Millaista on olla nainen ilman kohtua ja emätintä? – Teininä Carolina Nystén päätti vaieta kehostaan mutta yksi viesti sai hänet muuttamaan mieltään

Vuoden 2019 tammikuussa sain tuntemattomalta ihmiseltä viestin Facebookin Messengerissä. 

Hei, luin jutun sinusta ja haluaisin kovasti jutella kanssasi jutun aiheesta. Asia koskettaa kovasti. Lähipiirissäni on nuori nainen, jolle asia on erittäin vaikea. 

Vastasin heti viestin luettuani. 

Heippa, puhutko kohduttomuudesta? Jos kyllä, niin sopii tietenkin, kirjoitin. 

Kolmen päivän päästä puhelin soi. Selvisi, että asia koski soittajan tytärtä. Pian puheluita alkoi tulla toistuvasti. Soittaja pyysi minua auttamaan tytärtään. 

Tuo yhteydenotto oli vain yksi monista. Olen vuodesta 2013 lähtien puhunut ja kirjoittanut julkisesti siitä, että minulla ei ollut kohtua. Artikkeleissa esitin usein toiveen, että Suomessa mahdollistettaisiin sijaissynnytys. Se olisi minulle ainut keino saada biologinen lapsi. 

Julkisuuden myötä olen jo vuosien ajan saanut yhteydenottoja ihmisiltä, joilla on sama diagnoosi kuin minulla: MRKH eli Mayer-Rokitansky-Küster-Hauserin syndrooma. Olen käytännössä pitänyt näille ihmisille maanalaista, maksutonta terapia­palvelua. Vuoden 2019 huolestunut äiti oli viimeinen pisara. 

En ole koulutettu ammattiauttaja, ja MRKH oli itsellenikin raskas asia. Mutta pian kestokykyäni koeteltaisiin vielä kovemmin. 

Kiinnostukseni ymmärtää sukupuoleen liittyviä kysymyksiä oli johdattanut minut opiskelemaan sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistoon. Huolestuneen äidin yhteydenotto sai minut  miettimään, miten paha olo monella diagnoosin saaneella oli. Heidän kokemuksiaan käsittelevää, perusteellista tutkimusta ei kuitenkaan ollut Suomessa saatavilla.  

Niinpä päätin tehdä sen itse. 

Kohduttomien ihmisten kokemuksista tuli pro gradu -työni aihe. Se tarkoitti myös omien haavojeni avaamista. Niinpä valmistauduin syksyllä alkavaa graduprojektia varten etsimällä itselleni terapeutin. 

Se tuli tarpeeseen. 

Aloitin yläasteen vuonna 2005. Samana vuonna sukupuoli otettiin mukaan perusopetuksen sisältöihin uudella tavalla. Oppitunneilla käytiin läpi sukupuolielimiksi kutsuttujen elinten rakenteet ja toiminta sekä yhdynnät. Oppikirjassa kerrottiin, että pojilla alkavat siemensyöksyt ja tytöillä kuukautiset. 

Sukupuoliasioiden uusi maailma tuntui jännittävältä. Valmistauduin oppikirjoissa kuvattuihin muutoksiin ostamalla rintaliivit ja harjoittelemalla tamponin asettamista. Vaikka tamponikokeilu ei onnistunut, en ollut huolissani. Ajattelin emättimeni olevan vain tiukka.  

Puheet kehoista ja niiden toiminnasta eivät jääneet vain opetuksen tasolle. Niitä seurattiin myös koulun vuosittaisissa terveystarkastuksissa. Koulun käytävillä kiersi huhuja lusikkatesteistä ja rintojen tunnustelusta. Minun kuukautiseni eivät edelleenkään alkaneet, ja aloin ahdistua. Terveydenhoitajan toistuvat kysymykset kuukautisista vahvistivat tunnetta siitä, että jokin oli vialla. 

Olin umpikujassa. Ratkaisin tilanteen valehtelemalla terveydenhoitajalle. Kysymykset loppuivat, mutta huoli ja häpeä eivät poistuneet. 

