Luulitko tietäväsi kaiken inflaatiosta? Vaikka inflaatio koskettaa kaikkia, sen ennustaminen on luultavasti mahdotonta

Yhdysvalloissa julkaistiin vuonna 1980 ytimekkäästi nimetty elokuva How to Beat the High Cost of Living (suom. Superkeikka). Elokuvassa kolme oregonilaisella esikaupunkialueella asuvaa naista tuskailee henkilökohtaisen taloutensa kanssa. Inflaatio syö ison osan heidän tuloistaan, eivätkä rahat tahdo riittää edes arkisiin menoihin. Päähenkilöiden ratkaisu inflaatiokurimuksen taltuttamiseksi on epätavallinen: he päättävät ryöstää miljoona dollaria paikallisesta ostoskeskuksesta.

Inflaatio tarkoittaa kansankielellä kuluttajahintojen eli vaikkapa vuokrien, elintarvikkeiden ja bensiinin kallistumista. Rahojen varastaminen inflaation takia saattaa kuulostaa hurjalta mutta hurjaa oli inflaatiokin elokuvan tekemisen aikaan 1970-luvulla. Yhdysvalloissa hintojen yli 10 prosentin vuosittainen nousuvauhti oli tavallista, ja Suomessa yllettiin tuolloin jopa 20 prosentin inflaatiolukemiin.

Nyt inflaatiosta on 40 vuoden tauon jälkeen tullut taas maailmantalouden polttavin kysymys. Kansalaiset eri maissa ovat rynnänneet kaduille protestoimaan hintojen nousua vastaan.

Suomessa hinnat nousivat kesäkuussa 7,8 prosenttia eli nopeammin kuin kertaakaan 40 vuoteen. Johtavat poliitikot ovat varoitelleet, että ensi talvesta voi tulla kansalaisille monin tavoin kylmä.

Mutta kuinka hyvin oikeastaan ymmärrämme, millaisista tekijöistä inflaatio syntyy ja miten sitä voi taltuttaa?

Lokakuussa 1973 Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israelin hallitsemille Siinain niemimaalle ja Golanin kukkuloille. Alkoi niin sanottu Jom Kippur -sota, jolla oli kauaskantoisia seurauksia koko maailmantaloudelle. Sodan aikana öljynviejämaiden järjestö opecin arabijäsenet leikkasivat öljyntuotantoaan. Tavoitteena oli painostaa Yhdysvaltoja lopettamaan tukensa Israelille. Tapahtumien seurauksena raakaöljyn hinta peräti nelinkertaistui parissa kuukaudessa. Se aiheutti valtavasti ongelmia ja hätätoimenpiteitä eri puolilla maailmaa.

Suomessa sisäministeriö antoi tiukkoja määräyksiä energian säästämiseksi. Sakkojen tai jopa vankeusrangaistuksen uhalla oli kiellettyä muun muassa lämmittää koteja yli 20-asteisiksi, käyttää yksityiskotien uima-altaissa lämmitettyä vettä tai lämmittää auton moottoria, jos pakkasta oli vähemmän kuin kymmenen astetta. Moottoritiet jätettiin valaisematta ja liikkeiden näyteikkunoissa sai olla valaistus vain myymälöiden ollessa auki. Harkinnassa oli jopa television maanantailähetysten lopettaminen.

Rajoitukset olivat lopulta voimassa noin puoli vuotta, mutta öljykriisi laukaisi muita pitkäkestoisia talouden ilmiöitä. Inflaatio nousi Suomessa parina vuonna jopa yli 20 prosenttiin ja pysyi korkeana 1980-luvun alkuvuosiin saakka. Se tarkoitti, että kuluttajahinnat jopa kolminkertaistuivat noin kymmenessä vuodessa.

