Ilta, joka näytti voitolta – mutta kääntyi oppitunniksi voittamisen yksityiskohdista – ”Karu näpäytys”
Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkue kärsi kirvelevän tappion lajin suurmaa Espanjaa vastaan. Kilpailemisen, voittamisen ja pelaajakehityksen näkökulmasta ottelun viimeiset minuutit antoivat karun näpäytyksen, Aition Erkko Meri kirjoittaa.
Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkue, Pikkuhuuhkajat, oli tiistai-illan EM-karsintaottelussa lisäajalle asti kiinni sensaatiomaisessa vierasvoitossa Espanjasta.
Kotijoukkueen kaksi lisäajan osumaa jättivät päävalmentaja Mika Lehkosuon miehistön kuitenkin ilman pisteitä.
Ennakkoluulottomasti painetta antanut Suomi laittoi vahvan isännän koville. Ajoittain Suomi esitti niin vakuuttavia otteita, ettei joukkueiden pelaamista katsoessa olisi uskonut, että Espanjan U21-maajoukkue on täynnä Euroopan suurimpien sarjojen, kuten Valioliigan ja La Ligan, pelaajia.
Sosiaalisessa mediassa, kuten X-palvelussa, Pikkuhuuhkajat sai kirvelevästä tappiostaan huolimatta pääasiassa kehuja.
Kehut ovat ymmärrettäviä ja monin paikoin myös perusteltuja, mutta samaan aikaan Pikkuhuuhkajien viime hetkien ”sulaminen” pakottaa kysymään: miksi suomalaispelaajat eivät onnistuneet kilpailemaan lopussa ja miksi monet ratkaisut olivat voittamisen kannalta vääriä?
Oikeastaan Espanjan ja Suomen välisen EM-karsintaottelun viimeiset minuutit sopisivat oppikirjamateriaaliksi vaikkapa jokaiselle suomalaiselle juniorijoukkueelle siitä, kuinka pienet marginaalit tekevät jalkapallo-ottelun suuren eron.
”Kuinka usein joukkue laittaa pelivälineen rajasta yli, kun se on lisäajan häämöttäessä tappiolla ja vastustajapelaaja makaa maassa? Niinpä.”
Viimeisen noin kymmenen minuutin aikana Suomen pelaajat tekivät toistuvasti ratkaisuja, jotka auttoivat Espanjaa pääsemään lähemmäs ja lähemmäs Jaaso Jantusen vartioimaa maalia.
Kun ottelua oli pelattu reilut 88 minuuttia, Pikkuhuuhkajien kapteeni Matias Siltanen näytti korostavan sivurajan tuntumassa sinänsä oikeaoppisesti vastustajan kontaktia.
Ottelun erotuomari oli hyvin sijoittunut, mutta ei arvioinut tilanteessa olevan rikettä. Peli sai jatkua.
Kuinka usein joukkue laittaa pelivälineen rajasta yli, kun se on lisäajan häämöttäessä tappiolla ja vastustajapelaaja makaa maassa? Niinpä.
Siltasen jääminen makaamaan kentän pintaan johti välittömään epätasapainoon Suomen muodossa. Epäjärjestys kentällä lisääntyi, mikä satoi Espanjan laariin.
Tyhjäksi jääneiden tilojen täyttämiseksi esimerkiksi Juho Talvitie joutui käsin ohjailemaan muita pelaajia. Muut Suomen pelaajat näyttivät olevan hieman pihalla, kuinka Siltasen poissaolo paikataan.
Hetkellisen ylivoiman ansiosta Espanja sai luotua varsin hyvän keskityspaikan vasemmalta laidalta, mutta ei vielä onnistunut käyttämään tilaisuutta hyväkseen.
Huomionarvoista on, että Siltanen juoksi takaisin paikalleen vasta noin 20 sekuntia kaatumisensa jälkeen. Se on pitkä aika sellaisessa pelin vaiheessa, jossa vastustaja myllyttää jatkuvasti enemmän ja enemmän.
”Tuoreilla jaloilla kentällä olleen vaihtopelaaja Liam Möllerin prässi oli hyvin näennäistä.”
Epäonnistuneiden valintojen sarja jatkui pian.
Lisäajan lähestyessä Suomi passivoitui entisestään ja paine palloon heikkeni. Moni Suomen pelaaja jämähti eräänlaiseen ”välitilaan”: he eivät antaneet välitöntä prässiä, mutta eivät myöskään sulkeneet syöttövälejä.
