Elätkö sosiaalisen median ulkopuolella? Saatat kuulua voittajiin

Miksi halusitte juuri nyt tutkia sosiaalisen median ulkopuolella eläviä ihmisiä?

Saimme idean aikana, jolloin sosiaalisen median huippuhetki oli päällä. Julkisessa puheessa oli painetta somenäkyvyyden kasvattamisesta. Meillä oli kuitenkin arkipäiväisiä havaintoja, että sosiaalista mediaa sivusta seuraavat voisivat olla piilevä ilmiö. Se ei ollut vain hypoteettinen ajatus. Tunnistin ihmisiä, mukaan lukien itseni, jotka selkeästi olivat tällaisia ei-käyttäjiä.

Mikä tutkimuksessanne luetaan sosiaalisen median käyttämättömyydeksi?

Se pidettiin avoimena. Jos ihminen tunnisti itsensä sosiaalisen median ei-käyttäjäksi tai digitaaliseksi irrottautujaksi, hän oli tervetullut mukaan. Osalle se tarkoittaa sitä, ettei käytä lainkaan. Osalle hiljaista tarkkailua ja ”lurkkaamista”.

Ensimmäiset tuloksenne käsittelevät sosiaalisen median ulkopuolelle jättäytynyttä akateemista johtoa, siis yliopistojen dekaaneja ja rehtoreita, sekä maahanmuuttajia. Mitä olette saaneet selville?

Akateemisten johtajien aineisto tuki hypoteesiamme, että sosiaalisen median ei-käyttö saattaisi olla nykypäivänä yhteiskunnallinen etuoikeus. Kun ihminen on tietyssä asemassa, hän voi jättäytyä ulos. Akateemisen maailman johtajissa se näkyy niin, että he haluavat irtisanoutua somesta, sen viestintäkulttuurista ja näkyvyyden vaateesta. Se on heille mahdollista, koska heillä on työn puolesta viestintäarmeija hoitamassa sen niin sanotun likaisen työn. Tästä huolimatta nämä johtajat ovat todella vahvasti osallisina yhteiskunnan tärkeissä pöydissä. Heillä on vankat suhteet päätöksentekijöihin ja poliittisiin prosesseihin, mutta se tapahtuu somen ulkopuolella.

Tämä tukee ajatusta, ettei sosiaalinen media ollutkaan julkisen keskustelun kreikkalaistyyppinen agora.

Juuri ajatus agorasta loistaa tietyssä mielessä poissaolollaan. Siitä halutaan sanoutua irti. Toisaalta voisi ajatella, että yliopiston pointti on osallistua oikeasti keskusteluun ja vaikuttaa asioihin, joita maailmassa tapahtuu. Sosiaaliseen mediaan liittyy ideaali tällaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta, mutta yliopistojen ja muiden organisaatioiden julkaisema materiaali on enemmän PR-tyyppistä. Keskustelun sijaan sillä tehdään brändiä näkyväksi.

Mediatutkija Kate Eichhorn on kirjoittanut sisältöpääomasta, content capital, joka on sosiaalisen median seuraajamääriä ja muuta valtaa, jolla moni kompensoi kulttuuristen ja aineellisten pääomiensa puutetta. Onko tässä kyse siitä, että akateemisella eliitillä on tarpeeksi statusta ilman sosiaalista mediaakin?

Nimenomaan. Eichhornin ajatus on minusta tosi relevantti, ja meidän havaintomme näyttävät vahvistavan sitä. Olemme miettineet myös, onko kulttuurinen pääoma oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei liity someen. Sen keräämiselle ja osoittamiselle on yhä hyvin vakiintuneet tavat.

Mitä maahanmuuttajien aineistosta löytyi?

Jos kaikin tavoin sosiaalisesta mediasta irtisanoutuvat yliopistojohtajat pysyivät voimakkaasti osallisina yhteiskuntaan, maahanmuuttaja-aineistossa tulee hätkähdyttävästi esiin kuulumattomuus. Siinä korostui, miten monelta heistä puuttuvat nämä pääomat. Lähtien kielestä ja siitä, miten suomalainen kulttuuri toimii. Vaikka he haluavat itse olla käyttämättä somea, käyttämättömyys ruokkii syvää ajatusta siitä, etteivät he voi kuulua yhteiskuntaan. Haastattelujen aikaan oli kunnallisvaalit. He tiesivät, että on menossa vaalit, mutta eivät tienneet, kuka voisi auttaa heitä ja keskustella, ketä kannattaisi äänestää.

Onko käymässä niin, että vähäosaiset pyrkivät pääsemään kiinni yhteiskunnalliseen normiin, josta eliitti jo koettaa irtautua?

