Pinnan alla kytenyt muslimiviha on kasvanut Ranskassa tammikuun terrori-iskujen jälkeen. Yhteiskunnan on yhä vaikeampi sisäistää, että muslimit ovat ranskalaisia. Vanhemmat pelkäävät, mitä syrjintä tekee heidän lapsilleen.

Opettaja lähettää oppilaan rehtorin puhutteluun, rehtori hälyttää paikalle oppilaan vanhemmat. Keskusteltuaan vanhempien kanssa rehtori tekee rikosilmoituksen. Koulussa on poika, joka on ilmoittanut olevansa terroristien puolella. Poliisi suhtautuu asiaan vakavasti: kahdeksanvuotiasta Ahmedia ja hänen vanhempiaan kuulustellaan kaksi tuntia poliisiasemalla.

Kaikki alkoi, kun nizzalaisen ala-asteen opettaja oli kysynyt oppilailtaan ”oletteko te Charlie?” Charlie Hebbdo -lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun jälkeisenä aamuna.

Ahmed vastasi, että ei, hän ei ole Charlie.

”Miksi?” opettaja hämmästyi.

” Koska ne piirsivät pilapiirroksia profeetasta. Minä olen terroristien puolella”, lapsi vastasi.

Vajaan tuhannen kilometrin päässä, Mérun 17  000 asukkaan pikkukaupungissa asuva Rabha Chatar on neuvonut 5-, 9- ja 11-vuotiaita lapsiaan toisin: ”Vastaatte kyllä, jos teiltä kysytään, oletteko Charlie”.

Hänen koko viime vuottaan on varjostanut pitkittynyt erimielisyys kaupungin opetustoimen kanssa. Toisin kuin ennen, huntuja käyttäviä naisia ei ole enää päästetty koulun retkille mukaan. Huivi on merkittävä osa Chatarin identiteettiä naisena ja muslimina. Sen riisuminen julkisesti on kuin olisi ihmisten joukossa alasti.

Ranska on perustuslakinsa mukaan maallinen, eikä valtio tunnusta mitään uskontoa. Laki kieltää virkamiehiltä, joihin opettajatkin luetaan, uskonnollisten tunnusten kantamisen työpaikoillaan, mutta kun opetusministeriö kolme vuotta sitten ohjeisti kouluja kiinnittämään erityistä huomiota uskonnolliseen neutraliuteen, eri koulut alkoivat tulkita huivikieltoa eri tavoin. Chatarin lasten koulu oli päättänyt, että lasten vanhemmat rinnastuvat koulun tapahtumissa työntekijöihin, joten huivia ei saa käyttää.

Chatarilla on ollut vaikeuksia selittää lapsilleen, miksei hän enää voi tulla luokan kanssa elokuviin. Chatar on ranskalainen, ja niin ovat myös hänen lapsensa. He ovat myös muslimeja. Chatarista tuntuu, että se on ranskalaiselle yhteiskunnalle hankala yhtälö, josta tuli vielä paljon vaikeampi tammikuisen Charlie Hebdo -iskun jälkeen.

”Olin matkalla autolla ruokakauppaan, kun kuulin uutisen radiosta. Suutin ja sanoin lasten kuullen, että voi helvetti, taas saamme paskaa niskaan”, Chatar kertoo työpaikallaan pienen rakennusalan yrityksen toimistossa.

”Jouduin selittämään heille, että terroristit ovat tappaneet ihmisiä, ja he sanovat olevansa muslimeja. Mutta että ei meidän uskontomme käske tappamaan ketään.”

Iskun jälkeen Chatar ohjeisti esikoistaan ottamaan nuoremmat sisaruksensa mukaansa ja juoksemaan karkuun, jos joku kävisi äidin kimppuun kaupungilla: äidistä ei pitäisi nyt välittää.

Väkivallan uhka ei ollut liioiteltu, vaikka se siltä kuulostaisi. Uskontoon liittyvät pahoinpitelyt ovat kasvaneet iskujen jälkeen, ja suurin osa uhreista on huntua kantavat naiset – heidän kohdallaan uskonnon harjoittaminen on näkyvintä.

