Ilkeys ansaitsee kunnianpalautuksen. Se on paras ase taistelussa aikamme haitallisinta filosofiaa, positiivista ajattelua, vastaan.
Mistä tunnistaa huonon humoristin? Haastattelulausunnosta, jossa hän painottaa, ettei halua loukata huumorillaan ketään. Sellaiset humoristit kykenevät vain maalaiskomedioihin, iltamasketseihin ja paikallislehden pakinoihin.
Kestääkseen katseen ja aikaa huumorissa täytyy aina olla terästä mukana, kriittisyyttä ja analyyttisyyttä. Eikä näitä asioita ole olemassa ilman juuri sopivaa määrää ilkeyttä.
Ilkeily on nykyään huonossa huudossa. Pitäisi keskittyä positiiviseen, lakata ruikuttamasta ja ”olla rakentava” ihan mitä vain typeryyttä kohtaan.
Yhdysvalloissa kulttuuripiirit ovat 2000-luvun alusta saakka käyneet sotaa ”snarkiksi” kutsumaansa ilmiötä vastaan: kritisoijat määrittelevät sen lannistuneeksi sarkasmiksi. Pirullisuus on heidän mukaansa hedelmätön elämänasenne – ja kaikki negatiivinen kritiikki on helppo leimata sellaiseksi.
Mutta ilkeydelle on paikkansa ja tärkeä tehtävänsä. On aika kutsua strateginen ilkeys pois nurkasta häpeämästä.
Satiirilehti The Onion otsikoi terrorismiaiheisen artikkelinsa: Tutkimus osoittaa, että irakilaiset voivat tuntea surua ystävien ja sukulaisten kuollessa. Itse jutussa kuvitteellinen tutkija toteaa: Yllätyimme huomatessamme, kuinka nähdessään perheenjäsenen verisen tai päättömän ruumiin irakilainen saattaa reagoida siihen tavalla, joka ei poikkea täysin amerikkalaisesta. – - Jos haluaa tutkailla Irakin kansalaisen psyykeä neljän vuoden yhtäjaksoisen sodan jälkeen, kannattaa miettiä amerikkalaisen pikkukaupungin ilmapiiriä suositun jalkapallonpelaajan kuoleman jälkeen.
Artikkeli summaa tarkasti ja pirullisesti länsimaailman salatut käsitykset terrorismista ja islaminuskosta sekä näiden suhteesta: vieraaksi ja pelottavaksi kokemastamme maailmasta ja surkuhupaisista yrityksistämme ymmärtää sitä. Se on ilkeyttä puhtaimmillaan.
Somen uutisvirrassa vastaan tulleen artikkelin päiväyksestä: heinäkuu 2007. Ilkeys ei happane eikä pahennu.
Satiiria on käytetty aseena valtaapitäviä ja typeryyttä – ja usein valtaapitävien typeryyttä – vastaan jo antiikin Kreikan päivistä saakka. Komedian historiasta elämään ja nykypolvien luettavaksi ja uudelleen tulkittavaksi ovat jääneet juuri satiirit Jonathan Swiftistä Mark Twainiin. Satiiri tekee kohteensa naurettavaksi parodioimalla, ironisoimalla ja liioittelemalla. Nämä ovat ilkeilyn tyypillisiä keinoja. Niiden avulla voi pakottaa vääryyden tai typeryyden valokeilaan tarkasteltavaksi, synnyttää keskustelua ja uusia näkökulmia. Hyvä ilkeys on älykästä, analyyttistä ja parhaimmillaan briljanttia.
Ilkeä on hieno sana suomen kielessä. Se kuulostaa siltä, mitä se ilmentää, tökkäystä. Kun sen sanoo ääneen, automaattisesti suu supistuu ja kulmakarvat rypistyvät. Se kielii tarkkuudesta, viiltävyydestä, kirurgisesta toimenpiteestä.
Englannin kielestä sille on vaikea löytää vastinetta, sanaa, joka tarkoittaa samaa mutta ei sisällä positiivisia tai negatiivisia piilovivahteita. Mean viittaa myös nuukuuteen ja pikkumaisuuteen, nasty-sanalla on seksuaalisia vivahteita, wicked tarkoittaa myös villiyttä. Suomalaisessa ilkeydessä on näistä puuttuvaa julkeutta, se vaatii, että seisoo sanojen takana ja pystyy katsomaan kohdetta silmiin.
