Mondo

Ikuisuuden äärellä

Ikuisuuden äärellä

Jordania tunnetaan Wadi Rumin kuuluisasta aavikosta sekä suurenmoisesta Petrasta. Kirjailija Juha Itkonen matkusti maailmanihmeiden äärelle ja löysi itsensä ajattelemasta ihmisen paikkaa historiassa
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Annikki Valomieli
Mainos

Maa on karu ja kallioinen, mutta pieni henkireikä sille on suotu: noin 30 kilometriä merenrantaa Punaisenmeren pohjukassa.

Pieni lasipohjaveneemme kelluu olemattomilla aalloilla. Mustafa käyttää moottoria, Mohammed opastaa oikeille paikoille. Vesi on juuri niin kirkasta kuin sukeltajat kertovat. Merenpohjaan on matkaa, mutta tuntuu kuin korallit olisivat niin lähellä, että ne voisi poimia käteensä.

Kun kohottaa katseensa koralleista ja kääntää vähän päätään, näkee kolmeen maahan yhdellä kertaa: Jordaniaan, Israeliin ja Egyptiin. Saudi-Arabiaan asti ei näy, mutta sen raja ei ole kaukana. Lahden perällä on Akaban kaupunki, Jordanian ainoa rantalomakohde. Aivan sen kyljessä kiinni on Israelin Eilat. Ainakin vielä jälkimmäinen on isompi ja suomalaisille turisteille tutumpi.

Jordanialaisilla on kuitenkin suuria suunnitelmia. Tuhansia uusia hotellihuoneita, ostoskeskuksia, vesipuisto, golfkenttä – Mohammed viittaa kädellään rannan suuntaan, kohti rakennustyömaata. Vielä nyt sen talot ovat kuitenkin pelkkiä betoniluurankoja. Kuutisen vuotta sitten päälle käynyt finanssikriisi pisti projektit jäihin.

Totuus on, että matkaaminen tähän maailmankolkkaan arveluttaa monia. Kun ajattelemme Lähi-itää, ajattelemme ruutitynnyriä. Ikiaikaista ja ratkaisematonta, aivoillemme oikeastaan liian monimutkaista ja aikaa vievää ­konfliktia. Katsomme karttaa ja näemme siitä Jordanian naapurimaat: kolmen edellä mainitun lisäksi Syyrian ja Irakin. Mietityttäähän se.

Akabanlahti on kapea, kaikki täällä tuntuu olevan lähellä. Nämä erilaiset uskonnot ja kulttuurit, keskenään pahimmillaan sotaan asti erimieliset valtiot. Kun Mohammed-opas puhuu meille matkailijoille naapurimaistaan, sävy ei ole varsinaisesti lämmin. Saudit ovat kiihkouskovaisia. Egyptiläiset varastelevat. Israelia ei edes mainita.

Ja kuitenkin meri on tyyni ja taivas aurinkoinen. Mohammed ja Mustafa ovat mukavia, leppoisia seura­miehiä.

”Tervetuloa Jordaniaan”, he toivottavat, kun veneemme saapuu takaisin satamaan. ”Tämä on kaunis maa. Ihmisiin voi luottaa. Toivottavasti viihdytte täällä.”

Nämä kivipaadet olivat täällä tuhansia vuosia sitten. Hiekka oli yhtä punaista silloinkin, aurinko taivaalla yhtä ankara. Kamelit kesytettiin, kauppaa alettiin käydä. Karavaanit kulkivat, etenivät parhaimmillaan neljänkymmenen kilometrin päivävauhtia tämän hiljaisuuden halki. Illalla pysähdyttiin lepäämään, aamunkoitteessa jatkettiin ­matkaa, ja jos onni oli myötä, perille päästiin.

Wadi Rum on maailman kuuluisimpia aavikkomaisemia, todellinen vetonaula autiomaaromantiikkaa etsiville. Suurin osa matkailijoista viettää alueella muutaman ­tunnin ja ihailee maisemia avolavapakettiauton kyydistä. ­Seikkailuhenkisemmät reissaajat saapuvat alueelle pidemmäksi aikaa vaeltamaan tai kiipeilemään. Beduiinitkin ovat täällä yhä, nyt moni heistä toimii matkaoppaana: ajeluttaa matkaajia kameleilla läpi laakson tai järjestää heille ikimuistoisen yön telttaleirissä autiomaan tähtien alla.

