda kolhoosijärjestelmää vastaan, Neuvostoliiton panettelu, provokaatiohuhujen levittäminen Neuvostoliitossa vallitsevasta nälästä ja suomalaisten sorrosta.

Syytettyjä syytettiin myös siitä, että he julistivat fasistisen Suomen kukoistusta ja esittivät mielipiteitään Neuvostoliiton häviöstä.

– Jälkeenpäin kävi ilmi, että yksi näistä miehistä oli ilmiantanut kymmenen ystäväänsä, mutta joutunut sitten itsekin teloitettavaksi.

Tila menetettiin maatalouden kollektivisoinnissa valtiolle

Pjotr Mavnukov, alkuperäiseltä nimeltään Maunu, oli ollut tilallinen. Vuonna 1929 aloitettu maatalouden kollektivisointi tarkoitti sitä, että tila piti luovuttaa valtiolle ilman korvausta. Kun isoisä menetti tilansa, hänen piti hakeutua tehtaaseen töihin, jotta hän olisi pystynyt elättämään nelihenkisen perheensä: Anna-vaimon ja tyttärensä Olgan ja Zinaidan.

Maunu toimi myös baptistisaarnaajana, mitä viranomaiset eivät katsoneet hyvällä. Vallankumouksen jälkeen uskonnollinen toiminta oli kiellettyä, mutta suomalaissyntyiset miehet ja näiden perheet halusivat kielloista huolimatta hakeutua yhteisiin hartaustilaisuuksiin. Yhteisöllisyys auttoi kestämään pelon ja myös nälän.

KGB:n edeltäjä NKVD:n erikoistroikka tuomitsi 25.12.1937 Pjotr Mavnukovin ja hänen kymmenen ystäväänsä pykälän numero 58/10/11 mukaisesti korkeimpaan rangaistukseen, ja kolme päivää myöhemmin heidät ammuttiin.

Andrein isänpuoleiselle sukuhaaralle historia näytti toisenlaiset karmeat kasvonsa.

Andrein isänisä Matvei Tarsalainen oli muuttanut perheineen Leningradin Borovaja-kadulla sijaitsevaan suureen asuntoon vuonna 1928. Hän oli menettänyt valtiolle tilansa, joka sijaitsi Pavlovskissa lähellä keisarillista palatsia. Tilallisen elämä vaihtui 1930-luvulla tehdastyöläisen raskaaseen arkeen.

– Kaikki asiakirjat siitä, kuka Borovaja-kadun asunnon omisti, ovat kadonneet, mutta isäni kertoman mukaan lukuisia huoneita käsittävä kerrostaloasunto kuului Tarsalaisille. He omistivat ennen vallankumousta muitakin asuntoja Pietarissa ja useita taloja lähellä Pavlovskia, Andrei Tarsalainen kertoo.

Andrei Tarsalainen asuu Tuusulassa ­vaimonsa ja poikansa kanssa. Tytär ja keskimmäinen poika ­asuvat jo omillaan.

Matvei tunnettiin sydämellisenä miehenä, joka oli aina valmis tarjoamaan apuaan hätää kärsiville. Niinpä hänen kodistaan saivat turvaa myös monet inkeriläiskylistä vainoa paenneet suomalaiset. He ajattelivat, ettei heihin kiinnitetä miljoonakaupungissa samalla tavalla huomiota kuin hiljaisissa pikkukylissä.

Tarsalaisten kodista turvaa sai myös Mav­nukovin perhe 1930-luvulla.

– Oma isäni Andrei Tarsalainen ja äitini Olga Mavnukov olivat siis tutustuneet toisiinsa jo lapsuudessa, sillä heidän vanhempansa olivat hyviä ystäviä keskenään.

Anna (o.s.Tomberg), Olga, Pjotr ja Zinaida Mavnukov perhekuvassa vuonna 1930.

Sitten tuli toinen maailmansota ja Leningradin piiritys.