Kun peruskoulu loppui, kävelin kevätjuhlasta kotiin käsissäni punainen ruusu ja päättötodistus. Samaan aikaan tunsin päälläni valtavan taakan painon. Olin kertonut valheen kuukautisten alkamisesta terveydenhoitajan lisäksi kavereille ja perheelle. Jatkuva valehteleminen oli väsyttävää. Samalla huoli kuukautisten puuttumisesta vaivasi. Kuukautisista puhuttiin terveen naisen merkkinä. Olinko minä vastakohta naiseudelle ja terveydelle? 

Lopulta en enää kestänyt. Tunnustin valheeni parhaalle kaverilleni pimeässä huoneessa kesämökillä, kaukana kotikaupungistamme. 

Nukutsä jo? 

En vielä. 

Mun kuukautiset… ei oikeesti koskaan alkanu. 

Häh? Mitä? Tietääkö sun äiti?

Seuraavaksi soitin äidille. Itkin ja tunnustin asian. Se johti siihen, että kesän lopussa syytä kuukautisteni puuttumiseen alettiin tutkia terveydenhuollossa. Ensin tapasin lasten kasvu- ja hormonitoiminnan häiriöihin erikoistuneen lääkärin. Lääkäri tutki ulkoisen kehoni, muun muassa selän ja niskan. Koska minulla oli vatsakipuja, lääkäri kirjoitti lähetteen jatkotutkimuksiin. Tähystysleikkausta edeltävänä aamuna gynekologi toteutti sukuelimilleni kivuliaita ja ahdistavia toimenpiteitä. Kirurgin suorittaman tähystysleikkauksen jälkeen olin henkisesti ja fyysisesti rikki. 

Nämä tutkimukset olivat kuitenkin vasta alkua. 

Joka vuosi Suomessa syntyy määritelmästä riippuen kymmeniä tai satoja ihmisiä, joiden sukupuolipiirteet, kuten sukuelimet, hormonit tai kromosomit, eivät mahdu tyypillisiin määritelmin miehen ja naisen kehosta.

Määritelmistä poikkeavia sukupuolipiirteitä on historiallisesti kutsuttu muun muassa termeillä hermafrodiitti ja intersukupuolinen. Jälkimmäisen lääketiede lisäsi sanastoonsa 1900-luvulla. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta lääkärit suhtautuivat intersukupuolisuuteen diagnostisen termin sijaan kattokäsitteenä epätyypilliselle sukupuolikehitykselle. 1900-luvun alussa aloitettiin toimenpiteet eli käytännössä pienille lapsille tehtävät sukuelinleikkaukset. Sukuelinkirurgian tavoitteena oli tukea valitun sukupuolen mukaista hoitoa ja kasvatusta mahdollistamalla yhdynnät ja vähentämällä lapsen ahdistusta, jonka ajateltiin johtuvan poikkeavasta sukupuolikehityksestä. 

Vuonna 2006 kansainvälinen lääketieteellinen yhteisö esitti Chicagossa järjestetyssä konferenssissa intersukupuolisuuden tilalle termiä disorder of sex development (DSD), sukupuolen kehityksen häiriö. Päätöksen taustalla vaikutti muun muassa ajatus siitä, että termi intersukupuolinen oli stigmatisoiva ja hämmentävä. 

Uuden termin myötä epätyypilliset sukupuolipiirteet tulkittiin lääketieteessä elinikäisiä seurauksia aiheuttaviksi kroonisiksi sairauksiksi, jotka edellyttävät lääketieteellisiä hoitotoimenpiteitä. 

Minä jouduin tutkimuksiin vuonna 2008, vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun sukupuolen kehityksen häiriö oli terminä otettu käyttöön. Tähystysleikkauksen jälkeen kirurgi totesi kylmään sävyyn, että olin syntynyt ilman emätintä ja kohtua. Kirurgin mukaan minulle pitäisi seuraavaksi muodostaa kirurgisesti suolesta emätin. 

Juoksin vastaanottohuoneesta järkyttyneenä käytävällä olevaan vessaan itkemään. 

Olin useiden tutkimusten perusteella aavistanut jonkin olevan vialla, mutta mikään ei osannut valmistaa minua kirurgin kertomaan tietoon. R&B-laulaja Ciarasta kiertäneitä hermafrodiitti-juoruja lukuun ottamatta olin läpi elämäni kuullut vain kahdenlaisista kehoista. Tunsin olevani friikki.