Ville Ranta piirsi jouluna 2011 Kirkko ja Kaupunki -lehteen ilkeän pilakuvan, jossa Timo Soinin näköinen joulupukki perussuomalaisine tonttuineen toivotti hyviä pyhiä ”kaikille suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiveille” ja kaikille muille ”paskaa joulua”. Siinäpä suoraviivainen – yksinkertaistava ja liioitteleva – näkemys perussuomalaisesta politiikasta!
Alexander Stubb on herkullinen, ellei liiankin helppo, kohde. Yksi hienoimmista Stubb-ilkeilyistä on anonyymin ilkeilijän koostama YouTube-video Alexander Stubb kertoo paskaduuneista, jossa Stubbin lausunnot on leikelty melko suorasukaisiksi: ”Sysätään velkaa meidän lapsille – mun mielestä se on reiluu.”
Vihreä lanka julkaisi keväällä Plokinaattorin, joka generoi Timo Soinin Plokin lauseista uusia ”plokeja” yhdistelemällä niitä sattumanvaraisesti. Plokinaattori paljastaa Soinin retoriikan tyhjyyden.
Virpi Salmi puolestaan määritteli Helsingin Sanomien kolumnissaan tammikuussa 2012, mitä on ”henkinen käpyläläisyys”:
Henkisellä käpyläläisellä on auto, mutta hän ajaa sillä ”tosi vähän, vain pakolliset ajot”. Koska perheessä ei ole kahta autoa, henkisen käpyläläisen polkupyörässä on tarra, jossa lukee ”Yksi auto vähemmän”.
Tietysti on tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän ilkeyden välille. On väärin olla ilkeä heikommilleen ja kaikille, joihin itsellä on valtaa. On väärin olla ilkeä rakastamilleen ihmisille, perheelle ja ystäville – ja tuntemattomille kadulla, kauppajonossa, bussissa. Koulukiusaaminen on väärin. On väärin olla ilkeä, jos pelkää tai vihaa.
Mutta yhä irrationaalisemmaksi käyvässä maailmassa on miltei pakko ilkeillä. Kun internet pursuaa vaahtopäistä vihaa milloin maahanmuuttajia, milloin homoseksuaaleja tai milloin ihan vain tyhmästi töksäyttänyttä julkisuuden henkilöä kohtaan, on selvää, ettei tätä usein nimetöntä vihatsunamia vastaan voi taistella hyvyydellä, kärsivällisyydellä ja laupeudella. Monet ovat sitä yrittäneet ja ansaitsevat kaiken saamansa arvostuksen.
Kun meillä on päättäjiä, jotka päättäväisesti sivuuttavat tutkijoiden kaivamat faktat, kokemuksen tuottamat tulokset ja punnitut teoriat, he ovat itse asettuneet asiallisen keskustelun tuolle puolen.
Ilkeyden tarpeellisuutta pohti myös Nick Hornby romaanissaan Hyviä ihmisiä (2001), jonka tärkein henkilö, kyyninen David Carr, on luonut itselleen uran häijynä olemisesta. Davidilla on jokaviikkoinen lehtikolumni, jossa hän pilkkaa yhtä lailla kassoilla pikkurahoja piinallisen hitaasti kukkarostaan tonkivia vanhuksia kuin julkkiksia. Hänen avioeroa harkitseva vaimonsa Kate pitää pilkatuista listaa, joka on kymmenen sivua pitkä ja pitää sisällään muun muassa Jeesuksen, Vergiliuksen, Madonnan ja paavin. Kun David hakee selkävaivoihinsa apua DJ GoodNews -nimiseltä henkiparantajalta, tapahtuu ihme. Selkävaivojen lisäksi David ”parantuu” myös ilkeydestään. Yhtäkkiä Katella onkin aviomies, jollaisesta hän on aina haaveillut: kiltti, huolehtiva ja välittävä. Mutta kun David alkaa kutsua kodittomia päivälliselle, kiristää lapsiaan antamaan lelunsa orvoille ja päästää GoodNewsin asumaan vierashuoneeseen, Katen pinna palaa. Miehensä psykoottisen hyvyyden rinnalla hän onkin yhtäkkiä huushollin ilkein ja kyynisin tyyppi ja samalla se kaikista onnettomin ihminen.
