Mies nojailee rennosti talon seinään ja imaisee sähkötupakkaansa.
Olemme Belfastin ydinkeskustassa, Hill Streetillä. Harry Hackney on kolmekymppinen sosiaalityöntekijä, joka työskentelee kunnan asuntovirastossa.
Hackney on leppoisa kaveri, joka kertoo tupakkatauollaan mielellään kotikaupungistaan. Hän asuu Sydenhamissa, itäisessä Belfastissa. Hän on opiskellut arkkitehtuuria, mutta töitä on löytynyt helpommin sosiaalitoimesta.
Belfastissa on aika paljon asunnottomia ja heikosti toimeentulevia, mutta tilanne on vähitellen parantumassa, Hackney kertoo.
Mistä asioista hän pitää kaupungissaan?
”Tykkään tästä seudusta, Cathedral Quarterista. Täällä on kivoja pubeja ja ihmisiä. Aluetta on kunnostettu niin, että täällä on hyvä olla.”
Belfastin tulevaisuus näyttää ihan valoisalta, mies miettii.
Keskustelu Harry Hackneyn kanssa kulkee, kunnes erehdymme kysymään peace wallseista. ”Rauhanmuurit” erottavat Belfastissa joitakin kortteleita toisistaan.
Tiilimuureja ja teräsaitoja on rakennettu Pohjois-Irlannissa muutamissa kaupungeissa 1960-luvun lopulta lähtien pitämään katolisia ja protestanttisia asuinalueita erillään. Belfastissa niitä on eniten.
Tavallaan muurit on rakennettu ihmisten suojaksi. Toisaalta ne ovat jokapäiväinen muistutus epäluulosta ja väkivallasta. Konkreettinen todiste terrorista, joka on repinyt Pohjois-Irlantia.
Britanniaan kuuluvassa Pohjois-Irlannissa ovat kauan olleet vastakkain katolilaiset, jotka haluaisivat alueen liittyvän Irlantiin, ja protestantit, jotka tahtovat sen pysyvän Britannian osana. Synkkä historia sai valoisan käänteen lähes tasan kaksikymmentä vuotta sitten, kun ryhmittymät solmivat niin sanotun pitkänperjantain rauhansopimuksen. Sitä ennen terrori-iskuissa ja muissa yhteenotoissa lasketaan kuolleen noin 3 600 ihmistä. Loukkaantuneita on tuhansia.
Alle kahden miljoonan asukkaan väestössä se tarkoittaa, että jokainen aikuinen pohjoisirlantilainen tuntee jonkun uhrin tai on joutunut arjessaan kohtaamaan kriisin muuten.
Rauhansopimuksen jälkeen kuolonuhreja ei ole tullut. Mutta ilmapiiri on edelleen herkkä ja poliittinen painolasti raskas. Sitäkin pelätään, että Brexit-neuvottelut Pohjois-Irlannin rajasta saattavat taas kärjistää alueen tilanteen.
Kysymykset näistä asioista saavat monet paikalliset epävarmoiksi.
Harry, mitä ajattelet rauhanmuureista, luuletko että ne voitaisiin joskus lähitulevaisuudessa purkaa pois?
”En tiedä”, Hackney sanoo. ”En osaa sanoa tuosta mitään.”
Hän kääntää katseensa, sulkeutuu omiin ajatuksiinsa. Ei Harry ole laisinkaan epäkohtelias, asia on vain niin iso. Vaihdamme aihetta, ja pian Hackney taas rentoutuu.
Belfast on historian, pubien ja musiikin täyttämä lämminhenkinen kaupunki, jonka iloisen vireen alla elää syvä, ikuiselta tuntuva suru.
Vielä jokin aika sitten Pohjois-Irlanti ja sen pääkaupunki Belfast eivät näkyneet Euroopan trendikohteiden listauksissa. Nyt tilanne on täysin toinen. Pitkä rauhan aika on parantanut alueen mainetta, ja esimerkiksi Game of Thrones -sarja on nostanut sen monen haavekohteeksi.
Belfast on sopivan pieni ja tuntematon tuntuakseen vaihtoehtoiselta ja tuoreelta. Itse kaupungissa asuu noin 300 000 ihmistä, lähialueella saman verran lisää.