Vaikka luvut kuulostavat nyt, pitkään jatkuneen matalan inflaation jälkeen, hurjilta, taloushistorioitsija Sakari Heikkinen muistuttaa, että pohjat öljykriisin aiheuttamalle inflaatiolle oli luotu jo 1960-luvulla, jolloin inflaatio oli normaali­oloissakin paljon korkeammalla kuin viime vuosina. Esimerkiksi Yhdysvallat oli käyttänyt valtavat kasat rahaa sotiakseen Vietnamissa. Sotakassaansa paisuttaakseen maan keskuspankki painoi kiivaaseen tahtiin seteleitä, mikä puolestaan kiihdytti inflaatiota. Presidentti Richard Nixonin päätös vuonna 1971 lopettaa dollarin vaihdettavuus kultaan oli viimeinen niitti sille, että vuoden 1973 öljykriisi laukaisi hurjan inflaatiokierteen.

Inflaatio ei kuitenkaan ole kaikille yhtä huono asia, vaan se kohtelee väestöryhmiä eri tavoin. 1970-luvun Suomessa inflaation kiihtyminen johti myös palkkojen kovaan nousuun. Samaan aikaan velalliset hyötyivät, koska inflaatio söi heidän velkojensa pääomia. Vuonna 1972 otetun asunto­velan reaaliarvo oli kymmenen vuotta myöhemmin enää kolmasosa alkuperäisestä. Periaatteessa laina siis väheni itsestään.

Inflaatiokehityksen häviäjiä taas olivat esimerkiksi pankkitilille rahaa säästäneet sekä ne, joiden palkat tai muut ansiot eivät syystä tai toisesta seuranneet inflaatiovauhtia.

1970-luvulla Suomi myöhästyi inflaation taltuttamisesta osin siksi, että se kävi sotakorvausvuosien perintönä Neuvostoliiton kanssa niin sanottua bilateraalikauppaa. Se tarkoitti sitä, että itänaapurista tulevan öljyn vastineeksi vietiin tavaroita, kuten laivoja tai vaatetusteollisuuden tuotteita. Kun öljyn hinta moninkertaistui, tarvitsi Suomen teollisuus yhtäkkiä valtavasti lisää työvoimaa selvitäkseen öljyn vastineeksi toimitettavien tavaroiden tuotannosta. Työvoiman valtava kysyntä taas johti palkkojen kovaan nousuun.

Liki 40 vuotta Suomen Pankissa, viimeksi johdon neuvonantajana, työskennellyt Juha Tarkka on seurannut inflaatiota läheltä ja pitkään. Hän on kansantaloustieteen tohtori, tutkinut erityisesti rahateoriaa, ja päätoimittaa nyt eläkepäivinään Kansantaloudellista aikakauskirjaa. Tullessaan Suomen Pankkiin töihin 1980-luvun alussa pankin haasteena oli juuri inflaation taltuttaminen. Hintojen nousuvauhti oli Suomessa korkeampi kuin kilpailijamailla.

Suomen talous on aina ollut inflaatioherkkä, Tarkka sanoo. Siihen on hänen mukaansa ainakin kolme syytä. Ensinnäkin Suomi on ollut poikkeuksellisen riippuvainen metsästä ja muusta raaka-ainepainotteisesta perusteollisuudesta. Raaka­aineiden hinnat määrittyvät maailmanmarkkinoilla ja vaihtelevat suhdanteiden mukaan, mikä tekee taloudesta syklistä ja inflaatioherkkää.

Toisaalta Suomessa oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä myös riitaisat työmarkkinat. Ammattiyhdistysliikkeessä kommunistit kilpailivat sosiali­demokraattien kanssa, mikä kiihdytti työntekijöiden palkkavaatimuksia. Mitä enemmän palkat nousivat, sitä herkemmin myös hinnat kallistuivat.

Kolmanneksi Tarkka ottaa esiin 1980-luvulle saakka jatkuneen voimakkaan kasvuhakuisen talouspolitiikan. Rakennemuutoksen vuosikymmeninä rakennettiin paljon tehtaita ja asuntoja sekä tehtiin jatkuvasti muitakin suuria investointeja.