Liika hyvyys osoittautuu aivan yhtä haitalliseksi kuin liika ilkeys, vaikka molemmat oikein annosteltuna rikastavat elämää.
Kiinnostavan alun jälkeen Hornbyn romaani eksyy ja kadottaa teränsä – saman asian voi toki sanoa myös Hornbyn urasta; loitotessaan popin ja potkupallon maailmasta Hornby on kirjailijana vain neljännen divisioonan laitapakki ja pubin kykyillan esiintyjä.
Tämän vuosituhannen alun suuressa kulttuurivallankumouksessa David Carrin kaltaiset ammatti-ilkiöt ovat muuttuneet uhanalaiseksi lajiksi. Vielä 1990-luvulla iltapäivälehtien kolumnistit Jyrki Lehtola ja Mattiesko Hytönen olivat mediamaailman kovimpia äijiä. Internetin ollessa vasta tuloillaan tuntui suoranaiselta ylellisyydeltä lukea lehdestä hyvin muotoiltuja häijyyksiä ihmisistä, jotka olivat omalla typeryydellään levittäneet mielipahaa kyseenalaistamattomissa haastatteluissa.
Lehtola on nykyään entistäkin terävämpi, sillä perussuomalaisten ja talousliberalismin nousun myötä hän on löytänyt retorisen taitonsa tueksi oikeutetun moraalisen raivon. Hytösen annettiin jatkaa vielä viime vuoden loppuun asti ehkä samasta syystä kuin vanhainkodeissa ei hennota kieltää elostelevia setiä flirttailemasta hoitajille; eihän siitä enää mitään haittaa ole, jos ei hyötyäkään.
Mutta manttelinperijöitä ei ole näkyvissä, eikä sellaisia tunnu kukaan enää etsivänkään. Päinvastoin, olemme ajautuneet kulttuuri-ilmastoon, jossa ilkeyttä pidetään syntinä. Siltä pyritään suojelemaan kaikkia – kipeimmin juuri niitä, jotka eniten sitä tarvitsisivat.
Syksyllä 2013 Cheek eväsi pääsyn tiedotustilaisuuteensa hänen albumiaan musiikkilehdessä kritisoineelta Oskari Onniselta. Hän perusteli, että vaikka kritiikki on muka toki aina tervetullutta, tähän tiedotustilaisuuteen hän ei halunnut paikalle negatiivista energiaa.
Somemaailmassa ihmiset asettuivat Cheekin taakse. Siitäs sai, ilkeä toimittaja! Mitäs meni negailemaan toisen menestyksellä! Artistin kritisoijat saivat kuulla olevansa kateellisia tai koulukiusaajia. Mutta kun koulukiusaamisessa vahvempi ja äänekkäämpi kiusaa heikkoja ja hiljaisia, eikö Cheek pikemminkin koulukiusaa koko Suomen kansaa kiusallisella musiikillaan ja läsnäolollaan? Juuri siksi tarvitaan niitä, jotka ovat valmiita sanomaan, että Cheek näyttää siltä kuin mies olisi valettu polyuretaanista ja että hänen tekstinsä olisivat huomionarvoisia vain, jos sanoitusvihkosen takakanteen olisi lisätty kädettömien piirtämien joulukorttien lailla maininta, että tekstit on kirjoitettu vain jalkoja apuna käyttäen.
Ei ole sattumaa, että Cheekin kaltainen mies tukeutuu positiiviseen ajatteluun, yhteen aikamme haitallisimmista ajatussuunnista.
Positiivinen ajattelu rimmaa talousliberalismin kanssa. Kun antaa voittoa tuottavan firman työntekijöille potkuja, ne voi pehmentää kliseillä muutoksesta iloisena asiana ja vaikeuksien jalostamisesta mahdollisuuksiksi. Jos poispotkittu ei löydä uutta työtä vaan masentuu ja syrjäytyy, se on hänen oma vikansa: hän epäonnistui positiivisessa ajattelussa, mokasi pahasti, kun ei päästänyt aurinkoisia ajatuksia sisään.