Toisaalta Belfastissa riittää hyvin nähtävää vaikkapa viikonlopuksi. On kauniita, viktoriaanisia rakennuksia. On omaleimaisia kaupunginosia, joita kutsutaan quartereiksi. Usein ne ovat saaneet nimensä historiallisen rakennuksen tai teeman mukaan: ydinkeskustan Cathedral Quarter on nimetty St Annen katedraalin mukaan, Linen Quarter entisen pellavateollisuuden.
Matkailijoiden suosimiin alueisiin kuuluu Queen’s Quarter, joka tunnetaan myös University Quarterina. Sen kortteleissa on yliopiston lisäksi vehreitä katuja sekä kivoja baareja ja putiikkeja. Täällä on myös Pohjois-Irlannin suurin museo, Ulster Museum, jossa on yhteiskunnallisia ja taideteollisia näyttelyitä sekä lapsille suunnattua luonnonhistoriaa.
Ja sitten on Titanic Quarterina tunnettu sataman alue. Merenkulku on keskeinen osa kaupungin historiaa, ja täällä rakennettiin aikoinaan Titanic-laiva. Vanha laivanrakennuksen alue on lähes kaupungin sydämessä. Sitä on ehostettu käyntikohteeksi kahviloineen kaikkineen, ja yhdessä isoista halleista kuvataan Game of Thronesin kohtauksia – julkisuudelta salassa, tietysti.
Kaupunginosan tähti on joitakin vuosia sitten avattu Titanic-museo. Rakennus on komea, sen sisältö tarinoineen ja kuvineen vaikuttavaa. Titanicin rakentamisen, neitsytmatkan ja tuhon kautta se kertoo samalla merenkäynnin historiaa. Suurmuseo on melkein liiankin siisti: se ei välttämättä kosketa vaan viihdyttää kuin Hollywoodin jättielokuva.
Kaiken päälle pubit ja ravintolat ovat yksi Belfastin valteista. Kaupunki ei ole sentään samanveroinen iltaelämän keskus kuin naapurimaan Dublin, mutta jo pelkästään Cathedral- ja University Quartereissa riittää tasokkaita paikkoja juoda ja syödä.
Pubeista maineikkain on upeasti koristeltu The Crown Liquor Saloon. Se sai alkunsa 1800-luvulla yhtenä pienistä giniä myyneistä juottoloista, gin palaceista. Keskustan muita parhaita pubeja ovat esimerkiksi The Duke of York sekä kahvila-pubi The Dark Horse, jossa on Game of Thrones -teemalla koristeltu ovikin. Niiden lähellä ovat myös laadukas ravintola Hadskis, moderni kulttuuritapahtumien keskus The Black Box sekä suuri taidemuseo The MAC.
Toinen suositeltava ravintola on laivaan rakennettu Holohan’s at the Barge, joka tekee pohjoisirlantilaisista ruuista moderneja versioita. Paikallisia makuja ja vintagetavaroita etsivän kannattaa käydä St George’s Marketissa, joka on yksi koko Britannian parhaista katetuista torihalleista. Perjantaista sunnuntaihin avoinna olevan torin tarjonta vaihtelee päivittäin, mutta aina tarjolla on hyvää ruokaa ja sunnuntaisin myös antiikkia. Elävän musiikin pubeja kaupungissa riittää: kokeilemisen arvoinen on esimerkiksi joka ilta täyttyvä, 1700-luvun alussa rakennettu Kelly’s Cellars.
Kaupunki pursuaa hyvän mielen aiheita, ja silti olennaisin syy tulla tänne saattaa olla se, mikä sai Harry Hackneyn hiljenemään kesken juttutuokion.
Belfast on tärkeä kokea, jotta voisi tuntea sen surun.
”Voi, tämä on nykyään matkailijalle turvallinen kaupunki”, sanoo Billy Scott.
Vain heinäkuussa, protestanttien perinteisten kaupunkimarssien ja juhlakokkojen aikaan, koko Belfast on yhä varpaillaan. Kaikki toivovat, ettei perinnejuhlien vietto johda väkivaltaisuuksiin. Vuosiin niitä ei ole ollut, Scott toteaa tyytyväisenä, ja viittoo kohti jyhkeää, viktoriaanista rakennusta.