Leningrad oli saarroksissa syyskuusta 1941 alkaen. Saksalaiset pommittivat kaupunkia jatkuvasti, jolloin kaasu-, vesi- ja viemäriputkistot tuhoutuivat suurelta osin. Sähköä ja kaasua asuntoihin saatiin vain satunnaisesti, joten kerrostaloasunnot olivat jäätävän kylmiä. Yhdessä sellaisessa asunnossa Leningradin keskustassa Borovaja-kadulla värjötteli myös Tarsalaisen perhe. Matvei-isä, 62, Jeka­terina-äiti, 59, ja Olga-tytär, 35.

Toinen tytär Anna, 32, ja hänen kaksivuotias tyttärensä Katja pakkoevakuoitiin Altaille, ja Andrei-poika, 20, oli rintamalla.

Jokainen Leningradin asukas näki nälkää, koska kaupunkilaiset saivat korvikeleipää vain 125 grammaa päivässä, eikä muuta syötävää juuri ollut.

Kylmyys tunkeutui luihin asti. Borovaja-kadun asunnon kamiinoissa poltettiin kaikkea, mistä syntyi lämpöä.

Epätoivo valtasi usein Tarsalaisen perheen naisten mielet, vaikka Matvei-isä halusi valaa uskoa, että he kyllä selviytyvät kevääseen ja kesään asti, jolloin ruokaa olisi paremmin saatavilla. Hän luki hiljaisella äänellä Raamattua, haki lohdun sanoja.

Helmikuussa 1942 pakkanen nousi välillä yli 30 asteeseen.

Tarsalaisen perheen toivo omasta selviytymisestä alkoi hiipua. Jekaterina-äiti antoi omat leipäpalansa Olga-tyttärelleen, mutta maaliskuussa tämä silti menehtyi. Huhtikuussa kuoli Matvei-isä ja toukokuussa Jekaterina-äiti.

Tsheljabinskiin evakuoitu Olga Mavnukov kirjoitti Andrei-kihlatulleen rintamalle suru-uutisen, että myös hänen äitinsä menehtyi piirityksessä. Nuoret saivat lohtua toistensa kirjeistä ja päättivät pitää aina yhtä.

Vuonna 1945 Andrei Tarsalainen ja Olga Mavnukov kihlau­tuivat.

Ainoat, jotka selvisivät Leningradin piirityksen ajoista, olivat Anna-tytär lapsineen sekä rintamalla taisteleva Andrei-poika. Hän palasi sodasta lokakuussa 1945.

Maailmansodan loputtua Stalinin vainot ja Leningradin piiritys olivat melkein hävittäneet Mavnukovin ja Tarsalaisen suvut, mutta tarina jatkui silti.

Sodan päätyttyä Olga Mavnukov ja Andrei Tarsalainen avioituivat. He suorittivat korkeakouluopintonsa loppuun ja valmistuivat insinööreiksi. Vuonna 1954 heille syntyi poika, joka sai nimen isänsä mukaan.

Menneestä oli viisainta vaieta. Olga ja Andrei Tarsalainen eivät juuri puhuneet pojalleen vanhempiensa kohtaloista.

Andrei Tarsalainen nuorempi kuvattuna Olga-äidin ja Andrei-­isän kanssa 1960. Seuraavana vuonna äiti ­menehtyi salaman­iskuun.

Stalinin vainoista ei muutenkaan uskallettu puhua ääneen Andrein lapsuudessa, mutta Leningradin piiritys oli yleinen keskustelunaihe.

Piirityksen kokeneet muistelivat usein omia selviytymiskeinojaan.

– Jokainen tuosta kokemuksesta hengissä selviytynyt oppi todellakin arvostamaan ruokaa, ja se välittyi myös minulle, kertoo Andrei Tarsalainen.

