”Tylsä kuin verovirkailijan torstaislipoveri”, arvioi uutta Jouko Turkka -kirjaa hänen entinen oppilaansa Ilkka Heiskanen
”Perkeleellisen hauska mies ansaitsisi enemmän”, arvioi Turkan koulun käynyt näyttelijä Ilkka Heiskanen uutta Turkka-kirjaa. Silti Ilu arvioi: ”Turkka on tämänkin kirjan ansainnut”
Opiskelin Teatterikorkeakoulussa vuosina 1981–1985 . Tuosta ajasta suuren osan Jouko Turkka oli koulun rehtori ja samalla ohjaaja. Sain työskennellä miehen kanssa useammassa produktiossa, joten puhun omasta kokemuksestani.
Siksi kun luin Hannu Harjun uuden kirjan Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä (Siltala) odotukset olivat korkealla. Harju piirtää kuvan maakuntateattereiden riidankylväjästä ja kiukussaan rypevästä ohjaajasta. Mutta odotin syvempää analyysia Turkan teatterikäsityksestä ja maailmasta.
Sellaista tekstiä löytyy jo Turkan omasta kirjasta Aiheita (Otava, 1982). Lukekaa se!
Jouko Turkka oli intohimoinen taiteilija, teatterin uudistaja, erikoisen ja kiintoisan maailmansa ainoa tulkitsija. Turkka oli poreileva hullu, joka opetti haltioitumaan. Hänen teatterinsa oli sirkusta ja vaudevilleä. Se oli valssia ja jenkkaa syntymän ja kuoleman välissä.
Turkan perintö näkyy ja kuuluu tänäkin päivänä. Turkka puhui usein taiteilijan vastuusta. Voidakseen vaikuttaa katsojan tunnekomeroon on näyttelijän itsensä tiedettävä, mistä puhuu. On oltava kokemus ja itsekuri. On annettava yleisölle väkeviä tunteita, tunnelmia – ja ennen kaikkea on katsottava peiliin. Olenko oikeutettu tähän ammattiin ja annanko kaikkeni?
Minun lukemanani Harjun kuvaus Turkasta jää varsin pintapuoliseksi ja tuntuu kiireessä kasatulta. Jokke oli paljon muuta kuin se kuva, joka nykyisin vallitsee ja Harjun kirjassa näkyy. Hän oli raivoisan hauska. Turkan tarinat olivat jo itsessään esityksiä.
Jos Teatterikorkeakoulussa Eero Melasniemen johdon aikana esitystoiminta oli omituista, ilman yleisöä nurkissa nyhräämistä, niin Turkan johdon aikana se oli raikasta koko kansan teatteria, ihmisille tehtyä ja ulos vietyä. Ilolla, riemulla ja rakkaudella esitettyä.
Ja aika helvetin kovaa sakkia Turkan aikana koulusta valmistui, kuten Antti Virmavirta, Satu Silvo, Mikko Kivinen, Martti Suosalo, Riitta Havukainen, Eija Vilpas ja Taisto Reimaluoto. Ja monia muita kovia nimiä.
Hannu Harjun kirjalla on puolensa. Se avaa oivallisesti Jouko Turkan historiaa miestä tuntemattomille. Se kertoo lapsuuden ja nuoruuden Turkasta, toisenlaisesta mitä voisi kuvitella. Se kertoo myös Turkan muutoksesta kohteliaasta nuoresta miehestä teatteridespootiksi, mutta jättää kertomatta Turkan mielettömästä huumorintajusta. Kirja tuo myös esiin Turkan poliittisen ajan ja siihen turhaantumisen.
Odotin, että kirjassa olisi käsitelty enemmän Turkan kautta Teatterikorkeakoulun johdossa, jolloin Jokke oli ehkä sivaltavin päättäjiä kohtaan. Samoin olisin odottanut tietoa Teatterikorkeakoulun esitysten merkityksestä sen ajan teatteritarjontaan.
Kirja on tylsä kuin verovirkailijan torstaislipoveri. Tai niin kuin Turkka asian ilmaisisi: pientä ja mitätöntä. Perkeleellisen hauska mies ansaitsisi enemmän.
Puutteista huolimatta suosittelen kuitenkin tämän kirjan lukemista. Turkka on tämänkin kirjansa ansainnut. ●