Noin 30 sekuntia ennen 1–1-tasoitusosumaa kotijoukkue sai liikuttaa palloa turhan vapaasti ja paineettomasti kentän keskisektorilla. Tuoreilla jaloilla kentällä olleen vaihtopelaaja Liam Möllerin prässi oli hyvin näennäistä. Osin sen takia Espanja pääsi helposti levittämään pallon laitakaistalle.
Tasoitusosumaan johtaneen keskityksen puolustaminen taas oli malliesimerkki kahden pelaajan yhteistyön puutteesta.
Vaikka Suomella oli boksissa selvähkö ylivoima, vaihdosta kentälle tullut Dario Naamo ei syystä tai toisesta liikkunut lähemmäs laitaa kahden metrin päähän Tomas Galvezin tueksi ”tuplaamaan” Espanjan pallollista laitapelaaja.
Jos Galvezin selän taakse vilkaisusta voi jotain päätellä, hän todennäköisesti odotti toista Suomen pelaajaa lähemmäs vaikeuttamaan pallon toimittamista boksiin.
Tuplausta ei tullut, ja viisi sekuntia keskityksen jälkeen pallo oli Suomen maalissa.
Myös boksin puolustamisessa näkyi selviä puutteita.
Ensinnäkin kapteeni Siltasen etäisyys Samuli Miettiseen jäi luvattoman suureksi. Tilanteessa Siltanen ei oikeastaan kontrolloinut yhtäkään vastustajapelaajaa.
Miettisen irrotessa puolustamaan eteenpäin kukaan kanssapelaajista ei täyttänyt hänen jättämäänsä tyhjää tilaa. Muutoin mainiosti pelannut Rony Jansson puolestaan liikkui liian lähelle maalivahti Jantusta.
”Myös Suomen harmaalla alueella pelaaminen – tai pikemminkin sen puute – oli silmiinpistävää. Kun otat rajusti vastaan ja vastustajan paine kasvaa alati, pyri hämmentämään ja rikkomaan pelin rytmiä.”
Myös tasapeli yhtä Euroopan kovimmista jalkapallomaista vastaan olisi ollut mainio venyminen Pikkuhuuhkajat-miehistöltä.
Piste jäi kuitenkin ottamatta – ja se johtui muun ohella Suomen naiivista suorittamisesta.
Heikohkojen ratkaisujen sarja alkoi lisäajan ensimmäisen minuutin jälkeen.
Saadessaan sivurajaheiton omalta kenttäpuoliskoltaan Pikkuhuuhkajat ei tuonut yhtä lisäpelaajaa lähemmäs palloa, vaan peliväline heitettiin alueelle, jolle Suomelle muodostui kaksi vastaan kolme -alivoima. Tilanteen vääjäämättömänä seurauksena oli helppo pallonmenetys.
Myös Suomen harmaalla alueella pelaaminen – tai pikemminkin sen puute – oli silmiinpistävää. Kun otat rajusti vastaan ja vastustajan paine kasvaa alati, pyri hämmentämään ja rikkomaan pelin rytmiä.
Miksi esimerkiksi maalivahti Jantunen hölkkäsi eikä kävellyt antamaan maalipotkua lisäajalla? Olisiko tilanteessa voinut tappaa sekunteja vielä enemmän – varoituksenkin uhalla – ja sitä kautta edes hetkellisesti lievittää Espanjan painetta?
Miksei Suomi rikkonut vastustajaa Otto Ruopin menettäessä pallon Espanjan boksin tuntumassa, kun lisäaikaa oli pelattu jo kaksi minuuttia?
Selvää tietysti on, ettei vastustajalle kannata antaa erikoistilannetta oman maalin lähellä, mutta vähintään yhtä ilmeistä on, ettei samanlaista uhkaa liity rikkeeseen lähellä vastustajan maalia.
Miksi pallovarma Siltanen yritti vaikeaa kantapääkikkaa aivan ottelun lopussa menettäen pallon sen sijaan, että olisi pyrkinyt suojaamaan sitä?
”Kahden pelaajan yhteistyön puute paljastui jälleen karusti.”
Kenties kaikkein kohtalokkaimmin Suomi toimi puoli minuuttia ennen Espanjan voittomaalia.
Pelikellon näyttäessä hieman päälle 92 minuuttia otteitaan pelin edetessä parantunut maalivahti Jantunen päätti heittää pallon erittäin nopeasti koko ottelun ajan valtavasti töitä tehneelle Juho Talvitielle.