”Kasvuhakuisuus johti siihen, että kokonaiskysyntä oli keskimäärin hyvin voimakasta. Se piti taloutemme keskimäärin ylikuumentuneena”, Tarkka selittää.

Mutta mikä tarkalleen ottaen selittää inflaation kiihtymistä? Kysymys on monimutkainen, ja teorioista on kiistelty ainakin sadan vuoden ajan.

Tarkka sanoo, että taloustieteissä inflaation perinteisenä selityksenä voi pitää niin sanotun uusklassisen koulukunnan kehittämää rahan kvantiteettiteoriaa. Tiivistetysti se tarkoittaa sitä, että rahan määrä markkinoilla määrittää myös hintatason. Jos rahan määrä kasvaa samaa vauhtia kuin talous, hinnat pysyvät vakaina. Jos taas rahaa luodaan nopeammin kuin talous kasvaa, hinnat nousevat ja syntyy inflaation kierre.

Kvantiteettiteoria oli vallitseva selitys inflaatiolle 1900-luvun alkupuolella, kunnes taloustieteen klassikoksi noussut John Maynard Keynes mullisti rahateorian 1930-luvun suuren laman jälkeen.

Keynesin mukaan inflaation taustalla onkin ennemmin kysynnän ja tarjonnan epätasapaino sekä työmarkkinoilla tapahtuvat ilmiöt. Jos kysyntä on tarjontaa suurempaa, puhutaan kysyntäinflaatiosta, ja jos tarjontaa on enemmän kuin kysyntää, inflaatio vaimenee tai on kyse kustannusinflaatiosta. Keynesiläiset hyödynsivät muun muassa ekonomisti Alban William Phillipsin mukaan nimettyä Phillipsin käyrää, jonka mukaan työttömyys ja työllisyys ovat suorassa yhteydessä inflaatioon. Käyrän mukaan inflaatio on yleensä matala, kun työttömyys on korkealla. Täystyöllisyyttä kohden mentäessä inflaatio kuitenkin kasvaa.

Tietokirjailija Tommi Uschanov liippasi asiaa Helsingin Sanomien kolumnissaan vuonna 2013. Hän kirjoitti, kuinka poliitikkojen ei oikeasti kannattaisi edes puheiden tasolla tavoitella ”täystyöllisyyttä”, koska se aiheuttaisi vain hintojen karkaamisen käsistä. Oikeasti kannattaa pyrkiä tasapainotyöttömyyteen eli sellaiseen työttömyyden asteeseen, jossa työttömiä on mahdollisimman vähän mutta jossa inflaatio ei lähde laukkaamaan.

Monetaristiset eli rahan määrää korostavat näkökulmat inflaatioon tekivät paluun jälleen 1960- ja 1970-luvuilla ja haastoivat keynesiläiset teoriat. Myöhemmin Nobelillakin palkittu kuuluisa taloustieteilijä Milton Friedman lausui jo vuonna 1963 sittemmin paljon siteeratut sanat: ”Inflaatio on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö”. 1970-luvun inflaatiopiikin myötä näkemykset nousivat taas taloustieteen valtavirtaan.

Etelä-Amerikassa sijaitsevassa Venezuelassa on pitkin 2010-lukua kärsitty rankasta hintojen noususta. Alkuvuonna 2019 maan inflaatioprosentti oli pahimmillaan lähes 350 000. Se tarkoitti, että esimerkiksi elintarvikkeiden hinnat saattoivat kaksinkertaistua jopa tuntien välein sillä välin, kun ihmiset jonottivat ruokakauppaan.

The Guardian -lehti kuvaa eräässä Venezuelan inflaatiosta kertovassa jutussaan, kuinka vuonna 2016 banaaneista maksettiin laatikollisella 100 bolivarin seteleitä. Pari vuotta myöhemmin oli otettu käyttöön jo 100 000 bolivarin seteli – joka sekin menetti pian arvonsa. Lokakuussa 2021 maa devalvoi eli heikensi valuuttansa arvoa leikkaamalla siitä pois kuusi nollaa. Tuohon mennessä käteinen raha oli jo pitkään ollut lähes arvotonta roskaa.