Nykyisen Jordanian rajat alkoivat hahmottua näillä seuduilla satakunta vuotta sitten. Beduiinien sotajoukossa ratsasti silloin salaperäinen valkoinen mies, myöhemmin 1960-luvulla suosittuun elokuvaankin ikuistettu Thomas Edward Lawrence.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Lawrence oli nuori, arabikulttuureihin perehtynyt brittiupseeri. ­Taistelussa ottomaaneja vastaan hän toimi linkkinä englantilaisten ja arabikapinallisten välillä. Sotatoimet päättyivät turkkilaisten tappioon, ja arabien unelma yhtenäisestä, Välimereltä Persianlahdelle ulottuvasta arabivaltiosta näytti hetken olevan toteutumassa.

Salaisessa sopimuksessa Ranska ja Englanti olivat kuitenkin jo jakaneet turkkilaisilta vapautuneet alueet keskenään. Ranska saisi Syyrian ja Libanonin, Englanti Irakin ja Palestiinan. Samoihin aikoihin Englanti antoi myös julistuksen, jossa se tuki juutalaisten oikeutta omaan valtioon Palestiinan alueelta.

Oliko kyseessä siis kaksilla korteilla käyty peli, jossa arabien käteen jäi Musta Pekka? Oliko Lawrence sydämestään arabien puolella vai ratsastiko hän sittenkin Troijan hevosella? Kysymyksiin on olemassa varma vastaus, mutta ikävä kyllä se riippuu siitä, keneltä kysyy. Joka tapauksessa mitään yhtenäistä arabivaltiota ei koskaan syntynyt. Kun siirtomaa-aika toisen maailmansodan jälkeen peruuttamattomasti oli ohi, valtioiden rajat vedeltiin työpöydän ääressä kylmästi viivoittimella.

Tästä kaikesta on kai tavallaan kauan. Tällä kaikella on edelleen merkitystä. Katson Arabian Lawrencen muotokuvaa, jonka beduiinit ovat kaivertaneet kiveen. Katson ympärillä avautuvaa autiutta. Ajattelen, että valtiot ovat ihmisten keksintöjä, kartalle piirrettävissä ja siltä myös pyyhittävissä pois. Maisema sen sijaan on ikuinen, ihmisen mittakaavassa ainakin, ja maisemista ikuisin on autiomaa: paikka, jossa mikään ei elä eikä myöskään siis kuole.

Egyptiläiset ovat hallinneet tätä laaksoa. Turkkilaiset. Roomalaiset. Jotkut nabatealaiset. En edes tiedä, ketkä kaikki. Nyt se on osa Jordanian hašemiittista kuningaskuntaa, vuonna 1946 syntynyttä enemmän tai vähemmän keinotekoista valtiota, joka on kaikista Lähi-idän arabimaista länsimielisin ja suvaitsevaisin. Ja kaiken aikaa aurinko nousee ja laskee, päivät kasautuvat vuosiksi, ­vuosikymmeniksi, eikä mikään muutu, ei ole mitään muuta auringon alla, tällaista tämä matkailu on; ikuisuuden äärellä yritän ajatella omia avuttomia ajatuksiani.

Nabatealaiset. Keitä he olivat? Olen nykyajan ihminen, autiomaan keskelläkin minulla on yhteys internetiin.

Katson kadonnutta kansaa Wikipediasta: ”Nabatealaiset olivat muinainen kansa, joka asui Arabian pohjoisosassa, Transjordaniassa ja Negevin autiomaassa. Heidän pääelinkeinonsa oli kauppa ja alueen kauppareittien valvonta. Nabatealaisten kuningaskunnan merkittäviä kaupunkeja olivat Petra ja Bostra. Nabatealaisten kukoistuskausi oli kuninkaiden Oboda III:n ja Aretas IV:n hallituskausien aikana noin vuosina 30 eKr.–40 jKr.”