Chatar ei ole matkustanut paikallisjunalla yksin tammikuun jälkeen.

Islamofobia tarkoittaa islamin todellisen tai kuvitellun harjoittamisen perusteella tapahtuvaa syrjintää, pahimmillaan väkivaltaa. Islaminvastaisuus ei ole uusi ilmiö Euroopassa. Kun 1300- ja 1400-luvuilla ottomaanit valloittivat uusia alueita Balkanilta ja Kreikasta, eurooppalainen kirjallisuus alkoi rakentaa kuvaa barbaarisesta islamista. Teologisessa keskustelussa valloitukset eivät olleet osoitus sotilaallisesta ylivoimasta vaan Jumalan kristityille langettama rangaistus.

Kun ottomaanien valtakunta 1600-luvun lopulta alkaen heikkeni ja Eurooppa alkoi kiriä muslimimaailmaa kiinni, syntyi uusi tieteenala: orientalismi. Siinä Itä nähtiin sivistyneen Lännen ja alkukantaisen muun maailman välimaastona, jossa uskonto määritti yksilöitä ja yhteiskuntaa. Orientalismiin yhdistyi alkavan siirtomaakauden käsitys roduista ja niiden hierarkiasta, joka oikeutti siirtomaiden alistamiseen ja hyväksikäyttöön.

”Islamiin liittyvät mielikuvat ovat muuttuneet ajan myötä. Esimerkiksi siirtomaakaudella muslimien seksuaalisuus liitettiin orientalistiseen kuvastoon haaremeista, kun nykyisin islam nähdään seksuaalisuutta rajaavana ja tukahduttavana uskontona. Se, mikä ei ole muuttunut, on käsitys islamista alempiarvoisena uskontona”, kertoo islamofobiasta kirjoittanut ranskalainen sosiologi Marwan Mohammed.

Vaikka yliopistotutkimus on siirtomaakauden päätyttyä alkanut tuottaa monivivahteisempaa tietoa islamista, keskiajalta periytyneet mielikuvat ovat jääneet osittain elämään. Ranskassa islamofobiaa vastaan taisteleva CCIF-järjestö sai alkunsa vuonna 2003, kun Le Point -viikkolehden päätoimittaja Claude Imbert luonnehti islamia ”typeräksi ja arkaaiseksi uskonnoksi”, joka ”pyrkii korvaamaan valtion lait Koraanin lailla, toisin kuin kristinusko”.

Vuoden 2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa tekivät islamista lopullisesti uhkaavan ja väkivaltaisen uskonnon kaikkialla länsimaissa. Sen jälkeen jokainen Allahin nimeen tehty veriteko, oli kyse sitten Theo van Goghin murhasta Alankomaissa vuonna 2004, Madridin pommi-iskuista samana vuonna tai Lontoon räjähdyksistä vuonna 2005, on ruokkinut olemassa olevia epäluuloja ja tehnyt jokaisesta muslimista potentiaalisen terroristin.

Kun islam yhdistetään uhkakuvaan, on vaikea vaatia oikeuksiaan syrjinnän uhrina. Vielä vaikeampaa se on, kun syrjinnän todellisuutta ei haluta yhteiskunnan taholta tunnustaa. Viime vuosina Ranskassa on keskusteltu enemmän islamofobia-termistä kuin sen kattamasta todellisuudesta. Islamin arvosteleminen ei ole Ranskassa syrjintää, se on uskontokritiikkiä, on julkisen keskustelun tyyppilauseita.

”Mikä vaikutus on sillä, kun tietty uskonto leimataan jatkuvasti alempiarvoiseksi, varsinkin, kun se on yhteiskunnassa vähemmistönä”, Mohammed sanoo.

Puhelin soi Saint-Ouenin lähiössä Pariisin pohjoispuolella, matalassa rakennuksessa pihan perällä. CCIF-järjestön päivystävään puhelimeen on soittanut ompelijaksi opiskeleva musliminainen, jota opettaja on vaatinut poistamaan huivin ja vaihtamaan pitkän hameen housuihin.