Tavallisiin kansalaisiin hyperinflaatio iskee myrkkypiikin lailla: kun käteisen tai pankkitilillä olevan rahan arvo hupenee silmissä, arjen pyörittämisestä tulee vaikeaa tai jopa mahdotonta. Esimerkiksi Venezuelassa se tarkoitti sitä, että kauppojen hyllyillä ei ollut tavaraa eikä lääkkeitä saanut. Ja jos tavaraa tulikin maahan, tavallisen kansalaisen rahat eivät riittäneet juuri mihinkään.

Venezuelan lisäksi hyperinflaatiosta on 2000-luvulla kärsitty ainakin Zimbabwessa ja viimeisen sadan vuoden aikana myös esimerkiksi Saksassa, Unkarissa ja Jugoslaviassa.

Useimmiten hyperinflaation taustalla on valtion poliittinen kriisi ja sitä kautta valtiontalouden romahdus. Näin on ollut myös Venezuelassa, jossa korruptio on rehottanut ja presidentit Hugo Chávez ja Nicolás Maduro ovat valtiollistaneet lähes kaiken ja ajaneet öljyntuotannon ohella monien muidenkin alojen tuotannon alas. Saksan 1920-luvun hyperinflaation taustalla taas olivat ensimmäisen maailmansodan aikana paisuneet sotamenot ja sodan aiheuttama yhteiskunnallinen kaaos.

Ainoa pysyvä tie ulos hyperinflaatiosta on yleensä vaihtaa koko valuuttajärjestelmä uuteen ja sitoa rahayksikkö johonkin ulkomaanvaluuttaan, esimerkiksi dollariin.

Eräs varhaisimpia kokonaista valtiota koskeva hyper­inflaatio tapahtui Ranskassa vallankumouksen aikaan 1700-luvun lopulla.

Tasavaltalainen hallitus takavarikoi kirkon maaomaisuutta ja laski liikkeelle setelirahaa, niin sanottuja assignaatteja, joiden vakuutena olivat kirkon tilukset. Kansalaisten oli pakko ottaa assignaatit käyttöön kuolemanrangaistuksen uhalla. Kävi kuitenkin niin, että seteliassignaatteja painettiin niin paljon, että niistä tuli ylitarjontaa ja ne menettivät kokonaan arvonsa noin viidessä vuodessa.

Maailmanlaajuinen ilmiö inflaatiosta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Siihen saakka valuutat oli useimmiten sidottu kulta- tai hopeakantaan, joiden arvot eivät juuri heitelleet. Kun valuutat maailmansodan myötä irroitettiin metallista eikä metallikanta enää rajoittanut setelien painamista, rahan arvo myös pääsi heilahtelemaan paljon aiempaa enemmän.

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen alkaneen inflaation vuoksi kehitettiin hintaindeksejä, jotka ovat tänä päivänäkin pohjana inflaatio­kehityksen seuraamiselle. Esimerkiksi Suomessa kuluttajahintaindeksi on ollut käytössä vuodesta 1921. Sen avulla seurataan kotitalouksien yleisimpien kulutushyödykkeiden hintojen kehitystä. Kaikkien hintojen nousun määrä eli inflaatio saadaan, kun lasketaan oikealla painoarvolla noin 300 kulutustavaran hinnan muutokset.

Inflaatiota ei ole pidetty Suomessa isona ongelmana 1990-luvun laman jälkeen. Siitä aina tähän kesään saakka hintojen nousu on pysynyt historiallisessa katsannossa erittäin matalana, jopa vajaassa yhdessä tai korkeintaan muutamassa prosentissa.

Juha Tarkka selittää, että 1990-luvun alkupuolelta lähtien keskuspankeissa vallitseva käsitys on ollut, että inflaation kehitykseen voidaan vaikuttaa voimakkaasti niin sanotuilla inflaatio­-odotuksilla. Se tarkoittaa sitä, että keskuspankit voivat ohjata inflaatiota sitoutumalla tiettyyn inflaation tasoon.