Ilkeyttä positiiviset ajattelijat tietenkin kammoavat yli kaiken, sillä se on neula valmiina puhkaisemaan myönteisyyden kuplan.
Yhdysvaltalainen toimittaja ja poliittinen aktivisti Barbara Ehrenreich on kirjoittanut positiivisen ajattelun fasismista mainion kirjan nimeltä Bright-sided: How the Relentless Promotion of Positive Thinking Has Undermined America (2009, saatavilla myös nimellä Smile Or Die). Ehrenreich tutustui omakohtaisesti ”positiivisen ajattelun” pimeään puoleen sairastuessaan rintasyöpään ja etsiessään henkistä tukea vertaisryhmistä. Hän huomasi pian olevansa nettikeskusteluryhmien musta lammas, koska ei osannut eikä halunnut olla kiitollinen sairaudestaan. Hän ei halunnut sonnustautua vaaleanpunaisiin ”olen onnellinen rintasyöpäpotilas” -villapaitoihin. Hyvin nopeasti hänestä tuli vertaisryhmien hylkiö, sillä positiivisen ajattelun prinsiippeihin kuuluu negatiivisten ihmisten karkottaminen ympäriltä. Ja mikä pahinta, ketään ei kiinnostanut pohtia, miksi he ovat sairastuneet – Ehrenreich epäili syyksi hormonihoitoja, jotka ovat valtava bisnes Yhdysvalloissa.
Kun avointa ilkeyttä ei sallita, ihmisten sisällä asuva pahansisuisuus löytää muita väyliä ilmaista itseään. Esimerkiksi tosi-tv-sarjoissa, kuten Hottikset, Paratiisihotelli ja Temptation Island, tekijät marssittavat ruutuun tyhminä pitämiään ihmisiä, pyrkivät näyttämään heidät epäedullisessa valossa ja toivovat sitten, että katsojat tuomitsevat nämä somessa mahdollisimman värikkäästi, tunnepitoisesti ja kohtuuttomasti. Yksilöllisen ja ryhdikkään ilkeyden tilalle on tullut massojen viha.
Tunteiden valtaamassa keskustelumyrskyssä mitään ei pelätä niin paljon kuin älyä, ja siksi ilkeyttä karsastetaan, koska parhaimmillaan se on kliinistä ja älyllistä retoriikkaa, siinä ei ole mitään henkilökohtaista silloinkaan kun se menee henkilökohtaisuuksiin.
Ilkeyden arvostuksen myötä on kadonnut myös kyky ymmärtää sitä: siksi luimme kesällä 2014 hämmentävän uutisen siitä, että Yhdysvaltojen salainen palvelu on kehittämässä sarkasmin havaitsemiseen erikoistunutta ohjelmaa, jotta se pystyisi seulomaan Twitteristä vakavat turvallisuusuhat pelkistä pelleilyistä.
Ehkäpä kouluihinkin tarvittaisiin väittelykerhojen oheen ilkeysiltoja, joissa osallistujien pitäisi spontaanisti lohkoa ilkeyksiä sattumanvaraisista aiheista. Se olisi verbaalista kickboxingia, keino pitää taistelukykyä yllä ja puhdistaa mieli haitallisista kuona-aineista.
It’s so easy to laugh / It’s so easy to hate / It takes guts to be gentle and kind on yksi brittiläisen poplaulaja Morrisseyn tunnetuimmista säepareista vuodelta 1987 (The Smithsien kappaleesta I Know It’s Over). Myöhempinä vuosikymmeninä hän on haastatteluissa ja teksteissään saatellut Margaret Thatcheria giljotiiniin ja verrannut lihansyöjiä pedofiileihin. Ehkä Morrisseykin on havahtunut siihen, että toisinaan ilkeys on heikon ja älykkään paras puolustus. Ole kiltti lähimmäisillesi ja ilkeä niille, jotka heitä uhkaavat. ■