”Teillä on oikeus pitää huntunne. Hameesta puhumattakaan.Ranskan laki vaatii poliittista ja uskonnollista neutraaliutta vain valtion virkamiehiltä”, päivystävä juristi Fatima neuvoo.

Hän ei hän halua sukunimeään julkisuuteen, koska järjestön työntekijät ovat saaneet uhkailuviestejä.

Huivilinjauksen tarkennus on ranskalaisessa pikkukaupungissa lasten koulun kanssa kiistelleen Rabha Chatarin kaltaisten ihmisen ansiota. Hän ei alistunut koulun päätökseen, vaan toi asian esiin opetusviranomaisille ja paikalliselle kansanedustajalle.

Kun joulukuussa 2013 korkein hallinto-oikeus teki vastaavassa tapauksessa päätöksen siitä, ettei vanhempia voi rinnastaa koulun henkilökuntaan, Chatar oletti asiansa järjestyvän. Kesti kuitenkin vielä puoli vuotta, ennen kuin hän sai taas luvan osallistua koulun vapaaehtoiseen toimintaan huivi päässä.

Huivikysymyksen ratkeaminen ei ole tietenkään poistanut muslimien syrjintää, joka koskettaa ihmisten kaikkia elämänalueita: koulua, työelämää, harrastuksia, palveluja. CCIF listasi viime vuonna, siis ennen tammikuun iskuja, 764 islamofobiasta tekoa. Yli puolet niistä tapahtui julkisten palvelujen parissa: koulussa tai viranomaisten kanssa asioidessa.

Se, harjoittaako muslimi todellisuudessa uskontoaan, ei välttämättä ole ratkaisevaa. Pelkkä arabijuuriin viittaava etu- tai sukunimi saattaa riittää. Ikään kuin ranskankielessä sana muslimi olisi korvannut sanan arabi.

Yhden iltapäivän aikana Fatima vastaa seitsemään puheluun.

Joukossa on IT-järjestelmien turvallisuudesta vastaava virkamies, jonka koeaikaa ei uusittu tammikuun iskujen jälkeen sekä ampumista harrastava nainen, jota ampumaseura on vaatinut liiton pyynnöstä poistamaan huivinsa. Nainen on siitä pahoillaan erityisesti siksi, että seuran puheenjohtaja on kiellosta yhtä hämillään ja pahastanut kuin nainen itse, eikä hän halua, että mukavalle miehelle tai seuralle koituu asiasta ongelmia.

Islamiin kääntynyt mies taas ei saa passiaan uusittua. Hänelle Fatima kertoo, että nuorena käännynnäismiehenä hänet on luultavasti luokiteltu suojelupoliisin tiedoissa epäilyttäväksi.

”Asia selviää, kun otatte ensin yhteyttä kansalliseen tietoturvavirastoon. Sen jälkeen voitte pyytää oikeudelta tiedostojen poistamista.”

Yksikään soitto ei ole ensimmäinen laatuaan.

”Kun aloitin, en osannut varautua tähän todellisuuteen, koska en ole joutunut itse koskaan suoran syrjinnän uhriksi”, Fatima kertoo.

Työ on synkkää, mutta hän kokee voivansa olla avuksi: kaikki toimistoon soittavat tarvitsevan jonkun, jonka kanssa puhua syrjinnästä.

Raskaimpia tapauksia ovat oikeustoimiin liittyvät asiat ja auttaminen rikosilmoituksen teossa.

Fatiman mielestä on tärkeää, että esimerkiksi opettajansa nimittelemäksi joutunut nuori ymmärtää, että se on rikos ja hänellä on oikeus tehdä asiasta rikosilmoitus.

”Se tarkoittaa, että hän on yhdenvertainen kansalainen.”

Päivystyspuhelimeen soittavat vanhemmat tuntevat itsensä usein voimattomiksi, jos syrjivä osapuoli on koululaitos. Jotkut harkitsevat lasten siirtämistä islamilaiseen kouluun, vaikka eivät uskonnollisia kouluja periaatteessa kannatakaan. Mutta syrjinnän seuraukset arveluttavat: Mitä jos lapsi alkaa nähdä jokaisessa valkoisessa rasistin? Mitä vihassa kasvaminen tekee? Voiko omasta lapsesta kasvaa terroristi?