”Uskottavuus tulee siitä, että julkistetaan tavoite ja osoitetaan, että sitä pystytään puolustamaan”, Tarkka sanoo.

Euroopan keskuspankin tavoiteinflaatio on kaksi prosenttia, vaikka se voisi periaatteessa olla jokin muu numero. Noin kaksi prosenttia on vakiintunut länsimaisen tavoiteinflaation tasoksi öljykriisin jälkimainingeissa, kun Saksan Bundesbank omaksui hitaan inflaation tavoitteen ja ankkuroi sen juuri kyseiseen lukemaan. Saksan rahapolitiikan onnistuminen tuotti sille jäljittelijöitä: 1990-luvulla sama tavoite otettiin käyttöön muun muassa Uudessa-Seelannissa, Iso-Britanniassa Ruotsissa ja Euroopan keskuspankissa.

Tarkan mukaan Yhdysvalloissa vuonna 1996 julkaistun niin sanotun Boskinin komission raportin mukaan viralliset hintaindeksit hieman liioittelevat hintojen nousua.

”Siitä päädyttiin johtopäätökseen, että kahden prosentin inflaatio on lähellä tosiasiallista hintavakautta”, Tarkka sanoo.

Yleisesti ottaen hintojen halutaan hieman nousevan, koska hintojen lasku eli deflaatio olisi inflaatiota vaikeampi taloudellinen ilmiö. Jos hinnat alkavat laskea, pelkona on, että kaikenlainen taloudellinen toiminta pysähtyy, koska kuluttajat odottavat hintojen laskevan tulevaisuudessa entisestään. Ostopäätösten viivyttäminen voisi saada aikaan sen, että yritykset ajautuvat nopeasti vaikeuksiin, mikä taas vahingoittaa kansantalouksia.

Samoin inflaation hallitsemattomassa kiihtymisessä on usein kyse itseään ennustavasta kierteestä: Jos hintojen odotetaan kallistuvan, ihmiset pyrkivät tekemään nopeampia ostopäätöksiä, mikä puolestaan lisää kysyntää ja saa yritykset nostamaan hintojaan. Kun hinnat nousevat, työntekijät vaativat korkeampia palkkoja, mikä taas osaltaan voimistaa inflaatiokierrettä. Juuri tästä syystä ekonomistit nyt, kesällä 2022, toivovat työntekijöiltä maltillisia palkkavaatimuksia loppuvuodelle.

Jos taas odotus on, että hintojen kasvu jatkuu vakaana, tällaisia kysyntäshokkeja ei synny. Tällöin yrityksillä ei ole painetta nopeisiin hinnankorotuksiin eikä työntekijöillä ylisuuriin palkankorotusvaatimuksiin.

Tarkka arvioi, että juuri inflaatio-odotusten onnistunut ankkurointi tietylle tasolle on johtanut siihen, että hintojen nousu on pysynyt pitkään hyvin matalana, vaikka samaan aikaan rahan määrä maailmassa on kasvanut valtavasti. Monetarististen teorioiden mukaanhan inflaation olisi jo ajat sitten pitänyt toden teolla lähteä laukkaamaan. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

”Käsitys rahan määrän ja inflaation välisen yhteyden tiiviydestä on menettänyt uskottavuuttaan aika paljon”, Tarkka sanoo.

Vanhempien teoreettisten inflaatioselitysten rinnalle on viime vuosina noussut modernin rahateorian (mmt) tarjoama tulokulma. mmt on ollut erityisesti vasemmistolaisten taloustieteilijöiden ja poliitikkojen suosiossa, koska sen ajatuksena on, että julkisia menoja voidaan rahoittaa velkarahalla niin kauan kuin inflaatio ei kiihdy.

