Monologin ensi-illan edellä olo on kuin hautausurakoitsijalla saattamassa asiakasta hautaan, huulilla hento kuiskaus: ”Saatana, ei koskaan enää” – kunnes taas mennään
Monologeista on tullut minulle ominta omaa ja läheisintä. Rakastan kaikkea siinä. Esityksen jälkeistä euforiaa en vaihtaisi mihinkään, kirjoittaa näyttelijä Ilkka Heiskanen.
Sää Heiskanen elätät ittes vielä noilla jutuilla. Kierrät kaikki avajaiset ja 4H-kerhojen tilaisuudet. Näin sanoi ohjaaja Jouko Turkka ja nauroi pirkkalalaisnauruaan, joka oli yhdistelmä palosireeniä ja onnellista aasia. Vuosi oli 1983 ja olin teatterikorkeakoulussa.
Oikeassa oli Turkka. Olen sen jälkeen kiertänyt Suomea, vaikka 4H-kerhot ja kauppojen avajaiset ovatkin jääneet väliin.
Matkoillani olen tavannut hienoja ihmisiä, erikoisia originelleja, hulluja ja hurskaita. Turkoosiluomisia hajuvesimummoja, syviä rivejä ja pinnallisia pulikoitsijoita.
Ollaan hiljaista ja oudon viehättävää kansaa. Riittää tarinoiden aiheita. Meistä suomalaisista, ihonväristä riippumatta, meille suomalaisille.
”Kärpäsestä tulee helvetin iso sonni, jonka sieraimista tulee rikinkatkuista kritiikkiä.”
Monologeista on tullut minulle ominta omaa ja läheisintä. Rakastan kaikkea siinä. Esityksen jälkeistä euforiaa en vaihtaisi mihinkään. On mahtavaa saada yleisö puolelleen, ulvomaan naurusta ja herkistymään elämän yksinkertaisesta kauneudesta.
On joka ilta annettava kaikkensa. Se kuulostaa kliseeltä, mutta sellaista se on, jos tällä hommalla meinaa itseänsä elättää.
Monologin synnyttäminen on välillä kaukana komediasta. Epäilys hiipii hattuun: onko tämä edes hauska ja kiinnostaako tämä ketään?
Luokatonta materiaalia!
Painetta, pelkotiloja, riittämättömyyden tunnetta ja deadlinea. Sitä valvoo yöt ja menettää suhteellisuudentajun. Kärpäsestä tulee helvetin iso sonni, jonka sieraimista tulee rikinkatkuista kritiikkiä. Viikkoa ennen ensi-iltaa olo on kuin hautausurakoitsijalla, musta puku päällä saattamassa asiakasta hautaan.
Huulilla hento kuiskaus: Saatana, ei koskaan enää. Kunnes taas mennään.
”Tiesin löytäneeni jotain itselleni tärkeää ja suurta.”
Olen tulkinnut monologeissa muiden kirjoittajien tekstejä Erofejevistä Karilaan.
Olen esittänyt Veikko Huovisen Lyhyitä erikoisia ja Juhani Peltosen Elmoa.
Tein ensimmäisen oman monologini teatterikorkeakoulussa. Ilkka Heiskanen esittää kertoi 23-vuotiaan nuorukaisen naisseikkailuista.
Ensi-ilta oli tupaten täynnä. Jännitti ja kovaa.
Esitys meni hyvin ja loppukiitokset olivat korvia huumaavat. Tiesin löytäneeni jotain itselleni tärkeää ja suurta.
Hesarin kriitikko Jukka Kajava kirjoitti arvosteluunsa: ”Ei pojalla paljon päätä palella!” Ja hän lopetti kritiikkinsä: ”Rohkeudenpuutteesta ei Heiskasta voi ainakaan syyttää.”
Viimeisimmän monologini Pari sanaa parisuhteesta kanssa olen kiertänyt puhumassa miehen suulla rakkaudesta. Nyt kirjoitan uutta monologia. Komeljanttari on nimi. Se kertoo näyttelijästä ja viimeisestä esityksestä. Komedia kai tuokin.
Kommentit