Vanhempani halusivat kuulla vaihtoehdoista kirurgiselle toimenpiteelle. Menin viereisen sairaalarakennuksen gynekologin vastaanotolle itkuisena ja järkyttyneenä. Gynekologi lohdutti minua sanomalla, että olin edelleen nainen. Emätin ja kohtu olivat vain jääneet kehittymättä harvinaisen Mayer-Rokitansky-Küster-Hauser-syndrooman takia. Gynekologin mukaan kaikki muu minussa viittasi normaaliin naiseen. Sentin mittaista emätinpoukamaa ja kohdun jäännettä lukuun ottamatta minulla oli gynekologin mukaan naisen normaalit sukuelimet, kromosomit ja hormonit. Gynekologi kertoi leikkauksen olevan hyvin riskialtis toimenpide ja suositteli sen sijaan emättimen muodostamista venytyspuikolla ja -putkilla. Sain vastaanotolta mukaani venytyspuikon ja reseptin apteekista ostettavaan öljyyn. 

Niiden avulla minun piti muodostaa itselleni kotona emätin. 

Kotona etsin tietoa kehostani diagnoosin nimellä. Löysin suomen kielellä ainoastaan yhden, vuonna 2006 julkaistun lääketieteellisen artikkelin. Siinä kerrottiin samoja asioita, joista kirurgi ja gynekologi olivat puhuneet. Minusta tuntui, että kokemus naiseudestani oli haavoittunut. Silti tuossa hetkessä ajattelin, että ilman emätintä ja kohtua syntyminen olivat vain rakennevikoja, jotka tuli korjata. 

Gynekologi oli sanonut, että minun ei tarvitsisi kertoa asiasta kenellekään. Kun venytystoimenpiteellä olisi saatu aikaan riittävän pitkä emätin, kukaan ei huomaisi poikkeavuuttani, hän vakuutteli. Ei edes seksin aikana. 

Gynekologin ohjeiden mukaisesti päätin, etten koskaan puhuisi ilman emätintä syntymisestä kenellekään. 

Yli neljä vuotta kestäneen hoitojakson jälkeen yhdynnät onnistuivat, eikä minun tarvinnut enää käydä jatkuvasti lääkärissä. Elämä jatkui. Yritin olla ajattelematta sitä, mitä minulle oli tapahtunut. 

Vuonna 2013 olin 20-vuotias ja kirjoitin Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen otsikolla ”Sijaissynnytys antaisi toivoa”. Gynekologi oli maininnut mahdollisuudesta saada biologisia lapsia sijaissynnytyksen avulla. Vuonna 2007 voimaan astunut hedelmöityshoitolaki kuitenkin kielsi sijaissynnytysjärjestelyt. Sitä ennen Suomessa oli toteutettu arviolta 12 sijaissynnytystä. Olin pettynyt siihen, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio auttanut kaltaisiani, tahattomasta lapsettomuudesta kärsiviä. Halusin mielipidekirjoituksella ottaa kantaa epäreiluun tilanteeseen. 

Mielipidekirjoitus oli muutakin kuin yhteiskunnallinen vetoomus, se oli kirjoitus elämästäni. Toisin kuin olin aikaisemmin päättänyt, kerroin syntyneeni ilman kohtua harvinaisen syndrooman takia. Vaikka pidin itseäni yhä viallisena, olin valmis puhumaan kehostani julkisesti – tietyissä rajoissa. Ilman emätintä syntymisestä vaikenin edelleen. Mielipidekirjoituksen ja siitä seuranneiden lehtihaastatteluiden jälkeen aloin saada yhteydenottoja muilta MRKH-diagnoosin saaneilta tai heidän läheisiltään. Osa halusi kertoa olemassaolostaan, toiset kaipasivat vertaistukea. 

Vuonna 2017 luin sattumalta artikkelin, jossa MRKH-diagnoosi määriteltiin intersukupuolisuudeksi. 15-vuotiaasta alkaen suurin pelkoni oli ollut, etten olisi nainen. Määritelmästä lukeminen voimisti pelkoa. Suljin nettiselaimen ja työnsin samalla pois ajatuksen itsestäni intersukupuolisena. 

En vielä silloin ymmärtänyt, mitä intersukupuolisuus tarkoitti. 

