Yhteislevy on Lady Gagan asialla, kirjoittaa Mikko Aaltonen.

Milloin poptähdestä tulee ikoni? Silloin kun hän ei ole vain julkkis ja hittitehdas vaan edustaa jotain itseään suurempaa, kuten aikakautta tai ajatusta, kuten esimerkiksi Elvis Presley, Frank Sinatra ja Kurt Cobain.

Usein ikoniksi kasvamiseen tarvitaan poikkeuksellisen laaja-alaisen suosion lisäksi aikaa ja ikää, tai ainakin yllättäviä urakäänteitä, jotka vaikuttavat peruuttamattomasti tähden asemaan. Tätä yrittävät nyt uudella duettolevyllään Cheek to Cheek newyorkilaiset Tony Bennett ja Lady Gaga. Levyllä on nykykorvin kuunneltuna vanhahtavaa viihdejazzia, musiikkia, joka teki Tony Bennettistä ikonin jo kuusikymmentä vuotta sitten.

Samalla se on jotain, mitä kukaan ei olisi koskaan uskonut Lady Gagan tekevän.

Cheek To Cheek on kooste 1920–40-lukujen The Great American Songbookista, amerikkalaisesta viihdemusiikkikaanonista. Kokonaisuus on niin sovituksiltaan kuin tuotannoltaan uskollinen alkuperäiselle asialle. Nämä Cole Porterin, Irving Berlinin ja George Gershwinin säveltämät elokuvalliset viihdejazzit ovat ensimmäisen polven urbaania amerikkalaista valtavirran poppia, koko perheen musiikkia, joka soi aikoinaan harmonisesti yhdessä Hollywoodin ensimmäisen kultakauden elokuvien kanssa.

Cheek to Cheekin laulut olivat sodan jälkeisen amerikkalaisen unelman soundtrack, ja komea Tony Bennett kehysti oman ikoninsa tulkitsemalla näitä lauluja. Nyt, 88-vuotiaana, hänen äänensä on yhä kadehdittavan komeassa ja miehekkäässä kunnossa. Nykyhetken bisneslogiikan näkökulmasta Cheek to Cheek on taivaassa tehty diili. Tämän logiikan mukaan Lady Gagan nuorehko yleisö tutustuu Tony Bennettiin ja Gaga puolestaan saa uskottavuutta vanhempien sukupolvien silmissä ja korvissa.

Kaikkien pitäisi voittaa, mutta silti on vaikea uskoa, että edes levy-yhtiössä kuviteltaisiin, että Bennettin eläkeikäiset fanit hankkisivat Cheek to Cheekin jälkeen myös Lady Gagan soololevyt.

Cheek To Cheek on musiikillisesti enemmän Bennettiä kuin Gagaa, mutta palvelee juuri siksi eniten Gagan henkilökohtaista brändityömaata. Nainen Gaga-hahmon takana, kolmeakymppiä lähentelevä Stefani Germanotta, tietää, ettei hän voi leikkiä ”yliluonnollista poptähteä” Gagaa loppuikänsä. Ajat muuttuvat, ja viime kädessä Germanottan Gaga-hahmo on ollut vain jatkumoa Madonnan ja Princen pompööseille roolileikeille – kuin yhden naisen jatkoaika popin kahdeksankymmentäluvun häpeilemättömälle egopaisuttelulle.

Sen avulla Germanotta pääsi hyvään vauhtiin, maailman tämän hetken suurimmaksi poptähdeksi, mutta hän tiedostaa, että työvuosia tähtenä olisi vielä kolme–neljäkymmentä jäljellä. Siksi Germanotta haluaa nyt puhkaista alkuperäisen kuplansa. Cheek to Cheek tekee tämän kahdella erilaisella, joskin yhtä nerokkaalla, tasolla. Levy paljastaa hyvin laulavan nuoren naisen, toisin sanoen aidon muusikon, mielkuvituksellisten naamiaisasujen ja efektien takana. Kun tämä on tehty, Cheek to Cheek liittää Germanottan Bennettin kyljessä osaksi kotikaupunkinsa New Yorkin pitkää klassisten viihdyttäjäikonien jatkumoa.

Kaiken tämän rinnalla sillä ei ole enää niin suurta merkitystä, että Cheek to Cheekin varovaiset ja yllätyksettömät tulkinnat ikivihreistä jäävät tuskin elämään ikuisesti yhdenkään kuulijan pääkoppaan.

Miksi niiden tarvitsisikaan, sillä tämän levyn jälkeen Germanotta on halutessaan vapaa tekemään saman uudestaan, paljon paremmin ja rohkeammin. Vapaa lentämään kultaisesta häkistään, olemaan todellinen ikoni. ■