Selviää myös, ettei nabatealaisista tiedetä kovin ­paljon. He uskoivat kuolleiden ja elävien väliseen yhteyteen ja rakensivat kallioihin uutterasti valtavia hautakammioita. Toisaalta nabatealaiset valjastivat huomattavat insinööri­taitonsa myös elämää edistäviin toimenpiteisiin, kuten veden keräämiseen, varastoimiseen ja jakeluun. Juuri taidokkuus veden käsittelyssä oli aikansa kukoistaneen sivilisaation salaisuus.

Ensimmäisenä länsimaalaisena Petran, nabatealaisten pääkaupungin, löysi vuonna 1812 sveitsiläinen tutkimusmatkailija Johann Ludwig Burckhardt. Näinä aikoina utelias eurooppalainen ei vain kävellyt kaupunkiin sisään: Burckhardt oli opetellut arabiaa ja tekeytynyt muslimiksi ympärileikkausta myöten. Petraan päästäkseen hän sanoi haluavansa uhrata vuohen läheisellä Aaronin vuorella, jossa perimätiedon mukaan on Mooseksen veljen Aaronin hauta.

Vuonna 2014 laskeudun alas kaupunkiin läpi kapean kivisen kanjonin, samaa tietä kuin Burckhardt aikanaan ja nabatealaiset kauan häntä aiemmin. As-Siq, kuilu. Kilometrin mittainen sisääntuloreitti on osa kokonaiselämystä. Jos oikein yllytän mielikuvitustani, saatan melkein kuulla korvissani Petraan aikanaan saapuneiden kauppasaattueiden äänet.

Sitten seison kaupungin portilla ja katson laakson ensimmäistä ihmettä. Ihmeellinen se onkin: Uurnalehdon majesteettinen julkisivu on hakattu syvälle punertavaan kiveen ja säilynyt siksi harvinaisen hyvin.

Niin kuin kaikissa todella häikäisevissä paikoissa, myös Petrassa on jotain aavistuksen epätodellista. Aikojen saatossa päivänvaloon kaivettu kaupunki on niin täydellinen, että se voisi meelkein olla jonkin historiallisen seikkailu­elokuvan lavastusta. Toisaalta sellaisenakin se on toiminut – täällä kuvattiin kohtauksia elokuvaan Indiana Jones ja viimeinen ­ristiretki.

Laakso on laaja, ihmeitä riittää. Pääaukion pienen tungoksen jälkeen väenpaljous hellittää. Iltapäivän kuuminhetki on ohi, aurinko on vajoamassa taivaalta. On hyvä aika istahtaa kalliolle, katsella ympärilleen ja hengähtää.

Mietin kauan sitten eläneiden ihmisten kekseliäisyyttä. Kaikkea sitä vaivaa, jota heidän on täytynyt nähdä aivan pientenkin asioiden eteen; asioiden, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä. Ajattelemme heitä automaattisesti itseämme yksinkertaisempina, mutta ehkä yksinkertaisia olemmekin me, valmiissa maailmassa elävät.

Yritän kuvitella kahdentuhannen vuoden takaisen iltapäivän tällä samalla aukiolla. Vapaapäivän ehkä, juhlapäivän – nabatealaiset tai ainakin heistä vauraimmat ja vapaimmat ovat kokoontuneet amfiteatteriin. Siinä he ovat istuneet, kiveen hakatuilla penkkiriveillä, ja katsoneet jotain esitystä, mahdollisesti nauttineet siitä, tunteneet kenties aitoa, yksinkertaista iloa.

Ehkä heidän oli meitä helpompi elää hetkessä. Olla vain yhdessä paikassa yhtä aikaa, sillä he todella olivat. Me sen sijaan emme ole: kuljemme historian keskellä tietokoneet taskussamme, nappailemme selfieitä, jotka sitten lähetämme Facebookiin. En tarkoita, että se olisi välttämättä surullista. Ihmeellistähän sekin on, vain kovin eri tavalla ihmeellistä kuin muinaisten nabatealaisten ihmeet.

Mikä meitä yhdistää heihin? Missä määrin olemme samanlaisia? Onko meillä samanlaiset aivot? Aina sanotaan, että ihmisen ydin ei muutu, läpi vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaiset surut ja ilot, mutta pitääkö se paikkansa?