Kaksi vuotta myöhemmin, kun suunnittelin gradua, törmäsin oikeus- ja ulkoministeriön samana vuonna julkaisemaan selvitykseen. Se käsitteli intersukupuolisten henkilöiden oikeuksia ja kokemuksia. Selvitykseen vastanneista kaksi oli syntynyt ilman emätintä ja kohtua. Pelkästään selvityksen otsikko Ei tietoa eikä vaihtoehtoja: Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista herätti minussa ahdistusta. En voinut kuitenkaan sivuuttaa selvitystä, koska se saattoi sisältää tutkielmani kannalta oleellista tietoa.

Selvityksessä huomioni kiinnitti erityisesti haastateltavien tyytymättömyys lääkäreihin. Terveydenhuollon toimenpiteet olivat haastateltavien mukaan aiheuttaneet heille monenlaisia haittoja: fyysisiä kipuja, psyykkisiä ongelmia, hormonihoidon komplikaatioita sekä häpeää. Määritelmistä poikkeavia sukupuolipiirteitä kuvattiin selvityksessä häiriön sijaan ihmiskehon luontaisena vaihteluna. 

Kun olin lukenut selvityksen, aloin kyseenalaistaa lääketieteestä oppimiani näkemyksiä. Intersukupuolisuus tuntui edelleen henkilökohtaisesti vaikealta termiltä, mutta selvitys oli tärkeä suunnannäyttäjä. Hylkäsin ajatuksen kehostani sairaana. 

Vastaani tuli internetissä Setan hanke nimeltä ”Tukea intersukupuolisille, keinoja ammattilaisille”. Päätin ottaa yhteyttä sen tekijöihin. Setalle lähettämässäni sähköpostissa kerroin työstäväni gradua MRKH-diagnoosin saaneiden kokemuksista ja kysyin, olisiko gradu mahdollista tehdä yhteistyössä järjestön kanssa. Setan työntekijä ehdotti tapaamista. Vaihdoimme ajatuksia tutkimusaiheesta, ja työntekijä kertoi mahdollisuudesta kirjoittaa tuloksista artikkeli Setan nettisivuille. 

Koska olin sähköpostissa kertonut itsekin saaneeni MRKH-diagnoosin, työntekijä kysyi tapaamisen päätteeksi, kiinnostaisiko minua antaa omakohtainen haastattelu intersukupuolisuudesta. Ajatus tuntui ahdistavalta. Kun olin hylännyt ajatukseni kehostani sairaana, naiseus oli alkanut tuntua ahtaalta määritelmältä. En myöskään samaistunut inter­sukupuolisuuteen. Koin olevani jossain määritelmien välimaastossa. Kehoni oli myös kohduttomuutta lukuun ottamatta edelleen valtava häpeän aihe. Pitkään mietittyäni päätin silti antaa haastattelun. Jos en uskalla puhua ajatuksistani ääneen, maailma ei koskaan muutu, kirjoitin Setan työntekijälle lähettämääni sähköpostiin.

Haastattelu oli ennen kaikkea pyrkimys edistää tietoisuutta kehojen monimuotoisuudesta, mutta henkilökohtaisesti se merkitsi kaapista tulemista. Aikaisemmista kirjoituksista ja lehtijutuista poiketen kerroin haastattelussa syntyneeni ilman emätintä. Se pelotti minua. Pelkäsin kiusatuksi tulemista, pelkäsin muiden pitävän minua friikkinä. Kun haastattelu julkaistiin Setan nettisivuilla ja linkkiä siihen jaettiin Facebookissa, häpesin. Pulssi nousi taivaisiin ja kurkkua kuristi. Halusin vajota maan alle ja kadota. Silmäilin haastattelun läpi ja suljin selaimen. 

Kaduin haastattelua ja päätin olla jakamatta sitä eteenpäin. 

Neljä kuukautta myöhemmin istuin Tampereen G-Livelabissa Perjantai-ohjelman kuvauksissa. Olin lupautunut haastateltavaksi sijaissynnytystä käsittelevään jaksoon. Vielä häpeän kokemusta rankempaa oli ylläpitää valheellisia mielikuvia kehostani. Kun suora lähetys alkoi, kerroin ääni väristen syntyneeni kohdun lisäksi ilman emätintä. 