Huhtikuun puolessavälissä Ranskan sisäministeri Manuel Valls ilmoitti 1 150 ranskalaisen lähteneen käymään pyhää sotaa Syyriaan ja Irakiin ISIS-järjestön riveihin. Määrä on kolminkertaistunut viime vuoden aikana ja hallitus on luonut Stop Jihadisme -puhelinlinjan, jonne vanhemmat voivat soittaa nuorten huolestuttavasta käyttäytymisestä.

Vuoteen 2013 asti valtaosa jihadisteista oli lähiössä kasvaneita nuoria, joilla oli rikkinäinen perhetausta ja takanaan väkivaltaisuutta, pikkurikollisuutta ja vankilatuomioita. Radikalisoituminen tapahtui vankilassa.

Tämä oli myös Pariisin terrori-iskut tehneiden Chérif ja Saïd Kouachin sekä Amédy Coulibalyn tausta, radikaalia islamia tutkinut ranskalainen sosiologi Farhad Khosrokhovar kertoo.

”On totta, että syrjäytyminen ruokkii ääriliikkeitä.”

Pari viime vuotta on kuitenkin ollut nähtävissä toisenlainen ilmiö: keskiluokkaisista maallistuneista perheistä tulevat nuoret, joilla ei ole aikaisempaa kosketusta rikollisuuteen, ja jotka radikalisoituvat internetin välityksellä.

Noin neljäsosa näistä nuorista on islamiin kääntyneitä. Taustalla on Khosrokhovarin mukaan usein tietynlaista pettymistä elämään. Jihadistien tehokas propaganda vetoaa nuoriin sankarikuvilla.

”Pyhästä sodasta tulee eräänlainen siirtymäriitti aikuisuuteen. Kuoleman läheisyys tekee asioista vakavampia, säännöt ja kiellot ovat selkeitä, toisin kuin sallivassa länsimaisessa yhteiskunnassa. Nämä nuoret hakevat pyhän kokemusta, jota länsimainen yhteiskunta ei tarjoa.”

Khosrokhovar teroittaa, että fundamentalinen islam ei suinkaan tarkoita radikalisoitumista – päinvastoin. Koraanin kirjaimellinen lukeminen ei tee kenestäkään terroristia.

”Pyhä sota on ylikansallisen ryhmän luomus, joka on ottanut vihollisekseen koko maailman. Ei siinä ole kyse Ranskan huivijupakasta tai islamin leimautumisesta Euroopassa.”

Musliminuorten syrjäytyminen Euroopassa ei ole synnyttänyt pyhää sotaa, mutta se on fakta, jota ISIS käyttää hyväkseen rekrytoinnissaan: ”Teistä ei pidetä, liittykää meidän riveihimme!”

Samasta aiheesta puhuu myös dokumenttiohjaaja ja kirjailija Karim Miské. Hän istuu yhdessä Républiquen aukion monista kahviloista suurista ikkunoista sisään lankeavassa auringonvalossa. Aukion keskellä oleva pronssipatsas esittää Ranskan kansallissymbolia Mariannea, järjen vapauden henkilöitymää. Siitä on tullut Charlie Hedbo -iskujen muistelupaikka, joka täyttyy yhä kukista ja värssyistä. Satiirilehden toimitus on vain muutaman sadan metrin päässä.

”Jihadismi on paras aate markkinoilla”, Karim Miské sanoo.

”ISIS on jonkinlainen Al-Qaidan ja Call of Dutyn sekoitus, joka käyttää kulutusyhteiskunnan koodeja ja keinoja markkinoidakseen pahan valtakuntaa. Se on länsimaisen yhteiskunnan tuote. ISIS kertoo meidän omasta tyhjyydestämme. Taistele sitten sitä vastaan.”

Miské on ohjannut Ranskan muslimeista kolmiosaisen dokumenttisarjan. Suurin osa heistä on Miskén tavoin ateisteja tai uskontoaan vain kaukaisesti harjoittavia.

Miskén isä on mauretanialainen kommunisti, äiti ranskalainen feministi. Ohjaajalta kysytään usein, paastoaako hän Ramadanin aikana.