Neuvostoliitossa Leningradia pidettiin sankarikaupunkina, samoin nyky-Venäjällä. Andrein lapsuudessa piirityksestä puhuttiin paljon myös koulussa. Koululaiset kävivät opettajiensa johdolla Piskarjovin hautausmaalla. Siellä palaa ikuinen liekki piirityksen uhrien muistolle.

– Sinne on todennäköisesti haudattu isäni vanhemmat Matvei, Jekaterina ja isän Olga-sisko sekä Anna-isoäitini, siis äidin­äitini, sanoo Andrei Tarsalainen.

Andrei Tarsalainen, 64, katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja miettii menneitä. Hän asuu Tuusulassa rintamamiestalossa vaimonsa ja poikansa kanssa. Tytär ja keskimmäinen poika asuvat jo omillaan.

Hän kantaa yhä mukanaan tarinoita esivanhempiensa kohtaloista, ja hän on jakanut ne lapsilleen. Samoja tarinoita kantaa moni Suomeen 1990-luvulta lähtien muuttanut inkeriläistaustainen paluumuuttaja.

– Vanhempieni lapsuudenystäviä pääsi muuttamaan Suomeen ja Ruotsiin 1940-luvulla. Noiden jo ikääntyneiden inkerinsuomalaisten kanssa olin säännöllisesti yhteydessä. Heiltä kuulin myös monia uskomattomia selviytymistarinoita.

Andrei on tuntenut surua siitä, että hän on menettänyt vainoissa ja piirityksessä kaikki isovanhempansa. Heidän muistoaan hän päätti vaalia myös opettelemalla suomen kielen.

– Sittemmin kiinnostuin yhä enemmän juuristani, jotka juontavat mitä todennäköisimmin 1600-luvun Savoon.

Julkaisi vanhempiensa sodanaikaiset kirjeet

Vanhempien ja isovanhempien kohtalot askarruttivat Andrei Tarsalaista niin paljon, että hän käänsi vanhempiensa sodanaikaiset kirjeet suomeksi ja julkaisi vuonna 2005 niistä teoksen nimeltä Kuunlaaksot – kirjeitä itärintamalta. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kirjoitti muistelmat Lapsuuteni sillat. Hän kertoo siinä vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinat sekä kuvailee omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

– Muistan kunnioittaen vanhempiani, he eivät murtuneet vaikka menettivät lähes kaikki omaisensa. Heillä riitti tarmoa perustaa perhe ja suorittaa korkeakouluopintonsa loppuun. He rakensivat omin käsin kesämökin Koillis-Inkeriin Nevan ylävirroille, ja se oli koko perheellemme maanpäällinen paratiisi. Parhaita asioita, joita vanhempani minulle opettivat, on se, että ihmisellä täytyy olla unelmia, Andrei Tarsalainen sanoo.

Muuttoaallot Inkeristä Suomeen

  • 1918–20 Suomeen tuli 8 000 inkeriläistä, joista noin 5 000 jäi.
  • 1940-luvun väestön­-siirroissa tuli 63 000 ihmistä. Heistä Suomeen jäi noin 8 000 henkilöä. Loput palasivat Neuvostoliittoon. Tänne jääneistä 4 000 henkilön arvioitiin paenneen edelleen ­lähinnä Ruotsiin.
  • 1990 alkaneessa nk. paluumuutossa arvioidaan tulleen noin 32 000 henkilöä.
  • Lisätietoa: www.inkeriliitto.fi

Inkerinsuomalaisten pitkä matka

Inkeri-nimen synnystä on kaksi tarinaa. Ensimmäinen johtaa vuoteen 1019, jolloin ruotsalainen prinsessa Ingegerd avioitui isänsä toiveesta Novgorodin ruhtinas Jaroslav I Viisaan kanssa. Ingegerd sai myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat. Siitä alkaen aluetta on kutsuttu Inkeriksi ja Inkerinmaaksi.

Toisen tarinan mukaan Inkeri sai nimensä ­Pietarin lähellä virtaavan Izhora-joen mukaan. Joen suomalainen nimi on Inkere.

