Imagen pääkirjoitus: Näkymätön näkyväksi

Luonnehdinta näkymättömän työn tekijä on tuttu ainakin kaikille palloilulajeja seuraaville. Termillä tarkoitetaan joukkueelleen korvaamatonta pelaajaa, joka ei niinkään näy maali- tai syöttöpörssien kärkisijoilla vaan joka uurastaa sen eteen, että pisteidentekijät pääsevät maalipaikoille. Televisiolähetyksestäkin huomaa, että työ on kaikkea muuta kuin näkymätöntä, mutta niin kauan kuin julkisuus kohdistuu maalintekijöihin, kaikkea muuta on helppo pitää näkymättömänä.

Ja kuten niin usein: se mikä pätee urheiluun, päätee moneen muuhunkin paikkaan. Aivan samoin työpaikoilla hikoillaan yhteisten tavoitteiden ja voittojen eteen, ja urheilun termit ovat jo aikaa sitten kaapanneet työelämän kielen, jossa epäilemättä puhutaan tiimi- ja joukkuepelaajista jo useammin kuin jääkiekossa. Yhteneväisyyksiä on myös mediajulkisuudessa, joka työelämäsivuillakin keskittyy usein nimekkäisiin tuloksentekijöihin, nouseviin tähtiin, odottamattomiin tarinoihin ja hankaliin esimiehiin tai alaisiin. Ja kyllä, oikein arvattu: näiden katveeseen jää valtava määrä näkymättömän työn tekijöitä. Oikeastaan jopa fataalimmin kuin urheilussa, jossa luonnehdinta näkymättömän työn tekijä on valmentajan kunnianosoitus pelaajan tietynlaisista taidoista ja nurkumattomasta työnteosta. Palloilussa näkymättömän työn tekijä ei ole likikään niin näkymätön kuin työelämässä.

Näkymätön on tietenkin mahdollista puhua näkyväksi, ja siksi kyse on ensin sanoista. Kulttuuri rakentuu niistä ja niiden päälle, aivan kuten myös hyvän hengen toivotaan rakentuvan puheella tiimipelaajista.

Yksi sana, joka saisi esiintyä työpuheessa useammin tai toisella tavalla kuin nykyään, on auttaminen. Karrikoidusti sana on nyt kahdenlaisessa käytössä. Autat meitä saavuttamaan tavoitteemme, toivoo työpaikkailmoitus ennen kuin jatkaa, että me taas autamme sinua kehittymään parhaaksi versioksi itsestäsi. Auttaminen näyttäytyy vertikaalisena vaihtokauppana, vaikka tiedämme, että muunkinlaista auttamista on olemassa. Se tuntuu vain kuuluvan yksityiselämän ja vapaa-ajan piiriin, jossa hyvä ystävä on sellainen, joka tulee aina avuksi muuttoon tai veneennostoon.

Työelämän auttamispuhe on usein toisenlaista, siihen kuuluu helposti ajatus siitä, että toinen ei ole tehtäviensä tasalla. Sitäkin pitää aina olla auttamassa.

Tietenkin työn ja vapaa-ajan rinnastaminen tällä tavoin on epäreilua, kun monia töitä ohjaavat henkilökohtaiset tulostavoitteet ja tehtäviin nähden niukka käytettävissä oleva aika. Silti kysymys on sanoista. On eri asia kehittää parasta versiota itsestään kuin työkaveristaan.

Kyse ei ole siitä, että työpaikat pitäisi täyttää vain näkymättömän auttavan työn tekijöillä, vaan diversiteetistä, jota organisaatioihin on peräänkuulutettu muutenkin viime ajat. Maailmankuva kapenee, jos asioita ei ole tekemässä taustoiltaan, iältään ja elämäntilanteiltaan kyllin heterogeeninen joukko.

Tämän lisäksi tulisi huomioida diversiteetti myös työorientaatioissa. Olennaisin kysymys ei ole se, kuinka voisimme kaikki olla hyviä tyyppejä tai joukkuepelaajia, vaan se, kuinka työyhteisö voisi kasvaa sellaiseksi, että se arvostaisi yhtä lailla näkymätöntä työtä taustalla tekeviä kuin heitä, jotka vielä kymmenen työvuoden jälkeen tulevat jokaiseen palaveriin karmit kaulassa. Yhtä lailla heitä, jotka haluavat esille, ja heitä, jotka viihtyvät katveissa.

Kun juttelin tästä kaverin kanssa Messengerissä, hän otti esimerkin tietenkin joukkueurheilusta ja tähdensi kokeneiden, johtavien pelaajien merkitystä tämän kaltaisessa yhteenliimaamistyössä. He ovat niitä, jotka voivat kokemuksellaan näyttää ja kertoa ne tavat, joilla supertähteys parhaiten palvelee yhteistä etua ja henkeä. Omalle vastuulle jää, oivaltaako roolinsa osana joukkuetta. Jos kyllä, psykologinen turvallisuus leviää.

Lohdullisinta on, että tällaiseen rooliin voi kasvaa ja kehittyä, missä yhteisössä vain. Jos sitä haluaa kutsua kehittymiseksi parhaaksi versioksi itsestään, kaikin mokomin.