”Minulla on arabin naama ja musliminimi, vaikken ole kumpaakaan. Mutta muiden silmissä olen sekä että.”

Tarve laatikoida on molemminpuolinen: siinä missä valkoinen valtaväestö pitää Miskéä muslimina ja siksi ”erilaisena”, muslimit kyseenalaistavat ateisti Miskén kuulumisen joukkoon.

”En tiedä, mikä minua häiritsee eniten, valtaväestön katse, joka osoittaa minulle paikan, vai vähemmistön katse, joka osoittaa minulle saman paikan ja vaatii olemaan ’niin kuin me’.”

Muslimeista puhutaan yhtenäisenä ryhmänä – eikä se ryhmä kuulu ohjaajan mielestä kansankunnan joukkoon, vaikka samaan aikaan puhutaan yhteisistä arvoista, vapaudesta ja tasa-arvosta.

Miskén mukaan toiseus juontaa kaukaa: muslimi on ikuinen toinen, koska muslimin takana on siirtolainen, ja siirtolaisen takana siirtomaan asukas. Ja aivan alussa on orjuus.

Toisin kuin Yhdysvallat, Ranska harjoitti orjakauppaa ainoastaan siirtomaissa, kaukana kansalaisten katseista. Orjilla ei ollut oikeutta oleskella Ranskan maaperällä. Kun orjista tuli Ranskan siirtomaiden kansalaisia, heihin sovellettiin edelleen omaa lainsäädäntöä. Kun heistä tuli Ranskassa asuvia siirtolaisia, heitä koskivat ulkomaalaislait.

”Mutta siirtolaisten lapsista tuli ranskalaisia. Samalla he olivat kuitenkin arabeja tai mustia – ja siksi yhteiskunnan silmissä alempiarvoisia. Heillä oli yhtäläiset oikeudet muttei oikeutta yhtäläiseen kohteluun. Ranskalainen valhe oli valmis.”

Koska siirtolaisten ranskalaisista lapsista ei voitu puhua enää siirtolaisina, heistä alettiin puhua muslimeina. Ensimmäisen kerran tämä siirtymä tapahtui 1980-luvulla. Peugeotin ja Talbotin työntekijät, enimmäkseen Pohjois- ja Länsi-Afrikasta saapuneet siirtolaiset, ryhtyivät lakkoon ihmisarvoisten työolojen puolesta.

Ranskan siirtolaishistoriassa työtaistelut ovat Miskén mukaan olleet merkittävä tapa kotoutua yhteiskuntaan. Sekä italialaiset, espanjalaiset että portugalilaiset työntekijät ovat löytäneet paikkansa näin, mutta entisten siirtomaiden asukkaiden kohdalla tilanne on ollut toinen.

Kun afrikkalaiset vaativat saada työpaikalle kunnollisen rukoustilan, sosialistipääministeri Pierre Mauroy väitti lakkolaisten olevan radikaalien islamistien manipuloimia.

”Huvittavaa on, että 1920-luvulta alkaen yritykset olivat antaneet rukoustiloja työntekijöiden käyttöön ja tuoneet imaameja Algeriasta opettamaan siirtolaistyöntekijöille kuuliaisuutta.”

Muutama vuosi lakon jälkeen toisen polven siirtolaisnuoret, jotka olivat Ranskan kansalaisia, järjestivät läpi maan kulkeneen marssin tasa-arvon puolesta ja rasismia vastaan. Rasistiset murhat olivat Ranskassa tuolloin arkipäivää.

Marssin tuloksena sosialistinen puolue loi rasisminvastaisen SOS Racisme -järjestön. Mutta tasa-arvosta ja yhtäläisestä kohtelusta ei puhunut kukaan. Syrjintä jatkui, kun nuoret siirtyivät työelämään.

”Silloin osa kääntyi islamin puoleen. Nuoret etsivät omaa paikkaansa yhteiskunnassa, joka ei sitä heille anna. Uskonnosta sen saattoi löytää.”

