
Rakastuin Imagen printtilehteen, mutta se ei johtunut paperista
Yksi aikakausi loppuu, media ei, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan Imagen painetun version lopettamisesta.
Pari päällimmäistä muistoa noin 20 vuoden takaa. On alkusyksy vuonna 2003 ja parin viikon loma kesätöiden ja ensimmäisen kesää pidemmän työsuhteen välissä. Olemme seurustelleet tyttöystäväni, jonka kanssa sittemmin menimme naimisiin, kanssa jokusen kuukauden ja lähteneet viikoksi heidän mökilleen. Eväinä on punaviiniä ja toisemme sekä Iisalmesta, luultavasti Prismasta ostettu tuore Image. Numeron on vierailupäätoimittanut Jyrki Lehtola ja kannessa on tänä kesänä kuollut kuvataiteilija Juhani Palmu. Lehtola on kirjoittanut numeroon tyylinsä mukaisen jutun EX-sukupolvesta, noin nelikymppisestä helsinkiläisestä ”luovasta luokasta”, joka on vaihtanut ihanteensa rahaan ja jonka murheet ovat suuria vaikka ovat pieniä. Mullan alla ja Sopranos tulevat telkkarista päällekkäin, ei vetele! Julma sukupolvianalyysi upposi, olimmehan juuri valmistuneita yhteiskuntatieteilijöitä. Habermaskin mainittiin!
Numero ei ollut ensikosketukseni lehteen, mutta mieleenpainunein se oli. Näinkin voi tehdä, tällaistakin voi olla.
Toisessa muistossa olen jo muuttanut Helsinkiin ja aloittanut työt Lehtolan pilkkaaman hupparieliitin laitamilla. Kotitalomme alakerrassa on Valintatalo, ja koska tiedän, milloin Image aina ilmestyy, menen niinä päivinä ennen töihin lähtöä ostamaan lehden. Näin saan lehden mahdollisimman nopeasti, tilaajana saisin tuoreimman numeron käsiini vasta, kun se odottaisi eteisen lattialla työpäivän jälkeen. Ehdin aina selata lehden bussissa matkalla töihin, mutta aina se ei riittänyt. Ilkka Kariston, Tommi Niemisen ja Juuso Westerlundin jutun Jaakko Teposta aloitin bussissa ja luin loppuun niin, että kuljin pitkin Helsingin keskustaa lehti käsissä silmieni edessä.
”Ei sekään, että kuljin kaupungilla paperilehteä ahmien, johtunut paperista vaan siitä, mitä paperille oli painettu.”
Jatkossa kukaan ei voi eikä kenenkään tarvitse kulkea paperilehti kädessä kaupungilla, sillä tämä on Imagen viimeinen printtinumero ennen kuin siirrymme vain digiin, Apu360-sivustolle ja saman nimiseen sovellukseen. Yksi aikakausi loppuu, media ei. Kun Image 39 vuotta sitten perustettiin, aikakauslehti – tai alun perin puolivuosittainen kulttuurialbumi – oli ilmiselvä formaatti. Jos samoihin aiheisiin keskittynyt media olisi perustettu kymmenen vuotta sitten, muoto olisi voinut olla video tai nettilehti, viisi vuotta siiten podcast. Samalla tavalla lukijoillakin on tapana suosia kunkin hetken parasta tai ainoaa formaattia. 21 vuotta sitten kun luimme Juhani Palmu -kantista lehteä mökillä, puhelimissa ei käytännössä vielä ollut kunnon internetiä eikä lehdillä nykyisenlaisia digiversioita. Yhden numeron jutut jäivät mieleen mutta vain ne. Lisää samankaltaista luettavaa saadakseen olisi pitänyt lähteä kilometrien päähän kirjastoon. Vastaavassa tilanteessa tänä päivänä puhelimella olisi voinut kaivaa verkosta käden käänteessä lisää luettavaa niin, että tuli olisi ehtinyt sammua saunan kiukaasta tai se olisi jäänyt kokonaan laittamatta tulille.
Jos noin olisi käynyt, ei se olisi johtunut siitä, että jutut olivat digimuodossa. Ei sekään, että kuljin kaupungilla paperilehteä ahmien, johtunut paperista vaan siitä, mitä paperille oli painettu. Jutuista ja kuvista, jotka olivat erilaisia kuin muut. Artikkeleista, jotka olivat yhtä aikaa perinpohjaisia mutta hillittömiä, koskettavia mutta vinoja. Tarinallisia ja esseemäisiä jo ennen kuin sanoja alettiin käyttää jokaisesta kolumnia pidemmästä lehtijutusta.
On luultavaa, että sen kaltaista juttua, jossa kolme eturivin tekijää matkustaa Helsingistä Pohjois-Karjalaan tapaamaan kuplettilaulajaa, ei enää ole mahdollista tehdä, mutta juuri muun ei tarvitse muuttua, eikä Imagen lähtökohtainen tai perimmäinen tehtävä, ajatellun toisenlaisen näkökulman tarjoaminen, ole menettänyt merkitystään. Päinvastoin.
Kolmas muisto on tuore, viime toukokuun lopulta. Pojan koripallojoukkueella oli turnaus Tallinnassa, ja olin mukana joukkueen huoltajana. Huoltajaa tarvitaan, jos joku loukkaa itseään kentällä, mutta koska niin ei tapahdu jatkuvasti eikä pelejäkään ole koko ajan, ehdin kentän laidalla lukea enemmän kuin tavallisena viikonloppuna kotona. Huolimatta siitä, että yhtään paperilehteä ei ollut mukana.