Puoli vuotta myöhemmin annoin pitkän haastattelun Mitä vielä, Ronja Salmi? -podcastiin. Kerroin, että olin muodostanut itselleni emättimen gynekologilta saaduilla puikoilla. Sanoin myös, että olin hylännyt ajatuksen kehostani sairaana ja viallisena. Kritisoin keholleni asetettuja, sukupuolitettuja vaatimuksia.

Kun Ronja Salmi kysyi, identifioidunko intersukupuoliseksi, torjuin ajatuksen. Suhtauduin intersukupuolisuuteen samalla tavoin kuin ajatukseen kehostani sairaana: molemmat olivat ihmisten luomia käsityksiä, jotka eivät kertoneet minusta mitään. 

Kerroin identifioituvani naiseksi. 

Haastatteluiden jälkeen Facebook Messengeriin saapui kysymys: Onko jokin syy, miksi olet avoimesti linjoilla asian suhteen? 

Kysymyksen oli lähettänyt minulle tuntematon ihminen. 

Olin useiden vuosien ajan puhunut avoimesti kohduttomuudestani, eikä minulle oltu koskaan esitetty vastaavaa kysymystä. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ihmiset reagoivat kohduttomuuteeni liikuttuneina. Sain osakseni sympatiaa ja sääliä. 

Emättimestäni puhuminen kuitenkin herätti kysymyksiä ja hämmennystä. Erityisesti, kun haastattelut eivät loppuneet tähän.

Suurimman osan dokumentoidusta historiasta naiset on jätetty lääketieteen ja tieteen tiedontuotannon ulkopuolelle. Tieteessä vallitseva mieskeskeinen näkökulma on johtanut resurssien ja huomion epätasa-arvoiseen jakautumiseen, minkä seurauksena naistyypilliset sukuelimet ja niihin liittyvät terveyskysymykset ovat jääneet alitutkituiksi. 

Tämä tulee ilmi myös naistyypillisistä sukuelimistä käytetyssä sanastossa. Esimerkiksi vulvasta, jolla viitataan ulkoisiin sukuelimiin, on kansainvälisessä anatomisten termien sanakirjassa käytetty vielä 2010-luvun loppupuolella latinankielistä termiä pudendum.  Termi on johdettu latinan kielen verbistä pudere, joka tarkoittaa häpeämistä. Häpeän konteksti näkyy myös suomenkielisessä sanassa häpy. 

Historian valossa ei ole yllättävää, että emättimestäni puhuminen herätti ihmetystä. 

Haastattelujen myötä ymmärsin, kuinka harva tuntee sukuelinten anatomiaa. Ilman emätintä syntymisestä puhuminen aiheutti monissa ihmisissä väärinkäsityksiä synnynnäisestä kehostani. Laajalle levinneen Me Naiset -lehden haastattelun jälkeen sain viestin Instagramissa: miten voi elää 15-vuotiaaksi tietämättään, ettei oo pimppaa? 

Sama kysymys toistui lukuisia kertoja – myös kasvokkain käydyissä keskusteluissa. Vastasin aina samalla tavalla. Emätin on osa sukuelimiä, niiden sisällä oleva kanava, ei kokonaisuus. Jos sinne ei ole lapsena asiaa, tuskin tulee mietittyä sen olemassaoloa. 

Monet luulivat minun syntyneen myös ilman ulkoisia suku­elimiä. Mutta on myös niin, että en 15-vuotiaana tiennyt emättimen tarkkaa sijaintia. Kun istuin gynekologin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, ilmaisin tämän huolenaiheeni. Gynekologin mukaan huoli oli turha. Kyllä sä löydät oikean kohdan, hän sanoi. Myöhemmin selvisi, että olin kohdistanut venytyspuikon vahingossa välilihaan. 

Saattaisin siis hyvin itsekin miettiä samoja kysymyksiä, ellen olisi kokemuksieni ja tutkielmani takia perehtynyt suku­elinten anatomiaan niin perusteellisesti, sekä teoriassa että käytännössä. 