Marwan Hammami on pukeutunut tummansiniseen jilbab-huntuun, joka on peittävämpi kuin pelkän pään ja rinnanaluen peittävä hijab. Sen alle jää kantajan hiukset, kaula ja käsivarret, ja se ulottuu nilkkoihin asti. 21-vuotias Hammami on pukenut hunnun päälle nahkatakin.

Hän alkoi käyttää huntua noin vuosi sitten.

”Kiinnostuin enemmän uskonnosta. Huntu on minulle oikean muslimin merkki”, hän sanoo.

”Olen ranskalainen ja muslimi. Minulla on oikeus pukeutua niin kuin haluan, eikä se tee minusta terroristia. Haluan muuttaa tämän yhteiskunnan käsitystä islamista, vaikka nyt minua katsotaankin kadulla kieroon hunnun takia.”

Hammami tiesi jo ennen huntuun pukeutumista, ettei sen käyttäminen olisi välttämättä helppoa. Ranskassa käytiin ensimmäinen huntujupakka jo vuonna 1989, kun kolme yläkoululaistyttöä erotettiin koulusta hunnun takia.

Tytöt saivat palata kouluun sillä ehdolla, että he riisuvat huivit oppituntien ajaksi. Useita saman tyyppisiä tapauksia puitiin oikeudessa koko 1990-luvun ajan.

Vuonna 2004 astui voimaan laki, joka kieltää oppilailta ”näyttävät uskonnolliset symbolit” oppilaitoksissa. Käytännössä kyse on huntukiellosta, ja lain voimaantulon jälkeen Ranskassa onkin käyty keskustelua siitä, missä menee hunnun raja. Onko kymmenen senttiä leveä panta hiuksissa yhtä kuin huntu? Onko pitkä hame tai polviin ulottuva tunika tavallinen vaatekappale vai uskonnollinen symboli?

Primark-vaateketjun myyjänä työskentelevä Hammami poisti ensin jilbabinsa aina ennen työvuoroa työpaikan pukuhuoneessa ja jätti hiusten peitoksi vain leveän kangaspannan.

Mutta siitäkin tuli ongelmia. Työnantaja pyysi Hammania poistamaan pannan, Hammami väitti vastaan. Hän otti selvää lainsäädännöstä ja kirjoitti työnantajalle ja Primarkin pääkonttoriin Lontooseen kirjeen, jossa selitti, ettei mikään laki Ranskassa kiellä uskonnollisten symbolien käyttöä työelämässä, kun kyse on yksityisestä yrityksestä.

Työnantaja esitti anteeksipyynnön, mutta Hammami varautuu uusiin ongelmiin. Hän haluaisi tulla töihin jilbabiin pukeutuneena.

Kun yhteiskunnan katse vahvistaa toiseuden tunnetta, on helpompi kääriytyä yhden identiteetin ympärille, etsiä paikka sieltä, minne muut osoitattavat.

Mitä näyttävämmin paikan ottaa, sitä vahvemmaksi syrjintä kasvaa.

Hammami haaveilee muutosta vaikka Iso-Britanniaan, jossa huivikieltoa ei ole, niin kuin ei ole Suomessakaan.

”En tunne olevani omalla paikallani tässä maassa… Minut työnnetään syrjään.”

Mitä enemmän nuorille toitotetaan heidän olevan muslimeja, sitä enemmän he sitä ovat, sanoo Farida Gillot. ”Miksi meidän pitäisi määritellä heidän identiteettinsä?”

Gillot opettaa ranskaa, maantietoa ja historiaa Pariisin pohjoislähiössä sijaitsevassa Aubervilliers’n ammattikorkeakoulussa. Koulun oppilaista 90 prosenttia on automekaniikkaa opiskelevia poikia. Joukossa on muslimeja, buddhalaisia, karismaattisia kristittyjä.

Gillot’n mielestä koulun ensisijainen tehtävä on opettaa lapset elämään rauhanomaisesti yhdessä, mutta se ei aina ole helppoa. Jotkut Gillot’n oppilaista joutuvat poliisin henkilöllisyystarkastukseen päivittäin kulkiessaan julkisissa liikennevälineissä tai kaupungilla. Se on lähiöissä asuvien nuorten arabimiesten arkipäivää.