Koronapandemian myötä varsinkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa valtiot ovat elvyttäneet rankalla kädellä. Esimerkiksi Joe Bidenin hallinto on pumpannut markkinoille tuhansia miljardeja dollareita uutta rahaa tarkoituksenaan tukea talouden aktiivisuutta poikkeusoloissa. Todennäköisesti tällä massiivisella elvytyksellä on ollut roolinsa siinä, että inflaatio on nyt hurjempaa kuin vuosikymmeniin. Mutta pelkästään elvytyksestä inflaatiopiikki ei välttämättä johdu.

BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokas sanoo, että inflaatiota ei voi selittää millään yksittäisellä syyllä tai teorialla, vaan todellisuudessa kyse on hyvin monimutkaisesta ilmiöstä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. BIOS on Koneen Säätiön ja Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama tutkimusyksikkö, joka tutkii monitieteisesti yhteiskunnan sosioekologisia muutoksia osana WISE-konsortiohanketta.

Ahokas puhuu erilaisista shokeista, jotka taloustieteessä kuvaavat ulkoisten tekijöiden aiheuttamia kysyntä- tai tarjontapiikkejä.

”Eri aikoina alkaneet shokit voivat myös sekoittua keskenään. Voi olla ilmastokriisi, ruokakriisi ja pandemia samaan aikaan. Inflaation todellisuus on sekamelska eri aikoina alkaneita shokkeja ja kehityskulkuja, reaktioita ja vastareaktioita.”

Ahokas sanoo, että sekä monetaristiset että keynesiläiset näkemykset osaltaan selittävät inflaation syntyä ja kiihtymistä. Hän itse nostaa kolmanneksi selittäväksi vaihtoehdoksi näiden rinnalle sen, että inflaatio on aina myös luokkakamppailun tulos. Yritysten tuotannon tuloksista käydään kaiken aikaa tulokamppailua työntekijöiden ja omistajien kesken.

”Kun ihmisten tulot koko ajan nousevat, sen myötä hinnatkin nousevat.”

Nyt käsillä on myös poikkeuksellisia maailmantalouden shokkeja, jotka vaikuttavat hintoihin. Jo koronapandemia sekoitti maailman logistiikkaketjut ja vähensi markkinoille tulevien tavaroiden määrää radikaalilla tavalla. Venäjän aloittama sodan myötä pulaa on tullut energian lisäksi muun muassa viljasta ja teräksestä.

Ahokas havainnollistaa inflaation kehittymistä ajankohtaisella esimerkillä:

Energian saatavuutta on rajoitettu Venäjälle asetetuilla pakotteilla, joten läntisille markkinoille on syntynyt ylikysyntä­tilanne. Koska perusraaka-aineiden hinnat tilanteen myötä nousevat, energiahyödykkeiden tuottajat ja jakelijat nostavat hintojaan. Ne haluavat tietenkin pitää liiketoimintansa vähintään yhtä kannattavana kuin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Inflaatiosta kertovat uutiskuvat ovatkin keskittyneet erityisesti bensapumpuille. Vielä kesäkuussa 2021 98-oktaaninen bensa maksoi Suomessa keskimäärin 1,73 euroa litralta, marraskuussa 1,97 euroa, tämän vuoden helmikuussa jo 2,03 euroa ja kesäkuussa peräti 2,67 euroa.

Seuraava valinta on autoaan tankkaamaan pysähtyvän kuluttajan: pitäisikö ostaa bensiiniä kovemmalla hinnalla yhtä monta litraa kuin ennenkin vai sittenkin käyttää rahaa muuhun elämiseen. Aika moni valitsee edelleen tankkaamisen.

”Koska energiasektori vie aiempaa suuremman osan ihmisten tuloista, muut sektorit uhkaavat näivettyä, koska niiden kysyntä pienenee”, Ahokas selittää.

Energian kallistuminen nostaa kautta linjan kaikkien alojen yritysten kustannuksia, jolloin nekin voivat joutua nostamaan omien lopputuotteidensa hintoja. Hintojen korotus taas saattaa olla huono idea tilanteessa, jossa kysyntää ei ole riittävästi. Energian kallistumisen ketjureaktiomainen seuraus voi siis olla se, että muiden alojen yrityksillä alkaa mennä huonosti.

