Julia Korkmanin kolumni: Ikuisuusongelma nimeltä nuoriso

Me elämme rappion aikoja. Nuoret eivät enää kunnioita vanhempiaan. He ovat röyhkeitä ja kärsimättömiä. He luuhaavat jatkuvasti kapakoissa, eikä heillä ole itsehillintää”.

Kuulostaako tutulta? Näin luki englantilaislehti Guardianin mukaan egyptiläisessä haudassa, kirjoitettu noin 6000 vuotta sitten. Saman artikkelin mukaan Pietari Erakko pohdiskeli keskiajalla, että ”nykynuoriso ajattelee ainoastaan itseään. He eivät kunnioita vanhempiaan tai iäkkäämpiä ihmisiä. He ovat malttamattomia…  Ja mitä tulee tyttöihin, he ovat röyhkeitä, ujostelemattomia, ja epänaisellisia tavassaan puhua, käyttäytyä ja pukeutua”.

Tänään kuulen osin samoja huolia esimerkiksi kouluttaessani poliiseja. Ennen kyllä kunnioitettiin vanhempia, aikuisia ja viranomaisia. Mutta ei enää!

Kulloisenkin hetken nykynuoria on siis pidetty sukupolvi ja vuosituhat toisensa jälkeen edeltäjiään ongelmallisempina. Mistä tämä johtuu? Yksi syy saattaa liittyä ihmisille tyypillisiin ajatusvääristymiin. Viime vuonna julkaistussa Science Advances -lehden artikkelissa todettiin, että esimerkiksi ihmiset, jotka lukevat paljon, usein vertaavat ”nykynuoria” muistikuviinsa itsestään nuorina. Omaan nuoruuteen saatetaan myös projisoida sellaisia piirteitä, joita nyt aikuisina arvostetaan. Lisäksi itsensä ja kenties niin ikään paljon lukevan lähipiirin vertaaminen ”nykynuoriin” saattaa olla vinoutunutta. Ja vielä, muistin tiedetään olevan usein meille melko suopea: tunnetussa ja tyypillisessä muistivääristymässä muisti tapaa parannella käsitystämme siitä, miten olemme aiemmin toimineet. Muistamme siis herkästi lukeneemme paljon enemmän nuorina kuin mitä ehkä teimme.

Toinen syy siihen, että nuoriin suhtaudutaan epäillen, lienee se, että koko elämänkaaresta juuri nuoruus on aikaa, jolloin todennäköisyys sortua rajojen rikkomiseen ja joskus rikolliseenkin käyttäytymiseen on korkeimmillaan. Rikostilastojen mukaan eri ikäryhmistä juuri nuoret tekevät usein suhteellisesti eniten rikoksia.

Miten nuorten rikollisuuteen sitten tulisi reagoida? Ylen elävästä arkistosta löytyy  vuonna 1966 kuvattu lyhyt videohaastattelu. Siinä aihetta pohtii poliisineuvos Kosti Vasa, joka Wikipedian mukaan oli aikoinaan Suomen Keskusrikospoliisin ensimmäinen päällikkö. Tällä tavoin: ”Minä olen sitä mieltä, että nuorisorikollisuutemme ensisijaisesti johtuu kurittomuudesta. Ja sen takia olen sitä mieltä, että tällaisen kurittomuuden vastustamiseksi olisi muiden kasvatusmenetelmien ohella myöskin ruumiillinen kuritus otettava käytäntöön sekä kotona että koulussa. Minä pidän sitä ei ainoastaan oikeana vaan myöskin välttämättömänä.”

Samassa videopätkässä satunnainen haastateltava taas toteaa aiheesta, että joihinkin lapsiin ”muu ei vaikuta”, ja sanoo, että liian hemmottelevat sanat vain pahentavat asiaa.

Näin tosiaan ajateltiin ennen, ja joskus tähän ajattelutapaan törmää edelleen myös Suomessa. Ruumiillinen kuritus ja autoritäärinen kasvatus ovat kuitenkin pikemmin suhteessa aggressiiviseen ja rikolliseen käytökseen kuin sen estämiseen. Ruumiillinen kuritus tai kuritusväkivalta kiellettiinkin Suomessa 1984, ja nykyään Suomen poliisi viesti aiheesta varsin eri lailla kuin 54 vuotta sitten. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa otsikko Uudesta Suomesta viiden vuoden takaa:  Poliisilta voimakas viesti vanhemmille: ”Tämä on rikos – harmitonta kurittamista ei ole”.

Jotain on tehty oikein, sillä sen lisäksi, että suomalaisin lapsiin kohdistuu vahvan ja luotettavan tutkimusnäytön mukaan yhä vähemmän pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä, sortuu ”nykyajan nuoriso” yhä harvemmin rikoksiin.

On ymmärretty, että lapsiin kohdistuva väkivalta synnyttää väkivaltaisesti käyttäytyviä aikuisia ja että nuoruusiän rötöstely tavallisesti on ohimenevä ja jopa kehitykseen melko tavallisesti kuuluva vaihe. Harva nuori jatkaa rikolliselle polulle, vaikka olisikin jonkin kokeilun tehnyt. Tutkimusten perusteella nuorten tekemät rikokset ovat vähentyneet merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Tällaisen tutkimusnäytön nojalla tuoreet otsikot tai  sitaatit aiheesta ovat toisenlaisia kuin ennen, onneksi. ”Nuorten rikosten määrä on niin vähäistä, että kohta pitää jo huolestua”, totesi tutkijatohtori Matti Näsi Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista humoristisesti.

Töitä riittää edelleen, sillä tutkimuksista käy myös ilmi, että niin väkivaltakokemukset kuin rikollinen käyttäytyminen näyttää kasautuvan pienelle joukolle nuoria, joiden auttamisessa yhteiskunta on epäonnistunut. Mutta suunta on hyvä ja nykynuoret entistä parempia.