”He kasvavat siihen, että heitä kohdellaan tässä yhteiskunnssa toisin kuin muita. Minä pystyn aikuisena pitämään puolani, mutta miten 15-vuotias pitää puoliaan?”

Gillot on harras muslimi, mutta luokkaansa hän ei Allahia halua. Kun joku oppilaista kiroaa Allahin nimeen, opettaja karjaisee: ”Allahilla ei ole mitään tekemistä minun luokassani! Hänellä on aivan tarpeeksi töitä muualla maailmassa! Antakaa Hänen olla rauhassa.”

Kun Farida Gillot kuuli Charlie Hebdon iskusta, hän murtui.

Edellisenä vuonna Gillot oli järjestänyt neljän kuukauden mittaisen työpajan sananvapaudesta oppilaidensa kanssa. Hän oli valinnut tutkittavaksi Charlie Hebdon ja kutsunut päätoimittaja Charbin vierailemaan koulussa.

Oppilaat olivat kyselleet pilapiirtäjän ammatista. Joku kysyi islamista. Kaikesta ei oltu samaa mieltä, mutta Charb ja oppilaat kuuntelivat toisiaan ja keskustelivat. Kukaan ei nimitellyt eikä syytellyt. Lopuksi Charb piirsi jokaiselle oppilaalle omistuspiirustuksen.

Charlien ampumisten jälkeen jotkut tuttavat ehdottivat Gillot’lle, että hän muslimina tuomisisi julkisesti iskut. Gillot ei ymmärtänyt miksi. Olisiko kaikkien muslimien pyydettävä anteeksi kahden terroristin tekoja? Miksi tämä osa hänen identeettiään oli yhtäkkiä ratkaiseva? Mitä yhteistä hänellä oli Kouachin veljesten kanssa, jotka olivat juuri ampuneet hänen tuttavansa?

Hänenkään mielestä ranskalainen yhteiskunta ei ole vielä ymmärtänyt, että muslimit ovat ranskalaisia.

Tai ehkä ranskalainen yhteiskunta pelkää nimenomaan sitä, että ranskalaiset voisivat olla myös muslimeja.

Tammikuussa – samana päivänä Charlie Hedbo -iskun kanssa – julkaistiin Michel Houellebecqin kohuttu romaani Soumission (”alistuminen”). Siinä kirjailija maalailee kuvaa vuoden 2022 presidentinvaalien jälkeisestä islamisoituvasta Ranskasta.

Valtaan nouseva muslimipuolue mullistaa koulutusjärjestelmän palauttamalla uskonnonopetuksen kouluihin ja suuntaamalla tyttöjä kodinhoitoon. Oppivelvollisuutta lasketaan kahdentoista vuoden ikään, samalla kun korkeakoulutus yksityistetään. Kotiin jääville naisille aletaan maksaa reilusti korkeampia lapsilisiä, uraa tekevät naiset karkoitetaan työelämästä hellan taakse. Yliopistojen professorit varmistavat paikkansa kääntymällä muslimeiksi – oikeuttaahan se ottamaan useamman vaimon.

Muutos tapahtuu rauhanomaisesti eikä uusi muslimipresidentti julista pyhää sotaa kenellekään.

Romaania on luonnehdittu milloin islamofobiseksi pamfletiksi, milloin taitavaksi poliittiseksi satiiriksi.

Yksi asia on selvä: Houellebecq nostaa romaanissa tapetille ranskalaisten syvät pelot kansallisen identiteetin murenemisesta ja barbaarien invaasiosta, joka tässä tarinassa tapahtuu kansakunnan sisältä käsin. Ne ovat jo täällä.

Mutta kuinka pelottavaa on olla se, jota pelätään? Millaista on joutua kotonaan jatkuvasti toiseuden katseen kohteeksi? Sitä mukaa kuin pelon kuilu kasvaa, usko yhteiseen yhteiskuntaan rapisee, puolin ja toisin. Siksi tarvitaan Gillot’n kaltaisia opettajia, jotka kutsuvat charbeja luokkaansa. Pelkoon on vain yksi toimiva lääke: kohtaaminen.