Ei ole keinoa saada selville. Ei ketään keneltä kysyä. Laaksossa vaeltelee vain tämän ajan ihmisiä, enemmän tai vähemmän itseni kaltaisia. Meillä taas on kiire tästä nähtävyydestä seuraavaan, yhdestä aikakaudesta toiseen.

Ja Mooses nousi Mooabin arolta Nebon vuorelle, ­Pisgan huipulle, vastapäätä Jerikoa. Ja Herra sanoi hänelle: ’Tämä on se maa, jonka minä valalla vannoen olen luvannut ­Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, sanoen: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan sen.’ Minä olen nyt antanut sinun omin silmin nähdä sen, mutta sinne sinä et mene.

Tässä Mooses siis seisoi, ehkä kolme- ja puolituhatta vuotta sitten: Nebo-vuoren huipulla. Tänne hän oli kansansa johdattanut, tänne hän kuoli. Niin uskovat sekä juutalaiset, kristityt että muslimit; eroja on vain yksityiskohdissa ja ennen kaikkea tarinasta johdetuissa tulkinnoissa.

Tänään luvattuun maahan asti ei näe. Länsituulet puhaltavat Saharasta santaa, joka verhoaa sinisen taivaan alaosan valkeaan utuun. Näkyy vain puutonta, paljasta maata ja kukkuloilta kohti Kuolluttamerta kiemurteleva tie.

Miten luvattu maa voi olla näin karu? Miksi juuri näillä auringon polttamilla mäillä sijaitsevat miljardien ihmisten pyhät paikat, kolmen uskonnon yhteisesti jakamat? Maahan isketty kyltti kertoo, että Jerikoon on 27 kilometriä. Jerusalemiin 46, Betlehemiin 50, Ramallahiin 52. Näyttämö on aivan liian pieni, kaikki tämä jumalallinen ei mitenkään mahdu tänne.

Tällaisissa paikoissa ihmiskunnan historia vyöryy ylitse. Tällaisissa paikoissa voi myös vaipua epätoivoon sen historian synkkyyden takia.

Mitä väliä on sillä, haudattiinko Mooses tähän vai ­tuohon laaksoon? Miksi kiistellä siitä, kastettiinko Jeesus Jordan­virran itä- vai länsipuolella? Kun ajattelee kaikkea sitä verta, joka näiden saman Jumalan jakavien uskontojen välillä on vuodatettu, koko pyhän paikan käsite alkaa tuskastuttaa. Miten niin pyhä? Mikä tekee tästä kukkulasta yhtään sen pyhemmän kuin tuo viereinen? Ja jos uskotaan, että Jumala on luonut maan, kai Suomen mäet ovat sitten pyhiä nekin. Nehän ovat sentään vihreitä.

Ja kuitenkin on mahdotonta olla vaikuttumatta tästä maisemasta. Tuntuu hyvältä seistä tässä, ajatella nämä ajatukset. Sijoittaa itsensä ja koulussa oppimansa uskonnon todelliseen ympäristöön, nähdä omin silmin maa, johon tarinat sijoittuvat. Tarinoitahan ne ovat. Tarinoita ihmisistä, jotka aikoinaan täällä elivät, kertomuksia, joita he kertoivat toisilleeMooses-parka. Vaeltaa nyt neljäkymmentä vuotta autiomaassa, kärsiä kaikki mahdolliset vitsaukset ja kuolla ­sitten tähän, näköetäisyydelle määränpäästä. Mutta niin kai se sitten meni. Sellaisen kohtalon oli Herra Moosekselle varannut.

Kuollutmeri ei ehkä ole oikeasti meri, mutta se on oikeasti kuollut. Sen näkee, elämää ei ole: kivisten ­kukkuloiden väliin puristuva keskisuuren ­suomalaisen ­järven kokoinen vesiallas näyttääkin jotenkin kiusatulta. Jordanjoen juoksun ehdyttyä se kutistuu koko ajan – ­rantaviiva pakenee vuosi vuodelta kauemmas hotelleista, jotka aikanaan rakennettiin aivan veden rajaan.