Graduni haastatteluaineistossa esiin nousseet kokemukset kyseenalaistivat lääketieteen näkemyksen ilman emätintä syntymisestä automaattisesti traumaattisena kokemuksena. Toisin kuin lääketieteelliset artikkelit esittivät, tieto poikkeavista sukuelimistä ei ollut itsessään traumatisoinut graduni haastateltavia. Hoitokokemukset osoittivat lääketieteen ammattilaisten olleen avainasemassa siinä, miten haastateltavat tulkitsivat itseään ja synnynnäistä kehoaan. 

Koska ilman emätintä syntyneiden kokemuksista ei ollut tietoa eikä sairaaloissa ollut heille selkeää hoitopolkua, haastateltavat olivat yksittäisten lääkäreiden näkemysten ja tulkintojen varassa. Osa haastateltavista altistui henkisesti vahingollisille asenteille, näkemyksille ja toimenpiteille.  

Oma asemani oli mahdollistanut uuden ja harvinaislaatuisen tutkimuksen toteutumisen. ”Tutkimuksen tulokset ovat harvinaisen merkittäviä pro gradu -tasoisen tutkielman tuloksiksi”, todettiin graduni arvioinnissa. Tutkimus oli myös luonteeltaan poikkeuksellinen, koska haastateltavat kertoivat osallistuneensa haastatteluun juuri siitä syystä, että he tiesivät minunkin syntyneen ilman emätintä ja siten ymmärtävän heitä. Samasta syystä tutkimuksen tekeminen oli ajoittain kuitenkin vaikeaa, jopa tuskallista. Gradun suunnitteluvaiheessa diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriöni paheni tutkielman edetessä. 

Jopa niin paljon, että hetkittäin pelkäsin kuolevani. 

Olin vuosien ajan kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista, mutta ne eivät olleet johtaneet konkreettisiin suunnitelmiin. Traumaattisten muistojen välttely piti oireilun kurissa. Haastatteluaineiston parissa työskenteleminen kuitenkin nosti pintaan muistot tutkimuksista ja toimenpiteistä. Tapahtumat valtasivat mieleni. Ne tulivat tajuntaani ahdistavina mielikuvina, tunteina, ajatuksina ja kehon tuntemuksina. Toistuvat traumatakaumat herättivät minussa lopulta toiveen kuolemasta, enkä enää luottanut itseeni. 

Hain apteekista mielialalääkkeet, jotka minulle oli aiemmin määrätty, ja jatkoin kirjoittamista.

Vuotta myöhemmin, vuoden 2020 syyskuussa, graduni oli vihdoin valmis. 

Pari kuukautta myöhemmin menin samaan sairaalaan, jossa traumatisoiva hoitojaksoni oli vuosia sitten toteutettu, tällä kertaa leikkaus- ja anestesiaosastolle. Venytetyt kudokset olivat pettäneet. Tilanne korjattiin kiinnittämällä emättimen huippu verkon avulla lantionpohjaan. Käsitykseni mukaan leikkaava kirurgi ei ollut tehnyt vastaavaa leikkausta MRKH-diagnoosin saaneelle aikaisemmin. Päätin kuitenkin luottaa kirurgiin. Halusin päästä eroon kivuista ja muista vaivalloisista oireista. 

”Me pidetään susta hyvää huolta”, kirurgi totesi minulle empaattiseen sävyyn ennen leikkausta. 

Vaikka vietin seuraavat päivät vuodeosastolla kovissa kivuissa, tunsin ensimmäistä kertaa, että hoitava kirurgi oli kohdannut minut. Sairaalassa vietettyjen päivien aikana sairaanhoitaja kertoi perehtyneensä aikaisempiin potilaskertomuksiini ja sanoi toivovansa, että leikkauksen jälkeen henkinen paranemiseni voisi vihdoin alkaa. Purskahdin itkuun. Itkuisuus ja tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteet jatkuivat kotonakin. 

Myöhemmin psykiatrin vastaanotolla minulla diagnosoitiin myös keskivaikea masennus. Sain sitä varten uudet lääkkeet. 

Graduni tutkimustulosten myötä suruni muuttui lopulta vihaksi.