Kun hypätään taas askel inflaatioketjussa eteenpäin, kansalainen alkaa miettiä, miten voisi nostaa omia tulojaan, koska rahat eivät tunnu riittävään kuin bensiiniin, ja elämisen hinta muutenkin nousee.

”Sitten tullaan siihen, kenellä taloudessa on varaa suostua palkankorotusvaatimuksiin”, Ahokas jatkaa. ”Ei ainakaan niillä yrityksillä, jotka ovat valmiiksi menossa konkurssiin muiden kohonneiden kustannuksien vuoksi.”

Jos taloudellinen toimeliaisuus yhteiskunnassa tällä tavalla vähenee, inflaatio saattaa jäädä lyhytaikaiseksi ja tilanne ”normalisoitua” nopeastikin.

Inflaatiokiihdytys saattaa myös johtaa hyvään kehitykseen, esimerkiksi siihen, että energiantuotannon rakenteita mietitään uudelleen. Saatetaan esimerkiksi investoida uusiutuvan energian tuotantoon, joka ei ole niin altis erilaisille shokeille kuin fossiilinen tuotanto.

Tämän luontaisen inflaation tukahtumisen sijaan on mahdollista myös kiristää rahapolitiikkaa eli yrittää hillitä talouden kuumenemista korkoja nostamalla niin kauan, että inflaatio pysähtyy. Korot ovat maailmassa pitkään olleet historiallisen matalalla, koska keskuspankit laskivat niitä vuosien 2007–2009 finanssi­kriisissä tavoitteenaan käynnistää talouskasvu taantuman jälkeen. Tänä vuonna Euroopan ja Yhdysvaltain keskuspankit ovat pitkästä aikaa nostaneet ohjauskorkojaan inflaatiokehitykseen vastatakseen, ja korotuksia on todennäköisesti luvassa lisää tänä vuonna.

Korkojen massiivinen nostaminen on kuitenkin kansalaisten mielestä epätoivottavaa, koska se johtaa usein taantumaan tai lamaan ja työttömyyden lisääntymiseen. Yhdysvallat onnistui pääsemään 1970-luvun inflaatiokurimuksestaan juuri tällaisilla kuritusmetodeilla keskuspankkinsa pääjohtajan Paul Volckerin johdolla. Seurauksena oli, että hänen toimensa hyväksyneen presidentti Jimmy Carterin poliittinen ura päättyi tappioon Ronald Reaganille vuoden 1980 presidentinvaaleissa.

Inflaation, kuten monien muiden taloudellisten ilmiöiden, ennustaminen, on tunnetusti vaikeaa, ellei mahdotonta. Taloushistorioitsija Sakari Heikkinen muistuttaa, että ihmiset ovat nykyään paljon velkaantuneempia ja velat ovat pidempiaikaisia kuin 1970-luvulla. Niinpä inflaatiota taltuttavilla koronnostoilla on suuremmat vaikutukset koti­talouksien tilanteeseen kuin aiemmin. Kun niin sanottujen nolla­korkojen aika näyttää olevan päättymässä, rahan hinta kasvaa. Se koettelee etenkin niitä kotitalouksia, joilla on runsaasti velkaa.

Inflaation parissa työuransa tehnyt Juha Tarkka puolestaan sanoo, että vain aika näyttää, jääkö inflaatiopiikki lyhytaikaiseksi, Venäjän aloittaman sodan laukaisemaksi shokiksi, ja onnistuvatko keskuspankkien koronnostot hillitsemään kehitystä.

”Jos inflaatio-odotukset markkinoilla nousevat pysyvämmin ja keskuspankkien ankkurointistrategia sillä tavalla pettää, joudutaan tekemään perustavampaa uudelleenarviointia.”

Oikaisu: Täsmennetty Strategisen tutkimuksen neuvoston roolia BIOS-tutkimusyksikön rahoittajana.