Aiemmassa hankkeessa tutkimme digitaalisen arjen kokemuksia haavoittuvissa ryhmissä. Silloin kävi ilmi, että ihmisillä on hirveän voimakas halu irtautua somesta. En siksi haluaisi ajatella, että haavoittuvien ryhmien pitäisi erityisesti pyrkiä sinne. Mutta tilanne on silti se, että heillä on vähemmän reittejä vaikuttamiseen ja kuulumiseen, ja totta kai jotain sille pitäisi voida tehdä. En silti usko, että some olisi ratkaisu. Dataistuminen ja alustat päinvastoin moninkertaistavat haavoittuvuutta ja koettua epätasa-arvoa. Tämä ilmenee esimerkiksi korostuneena vaateena näkyä.

Keskiluokka perinteisesti jäljittelee yläluokkaa. Eliitti on selvästi päässyt pisteeseen, jossa se voi vetäytyä sosiaalisesta mediasta. Nykyään yhä harvempi myöskään postaa julkisesti tai ystävilleen mitään. Onko syntymässä luokkakuilu sen välille, kenen tarvitsee ja kenen ei tarvitse olla sosiaalisessa mediassa?

Tämä on tutkimuksemme ihan keskeinen kysymys. Varmasti en voi tietää, voimistuuko vetäytyminen, mutta aineistojen ja havaintojen pohjalta näyttäisi, että näin voi tapahtua. On myös vaikea sanoa, valuuko ilmiö ylhäältä alas vai tapahtuuko se kaikissa luokissa samanaikaisesti. Ihminen voi arkielämässä sanoa rennosti olevansa someton, kun taas organisaation edustajana se on vaikeampaa.

Teette vastaavaa tutkimusta myös nuorista aikuisista. Osaatko jo sanoa, eroavatko he jotenkin muista tutkimusryhmistä?

Nuorelle polvelle on ehkä helpompi myöntää, että sosiaalisessa mediassa hiertää jokin. He lähtivät tähän tutkimukseen hirveän helposti ja mielellään mukaan. Haavoittuvia ryhmiä tutkiessamme olemme huomanneet, että he haluavat pysytellä alustoilla näkymättömissä mutta kokevat samalla sopimattomuutta yhteiskuntaan. He pitävät siis itseään epäkelpoina. Optimistisesti ajattelisin, että nuoret eivät pidä ongelmana itseään vaan sosiaalista mediaa. Mutta kyllä hekin aineistomme mukaan yllättävät itsensä siitä, että ajantaju katoaa ja taas on selailtu neljä tuntia puhelinta.

Syntyykö yhteiskuntaan eriarvoisuutta sen välille, ketkä hallitsevat digitaalisen arkensa ja ketkä eivät?

Digitaalinen epätasa-arvo on ainakin nouseva kansainvälinen tutkimusala. Myös sosiaalisen median ulkopuolelle jääminen tuo näitä epätasa-arvoisuuksia esiin paremmin kuin aiemmin luultiin. Digitaalinen epätasa-arvo on ajateltu niin, ettei ole mahdollisuutta ja kykyjä osallistua digitaalisiin ympäristöihin. Sen sijaan se pitäisi ajatella niin, ettei ole mahdollisuutta olla osallistumatta.

Stereotyyppi digitalisaation häviäjästä on ollut mummo, jolta viedään pankkipalvelut. Ongelma ei siis ole se, ettei hän osaa käyttää verkkopankkia, vaan se, että yhteiskunta vaatii sen käyttöä?

Nimenomaan näin. Ongelma asetetaan yksilötasolle ja yksilön ratkaistavaksi. Ärsyttävä puhe siitä, että asiat ratkeavat ihmisiä opettamalla ja esteettömillä palveluilla tai medialukutaidolla, pitäisi kääntää ympäri.

Onko siihen sosiaalipoliittisia keinoja?

Toistaiseksi tutkimus on keskittynyt lähinnä digitaalisuuteen ratkaisuna, joten työkalupakkia ei kauheasti ole. Yhteiskunnallisessa keskustelussa digitaalisuuden vaade on voimakas. Kun mietitään julkisten palveluiden avaamista ihmisille, niin ne totta kai ajatellaan aina vain digitaalisuuden kautta, vaikka puhe ei-digitaalisuudesta auttaisi todennäköisesti myös kehittämään digitalisoituvaa yhteiskuntaa parempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. En usko, että tätä pyörää pystytään kokonaan kääntämään. Mutta jos on vain yksi totuus digitaalisten ratkaisujen kaikkivoipaisuudesta, jää aina paljon katvealueita, missä on vaaransa.