Kokemukseni eivät olleetkaan poikkeus. Ne kertoivat laajemmasta ilmiöstä, jonka keskiössä ovat lääketieteelliset määritelmät ja hoitokäytännöt. Olin vihainen, että minä ja moni muu altistuimme turhalle kärsimykselle lääkäreiden subjektiivisten näkemysten ja osaamattomuuden takia. Havainto oli surullinen, mutta ymmärrys siitä, ettei ongelma ollut synnynnäisissä kehoissamme, oli vapauttava. Tutkimustulokset siirsivät lopullisesti huomioni lääketieteellisten hoitokäytäntöjen sosiaalisiin kysymyksiin. Ongelmat olivat rakenteissa, eivät biologiassa.  

Terapiassa ymmärsin, että viha oli minulle polttoainetta. Yli kymmenen vuoden ajan olin kuullut vastaavista kokemuksista, mutta graduni myötä koin ensimmäistä kertaa pystyväni puhumaan muustakin kuin omasta tarinastani. Halusin tuoda asian julki. 

Asian edistämiseksi otin yhteyttä Helsingin Sanomien toimittajaan. Hän kertoi voivansa tehdä aukeaman kokoisen jutun, johon sisällytettäisiin kokemuksiani ja hieman myös gradussani tehtyjä löydöksiä. Muutama kuukausi myöhemmin juttu oli ulkona. Se oli kaikista antamistani haastatteluista ensimmäinen, joka ei herättänyt minussa häpeää tai pelkoa. Olin ylpeä kehostani ja ylpeä jutusta, joka herätti keskustelua ja lisäsi tietoa kehojen moninaisuudesta. 

Helsingin Sanomien artikkeli oli kuitenkin vain välietappi, ei lopullinen päämäärä. Vuonna 2022 aloin kuvata dokumenttisarjaa elämästäni yhdessä Yellow Film & TV -tuotantoyhtiön kanssa. Koska olin toipunut traumaperäisestä stressihäiriöstä ja masennuksesta, olin valmis kertomaan kipeimmistä kokemuksistani aiempaa avoimemmin. Ensi syksynä ilmestyvän dokumenttisarjan kuvaaminen tuntui voimaannuttavalta. 

Vihdoinkin pystyin puhumaan ääneen myös sellaisista kokemuksista, jotka aiemmin aiheuttivat paniikkikohtauksia jo pelkän ajatuksen tasolla. Kuvausten aikoihin olin ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen aidosti onnellinen. Kamera taltioi myös nämä hetket. 

Tänä päivänä vuosien takaisista kokemuksista muistuttavat enää vatsassa olevat leikkausarvet.

En aluksi osannut suhtautua arpiini. Siksi aloin lukea arpien symboliikasta ylipäätään. Vastaani tuli rohkaisevia mietelauseita, sellaisia, joissa arvista puhuttiin vahvuuden merkkeinä. Mietelauseet tuntuivat ontoilta. Rakenteellisesta syrjinnästä selviytymistä ei pitäisi nähdä henkilökohtaisena urotekona tai saavutuksena. Kenenkään ei pitäisi joutua selviytymään sukuelinten tai minkään muun synnynnäisen ominaisuuden takia. Kaikilla pitäisi olla oikeus turvalliseen elämään. Mietelauseita lukiessani vastaani tuli vanha sanonta arvesta kirurgin allekirjoituksena. Sanonta tuntui kohdallani julmalta mutta todelta. Asian kaunisteleminen ei poista sitä, mitä on tapahtunut. 

 Vasta nyt, traumaattisista kokemuksista ja vakavista mielenterveyshäiriöistä toipuneena olen viimein kyennyt miettimään suhdettani kehooni. Olen miettinyt myös sukupuoli-identiteettiäni. Nykyään ajattelen syntyneeni intersukupuoliseen kehoon. Vaikka termi herättää edelleen minussa kriittisiä ajatuksia, se tuntuu kaikista saatavilla olevista termeistä turvallisimmalta. Intersukupuoliseen kehoon syntyminen ei kuitenkaan automaattisesti määritä sukupuoli-identiteettiä. Se kehittyy yksilöllisesti, kuten kaikilla muilla ihmisillä. Suurin osa intersukupuolisista ihmisistä identifioituu naiseksi tai mieheksi, mutta eivät kaikki. 

Sukupuoli-identiteettini herättää puolestaan monimutkaisempia ajatuksia. Haluaisin kaikista eniten tulla nähdyksi yksilönä – ihmisenä. Se ei kuitenkaan ole tässä yhteiskunnassa mahdollista. Täytyy laittaa raksi ruutuun. Juridinen sukupuoleni on nainen. Sen ruudun rastitan, kun varaan lentolippuja.