Uiminen Kuolleessameressä ei juurikaan muistuta uimista. Neste on paksua, kelmumaista – kuin öljyä iholla. Kelluakseen siinä ei tarvitse pahemmin pinnistellä, sen kuin vain pötköttelee selällään ja välttää äkkinäisiä ­liikkeitä. Kokemus on hupaisa: matkailijoista huomattava osa nauraa ääneen.

Viiden maissa aurinko laskee Israelin puoleisten kukkuloiden taakse. Se käy nopeasti, pallon saattaa nähdä ­vajoavan. Muutama minuutti, ja viimeinenkin oranssi juova on kadonnut. Ajattelen edellisen kesän Israelin-­matkaani, ensimmäistä kertaani Lähi-idässä. Kävimme ­silloin myös jossain tuolla, Kuolleenmeren toisella puolella. Sieltä katsottuna vastaranta näytti salaperäiseltä ja tuntemattomalta.

Nyt olen tässä, jordanialaisen hotellin allasbaarissa. ­Viereisessä pöydässä nuori arabipari nauttii hampurilais­ateriaansa. Toisella puolellani kaksi nuorta miestä tupruttelee vesipiippua ja peukaloi älypuhelimiaan. Kaiuttimista tulvii 1980-luvun siirappisia slovareita. Ei mitään tyystin erilaista, ei tietenkään. Korkeintaan hyvin miedolla, mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla vierasta.

Mietin, että ihmisten pitäisi matkustaa enemmän. Ylittää rajoja, nähdä mitä on niiden toisella puolella, luopua ennakkoluuloistaan. Mutta Lähi-itä ei toimi niin, ei ainakaan arabivaltioiden passeilla. Tapaamani kolmekymppinen Osama, erinomainen, täydellistä englantia puhuva opas, on käynyt jo pari kertaa Australiassa muttei ikinä Jerusalemissa, viidenkymmenen kilometrin päässä. Se tuntuu jotenkin sekä surulliselta että uskomattomalta. 

Amman, matkan päätepiste. Vielä 1800-luvun lopussa se oli vain pieni, maanjäristysten raunioittama kylä. Nyt ­kaupunki paisuu niin, että liitokset natisevat. Koko ­Jordanian väkiluku on kasvanut suomalaisittain käsittä­mätöntä ­tahtia: 15 vuotta sitten asukkaita oli neljä miljoonaa, nyt jo yli seitsemän. Pakolaisia tuli ensin enimmäkseen Irakista, viime vuosina Syyriasta. Tämän ihmisvirran huomaa myös Ammanissa.

Ammanissa näkyy myös Jordanian yhteiskunnan ­kohtuullinen onnistuminen. Husseinin kuningassuvun tiukasti johtama monarkia ei ole mikään demokratian mallimaa, mutta räjähdysalttiissa ympäristössä se on silti säilynyt eräänlaisena turvasatamana. Maan rauhallisuus tuo pääkaupunkiin bisnestä ja kansainvälisiä investointeja.

Kuljen kuhisevan hedelmätorin halki. Juon arabialaisen kahvin vesipiipunkäryisessä kahvilassa. Ostan tuliaisiksi Kuolleenmeren mutaa ja muutaman pussin mausteita. Illalla istun hotellin näköalaravintolassa ja katselen ­ikkunasta alunperin seitsemälle kukkulalle rakennetun kaupungin valoja.

Kaiken vuosituhansien mittaisen historian, kaiken huumaavan ja kiinnostavan ja kaukaisen jälkeen on melkeinpä helpotus olla tässä: nykyaikaisessa suurkaupungissa. Menneisyys ei ole kevyttä. Menneisyys painaa. Menneisyys on arvoitus siinä missä tulevaisuuskin, ja on aina raskasta asettua arvoituksen äärelle. Helpompaa on pysytellä kiinni tutussa: maailmassa, joka on nyt.

Mutta huikea paikka Jordania on. Hiljainen, askeettinen maisema ja ihmisen jäljet siinä. Näen niissä ikuisuuden ja elämän ohikiitävyyden, ihmisen ainaisen tarpeen selittää selittämätöntä. Uskoi sitten mihin tahansa, jokin pyhän kokemus on täällä tavallista lähempänä. 

Julkaistu: 3.7.2015