Vastaavanlaista ratkaisua näkee harvoin, kun altavastaajajoukkue on muutama minuutti ennen loppua kiinni erinomaisessa tuloksessa vieraskentällä.
Vaikka Talvitiellä oli sinänsä tilaa, vaihtoehdot olivat vähissä: hänen yläpuolellaan ei ollut ainuttakaan kanssapelaajaa, kohdetta, jolle pallon olisi voinut toimittaa.
Kun juuri muuta vaihtoehtoa ei ollut, Talvitie päätti lähteä haastamaan kahta vastustajaa. Seuraus oli odotettu: jälleen menetys.
Talvitien menetyksen jälkeen Pikkuhuuhkajat kesti vielä Espanjan ensimmäisen keskityksen. Pallo päätyi kulmalipun tuntumaan, jossa Ruopilla ja vaihdosta kentälle tulleella Niilo Kujasalolla oli vastassaan kaksi espanjalaista. Kahden pelaajan yhteistyön puute paljastui jälleen karusti.
Ruopin päätös, pyrkimys suojata palloa, oli sinänsä oikea, mutta Kujasalon tuki tilanteessa jäi aivan liian kauaksi. Molemmat Espanjan pelaajat sen sijaan onnistuivat yhteistoiminnallaan kaivamaan pallon Ruopilta.
Miksei Kujasalo liikkunut lähemmäs palloa? Mitään voitettavaa hänellä ei ollut jäämällä tyhjälle alueelle, jossa ei ollut minkäänlaista vaaraa.
Raavittuaan pallon itselleen kulmassa Espanja pääsi luomaan kaksi vastaan yksi -tilanteen – niin, aivan liian kauas tilanteessa jäänyttä Kujasaloa vastaan – ja keskittämään pallon Suomen rangaistusalueelle.
Boksissa tapahtui se, mikä oli roikkunut ilmassa jo usean minuutin ajan: pelaajiaan jatkuvasti lähemmäs Suomen maalia tuonut kotijoukkue onnistui punnertamaan pallon vierasjoukkueen verkkoon.
Muutama minuutti aiemmin täydessä pistepotissa kiinni ollut Suomi jäi tyhjin käsin.
”Kilpailemisen, voittamisen ja pelaajakehityksen näkökulmasta Espanja-ottelun viimeiset minuutit antoivat karun näpäytyksen.”
Heikosta lopusta huolimatta Suomi onnistui eilen näyttämään, että se voi haastaa aivan Euroopan jättiläisiäkin.
Vaikka miesten maajoukkueen ja alle 21-vuotiaiden maajoukkueen otteiden vertailussa kannattaa varoa liian suoria johtopäätöksiä, jonkinlaista esimerkkiä Pikkuhuuhkajat näytti myös Jacob Friisin luotsaamalle Huuhkajat-ryhmälle.
Silti kaikkien kehujen keskellä on muistettava, että Pikkuhuuhkajat menetti voiton osin sen takia, että se toimi ottelun lopussa monissa yksittäisissä tilanteissa jopa luvattoman heikosti vastoin pelin logiikkaa. Virheet kuvastuivat henkilökohtaisina, mutta juurisyynä oli myös yhteistyön puute.
Kyllä, Espanja oli vahva.
Kyllä, Suomen materiaali oli heikompi ja suppeampi.
Kyllä, vaativa pelitapa vei ainakin osalta pelaajista energiaa tehdä voittavia ratkaisuja viimeisillä minuuteilla.
Kilpailemisen, voittamisen ja pelaajakehityksen näkökulmasta Espanja-ottelun viimeiset minuutit antoivat kuitenkin karun näpäytyksen.
Suomi oli heikko niissä asioissa, joissa se on ollut monella tasolla, myös seurajoukkueissa ja muissa maajoukkueikäluokissa, usein heikko: pienten marginaalien kääntämisessä omalle puolelleen peliteoilla, jotka saattavat tuntua yksittäisissä tilanteissa vähäpätöisiltä.
Moni seikka palautuu siihen, kuinka näitä seikkoja painotetaan ja arvostetaan juniorivalmennuksessa ja oikeastaan koko futiskulttuurissa. Siis vaikkapa sitä, että lisäajalla otetaan keltainen kortti pelin viivyttämisen takia. Tai kuinka vastustajan keskitys pyritään estämään keinolla millä hyvänsä.
Suuri kysymys kuuluu: osaammeko antaa arvoa niille pienille ratkaisuille ja valinnoille, jotka maksimoivat voittamisen todennäköisyyden?
Vai riittääkö, että vain pistämme isommille kampoihin?