Vaikka identifioidun naiseksi, suhteeni naiseuteen ei ole ongelmaton. Kokemuksieni takia naiseus näyttäytyy välillä pakotetulta ja keinotekoiselta. Ja toisaalta muu ei ole juridisesti mahdollista. Suomen laki ei tunnusta kolmatta sukupuolta. Ehkä ajan myötä myös ajatukseni sukupuoli-identiteetistä selkiytyvät.

Kun suunnittelin graduani, tapasin Oulun yliopistollisen keskussairaalan kirurgian ja lastenkirurgian erikoislääkärin Mika Venholan. 

Venhola on jo kahdenkymmenen vuoden ajan puhunut sen puolesta, ettei intersukupuolisille lapsille tehtäisi sukuelinkirurgiaa ilman terveydellisiä syitä. Siis juuri sen tyyppisiä leikkauksia, joka minulle haluttiin tehdä, kun olin 15-vuotias. 

Tapaamisessamme Venhola vertasi lääketiedettä Vatikaaniin. Venholan mukaan lääketiede on yhtä lailla suljettu, sisäänpäin kääntynyt piiri, johon on vaikea vaikuttaa  ulkopuolelta. Ajatus tuntui minusta vaikealta. Olin puhunut kehostani julkisesti juuri siksi, että halusin vaikuttaa asioihin. Oliko se turhaa? 

Jo vuosia sitten päätin, etten lukisi itsestäni tai kokemuksistani kertovien lehtijuttujen kommentteja. Kun kirjoitin tätä artikkelia, päätin kuitenkin tutkimusmielessä perehtyä kokemuksiani käsittelevän Helsingin Sanomien jutun kommentteihin. Kommentteja oli 62. Luin ne kaikki. Suurin osa kommentoijista kiitti avartavasta artikkelista ja vaati intersukupuolisten ihmisten oikeuksiin muutosta. Mukaan mahtui myös kommentteja, joissa intersukupuolisille tehtyjä toimenpiteitä sekä lääkäreiden toimintaa puolusteltiin vetoamalla ajatukseen sairaudesta. 

Venholan masentavalta kuulostanut Vatikaani-vertaus osoittautui todeksi. Intersukupuolisten ihmisten oikeudet eivät ole edelleenkään toteutuneet Suomessa. Lasten sukuelinten ei-lääketieteellisiä eli kosmeettisia leikkauksia tai hormonihoitoja ei ole kielletty lailla. Edelleenkään kaikki intersukupuoliset eivät välty henkisesti haitallisilta lääketieteellisiltä tutkimuksilta ja asenteilta. Lehtijuttujen kommenttipalstoilla esiintyviä näkemyksiä esitetään myös politiikassa. 

Tämä kaikki sai minut pohtimaan, onko asioista puhumisella mitään vaikutusta. Päätin soittaa  Mika Venholalle, halusin puhua hänen kanssaan vielä uudestaan.  

Venhola muistutti kansalaiskeskustelun tärkeydestä ja mainitsi esimerkkinä läpi menneen translain. Translain muutokset toteutuivat, koska yhteiskunnallinen muutospaine oli riittävän vahva – ei siksi, että lääketieteen edustajat olisivat asiaa ajaneet. Kysyin, miksi intersukupuolisten oikeudet jäivät translain ulkopuolelle.

”Intersukupuolisten ihmisoikeuskysymyksille ei valitettavasti anneta kovinkaan suurta painoarvoa, koska kyse on poliitikkojen näkökulmasta määrällisesti varsin pienestä ihmisryhmästä”, Venhola sanoi.  

”Samasta syystä varsin rajallinen määrä poliitikkoja syvällisesti ymmärtää, mistä intersukupuolisten asioissa on kyse.”

Tämä tuntui lannistavalta. Venhola sai minut kuitenkin luottamaan siihen, että tulevaisuus on valoisampi. ”Tähän pystyttiin tällä kertaa. Ensi kerralla edessä on uusi taisto”, hän sanoi. 

Puhelu jätti lopulta toiveikkaan olon. Ehkä Vatikaani vielä avautuu.