Alue käsitti aikoinaan 55 000 neliökilometriä, ja se ulottui Virosta Laatokkaan. Vuonna 1617, Stolbovan rauhan jälkeen, alue siirtyi Ruotsin ­hallintaan. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Inkeri päätyi jälleen osaksi Venäjää.

Inkeri oli 1600-luvulla Kustaa II Adolfin voimakkaan luterilaistamispolitiikan kohteena. Hän halusi tehdä valtakuntansa itäisimmästä provinssista luterilaisen puskurin Bysanttia vastaan. Keinona oli suomalaisten talonpoikien houkutteleminen Inkeriin. Houkutus lähteä oli suuri, koska talonpojille luvattiin verohelpotuksia sekä vapautusta rintamapalveluksesta.

Inkerinmaalle lähtijöitä oli eniten Savosta ja Karjalankannakselta. Savolaisia kutsuttiin savakoiksi ja karjalaisia äyrämöisiksi.

Alueella oli entuudestaan asunut Itämeren suomensukuista väkeä, kuten inkerikkoja, jotka olivat ortodokseja.

1700-luvun lopussa suurin osa Venäjän valtakunnan alueella asuvista talonpojista eli maa­orjuudessa. Heillä ei ollut oikeutta viljelemäänsä maahan, eikä heillä saanut olla omia yrityksiä. Naimisiinmenolupakin täytyi pyytää isänniltä. Suomalaista orjatyövoimaa tarvittiin myös ­Pietarin rakentamiseen 1700-luvun alkuvuosikymmenillä.

Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vuonna 1861, minkä jälkeen inkeriläistenkin olot kohenivat. Inkerinsuomalaiset perustivat tuolloin oman suomenkielisen opettajaseminaarin sekä seurakuntien yhteyteen kirjastoja.

Sitten tuli kommunismi, ja talonpojat joutuivat luovuttamaan Neuvostoliiton alkuaikoina maa­tilansa, joista muodostettiin suuria yhteistiloja eli kolhooseja 1929–1931. Kollektivisointia vastustavia karkotettiin eri puolille Neuvostoliittoa.

Stalinin vainot pahensivat tilannetta. Erityisesti vuosina 1937–1938 suomalaista syntyperää olevat joutuivat ankaran etnisen vainon kohteeksi. Voidaan puhua kansanmurhasta. Perheitä pakkosiirrettiin pois kotiseuduiltaan. Suomalaisuuden perusteella inkeriläisiä vangittiin ja teloitettiin.

Stalinissa ei ollut tarpeeksi: 1940-luvun alussa alueelle vyöryi sota. Saksalaisten piirittämään Leningradiin jäi vuosina 1941–1944 arviolta 30 000 suomalaista syntyperää olevaa. Suuri osa heistä nääntyi nälkään, tauteihin tai kylmyyteen. Saartorenkaan ulkopuolelle jääneelle saksalaisten valloittamille alueille oli jäänyt noin 60 000 inkerinsuomalaista. Vuonna 1943 saksalaiset ja suomalaiset ryhtyivät kuljettamaan heitä Suomeen. Syksyllä 1944 heistä 55 000 palautettiin, ja osa palasi­ ­­omasta halustaan.

Huhtikuussa 1990 presidentti Mauno Koivisto sanoi ulkomaantoimittajien haastattelussa, että inkeriläisiä voidaan pitää ”takaisinmuuttajina”. Mitään erityistä toivotusta ei ollut, mutta tämän lausuman mukaan ruvettiin toimimaan ilman mitään lainsäädäntöä.

Lähteet ja lisätietoa: www.inkeri.fi ja www.mosaiikki.info/lehdet_fi.php?id=2007_30_inkeri, www.migrationinstitute.fi/files/painetuterikoisjulkaisut/e4tyynemartikainen.pdf

Julkaistu: 26.5.2019