”Tuo on vanha vankila, Crumlin Road Gaol. Vuosien varrella siellä on virunut tuhansia vankeja, osa poliittisten mielipiteidensä takia. Nyt se on turistikohde, jossa voi myös pitää häät eristyssellissä.”
Auton takapenkiltä katsottuna vankila näyttää vaikuttavalta, mutta emme pyri tutustumiskierrokselle. Täällä Billy Scottin kanssa on paljon hauskempaa.
Kuusikymppinen Scott vetää Belfastissa erilaisia opastuksia, joista suosituimpia ovat perinteisellä mustalla taksilla ajettavat Black Cab -kierrokset. Niillä tutustutaan kaupungin nähtävyyksiin ja etenkin Belfastin poliittiseen jakautumiseen.
Kahtiajako näkyy monissa asioissa. Paikalliset tietävät millä alueilla asuu protestantteja, missä katolisia. Varsinkin köyhemmillä työväenseuduilla jako on yhä niin voimakas, että iltaisin ihmiset välttävät kulkemasta ”väärillä” kulmilla. Vieras ei kaupungissa usein tunnista näitä rajoja, jollei hoksaa panna merkille lippuja ja muita koristeita.
Mutta kaikki huomaavat muraalit. Belfast on kuuluisa isoista seinämaalauksistaan, joita on kaupungissa satoja. Ennen muraaleissa oli paljon taistelun kuvia, nykyään rauhan ja vapaudenkaipuun symboleita sekä täkäläisiä sankareita.
Vaikka muraaleja ei voi pitää aina taiteellisesti pitkälle vietyinä, ne ovat pysäyttäviä, äärimmäisen puhuttelevia.
On kuin kaupunki julistaisi seinillään olemme kärsineet tarpeeksi, antakaa meille pysyvä rauha.
Muraalit ovat syntyneet monista syistä, Billy Scott muistuttaa. Aikoinaan esimerkiksi Margaret Thatcherin hallitus kielsi joidenkin pohjoisirlantilaisten ryhmittymien esiintymisen Britannian tv- ja radiolähetyksissä, ja seinämaalaukset olivat näille joukoille yksi tapa pitää esillä aatteitaan.
Vaikka Pohjois-Irlannin henkinen kahtiajako on kestänyt kauan, arkitodellisuus on paljon monimutkaisempi.
Pohjoisirlantilainen voi tuntea olevansa joko britti, irlantilainen tai pohjoisirlantilainen, tai jokin yhdistelmä näistä. Eri leireihin jakautumisen syitä on muitakin kuin uskonnollisia ja historiallisia: Britanniaan kuuluminen on osalle asukkaista taloudellisesti arvokasta, koska se helpottaa vaikkapa pääsyä ilmaiseksi korkeakouluun Skotlantiin.
Perheet valitsevat täällä yhä asuinpaikkansa ja lastensa koulun protestanttisen tai katolisen taustansa mukaan. Kahtiajako uusiutuu arjessa vielä pitkään eteenpäin.
Mutta toiveikkaita merkkejäkin näkyy. Vielä 1990-luvulla vain muutama prosentti avioliitoista solmittiin eri uskontaustoista tulevien kesken. Nyt luku on ainakin kymmenen, eivätkä siinä ole mukana avoliitot. Monissa asioissa korostetaan tasapuolisuutta, kuten poliisien rekrytoinneissa.
”Täällä yritetään saada aikaan yhdistäviä asioita, erottavien sijaan”, Billy Scott sanoo. Hän näyttää meille ison hallin Titanic Quarterissa. ”Tuolla pelaa kaupungin oma jääkiekkojoukkue, Belfast Giants.”
Ei jääkiekolla ole mitään tekemistä Pohjois-Irlannin kanssa, hän kertoo. Siksi se sopii tänne nyt: peliin ei liity historiallista painolastia, eikä Giantsiin saa liittää symboleita tai edes musiikkia, jotka sitoisivat sitä poliittisesti. Niin kuka vain voi kannattaa sitä omana joukkueenaan.
”Tosin lähes jokainen pelaaja on täytynyt värvätä tänne Kanadasta, mutta kaikkea ei voi saada”, sanoo Scott ja nauraa rähättää päälle.
Koko kierros Belfastissa on täynnä samanlaisia pysähdyksiä ja tarinoita. Toiset hauskoja, osa sydäntäsärkeviä.
Belfastin länsipuolella pysähdymme Falls Roadin alueelle. Tämä on niitä paikkoja, joissa on vuosikymmenten varrella taisteltu verisesti. Polttopullot ja kivet ovat sinkoilleet ilmassa, aseistetut joukot ottaneet joskus yhteen. Falls Roadin asuinalueella väki on katolista, lähellä Shankillissä asuu protestantteja.
Nyt paikalla on pitkä muuri, johon on maalattu kuvia ja rauhan symboleja. International Wall of Artiin ovat myös tuhannet kävijät ympäri maailmaa raapustaneet toivotuksensa. Kävelemme muurin viertä, lukien kauniita ajatuksia.
Jaa, onpa täällä ollut ainakin yksi suomalainenkin turisti. Hän on halunnut kirjoittaa tussilla seinään kaikille toivotuksen, jossa haistattaa veetä.
Onneksi Billy Scott ja muut paikalliset eivät osaa suomea.
Belfastissa on samaa koskettavaa erityisyyttä kuin vaikka Kapkaupungissa ja sen värillisten township-alueissa, Jerusalemissa ja sen uskontaisteluiden jäljissä, Baskimaassa ja sen itsenäisyyskiistoissa. Ne ovat kaikki kiehtovia paikkoja, joilla on omanlaiset surunsa.
Siksi ne jäävät kävijälleen myös syvästi mieleen.
Falls Roadin jälkeen Billy Scott ajaa meidät Shankilliin, protestanttien alueelle. Sen joidenkin asukkaiden talot on koristeltu lukuisin lipuin, julistamaan kuuluvuutta Isoon-Britanniaan. Julkisten rakennusten seinillä on täälläkin väkeviä muraaleja.
Jaloitelkaa toki hetki ja ottakaa kuvia, Scott kehottaa, mutta älkää kuvatko asukkaita ja heidän kotejaan – tämä on ollut niin kauan tulenarkaa aluetta, että he eivät oikein pidä turistikierroksista ja huomion kohteena olosta.
Yhden rivitaloasunnon pihaa koristavat liput, ja oviaukossa seisoo vanha nainen katselemassa iltapäivän aurinkoa.
”Päivää rouva, anteeksi jos häiritsemme, mutta saisimmeko kysyä pari asiaa?”
Margaret Sanlon on 82-vuotias ja asuu yksin. Hän ehtii jutella kanssamme mielellään.
Britannian liput hänen pihassaan ovat perua aviomieheltä, joka kuoli jo joitakin vuosia sitten. ”Elimme yhdessä 54 vuotta”, Margaret sanoo ylpeänä.
Mies teki päivätyönsä tupakkateollisuudessa. Suuren osan aikuisiästään Margaret on asunut täällä Shankillissä, ja sisar perheineen elää hänkin ihan lähellä. Heidän äitinsä oli katolilainen, isä protestantti. Lapset perheessä kasvatettiin isän taustan mukaan protestanteiksi.
Margaretilla on hyvin valkeat hiukset ja pinkki villatakki. Hän hypistelee kädessään paperista nenäliinaa.
Shankillissä eläessään hän on nähnyt Pohjois-Irlannin taistelut, pelännyt iskuja. Kuullut asuinalueensa miesten huudot, kun he ovat lähteneet hyökkäämään katolilaisia vastaan.
Mutta nykyään on niin paljon uutta, uudenlaista, Margaret Sanlon sanoo. Shankillin alue on onneksi rauhoittunut.
Hän ei halua tulla valokuvatuksi, vaikka kertoo elämästään. Näkeekö hän Pohjois-Irlannin tulevaisuudessa valoa, pysyvää rauhaa?
Margaret Sanlonin katse on ystävällinen mutta vakava. Hän sanoo: ”Ikävä todeta, mutta en näe oikein mahdollisuutta sellaiselle todelliselle muutokselle. En vain näe.”
Näiden hetkien takia Belfastiin kannattaa mennä. Ymmärtääkseen kuinka vaikeaa ja kaiken muuttavaa rauha on.
