Kaarina ja Matti Suomalaisella on aina matka alkamassa. Niin on ollut jo vuosikymmeniä.

 ”Lähipiiri välillä ihmettelee, mihin me taas olemme lähteneet. Mutta me matkustamme, koska oma nurkkakuntamme täällä Joutsassa on niin pieni. Ensimmäisen pitkän matkan teimme vuonna 1989 Keniaan, missä kuljimme junalla Mombasasta Nairobiin. ­Sitten lähdimme Etelä-Afrikkaan, reissasimme junalla Johannesburgista Kapkaupunkiin.

Sen jälkeen: Chile, Ecuador, Patagonia, ­Brasilia ja Argentiina. Aasiassa olemme käyneet toistakymmentä kertaa – vain Itä-Timor, Borneo ja Myanmar ovat sieltä näkemättä.

Pohjois-Koreankin puolella olemme käyneet seisomassa. Kiinassa olemme vierailleet yli 50 kaupungissa. Sinne voisimme palata, sillä maan kauneudesta ei saa tarpeekseen. Muistelemme yhä Jangtsen-risteilyä, Keisarinkanavaa ja henkeäsalpaavaa Keltaista vuorta.

Meistä Kaarina pakkaa matkalaukkuun vain sellaisia vaatteita, jotka hän voi antaa perillä paikallisille. Tämän tavan meille opetti matka­opas Keniassa. Intiassa annoimme päällys­takeista ja kengistä lähtien kaiken pois, ja viimeksi Puolan-kiertomatkalla lahjoitimme seitsemän kiloa vaatteita. Tyhjän laukun täytämme sitten tuliaisilla, kuten erikoisilla veitsillä, vispilöillä ja vaikka paistinpannulla.

Kummallisin matkamuistomme lienee pestävä viemärisihti. Vai olisiko se sittenkin se metallinen pyykkiteline, joka tuli mukaan Japanista?

Olemme käyneet Lapissa 147 kertaa ja ajaneet näillä reissuilla yli 200 000 kilometriä. Meillä on Lapissa mökkikin, mutta autoilemme silti kerran vuodessa Norjan puolelle.

Kaarina ottaa jokaiselta reissultamme paljon kuvia, noin 1 500 kuvaa. Kameraan on ostettu kunnon putki, jotta sillä saisi leijonasta lähikuvan. On otettukin. Matti ei kameraan koske. Eikä kuvia tule sitten katsottua – ei edes itse.

Yksikään reissumme ei ole mennyt pieleen. Kaarina tosin haluaisi käydä enemmän ryhmä­matkoilla, silloin saisi vaihtaa mieli­piteitä vielä muidenkin kuin Matin kanssa.

Mutta kun matkan järjestää itse, voi säästää toista tuhatta euroa kuluissa ja asua hiukan paremmin. Emme pidä opastettujen matkojen tahdista. Haluamme katsella paikkoja hitaasti.

Matti suunnittelee reissuohjelman. Kaarina on se, joka ei aina välttämättä edes tiedä, missä ollaan. Ehtii sen katsoa jälkikäteenkin.

Matkan jälkeen Kaarina kantaa ­tuliaiset ruokahuoneen pöydälle ja ottaa saaliista kuvan. Sitten ne jäävät pöydälle kuukaudeksi.

Me kommunikoimme englanniksi ja elekielellä. Englantimme ei ole kovin hyvää, mutta sillä tulee toimeen. Kiinassa meillä on yleensä oma kuski, joka pyörittää meitä eri paikoissa. Ajamme itse vain Euroopassa, viimeksi Espanjassa, missä olimme jälkipolven kanssa viikon.

Lastenlasten kanssa käymme rantalomillakin, mutta kahdestaan emme rannoilla viihdy. Mitä hemmettiä me siellä tekisimme.

Olemme olleet vaarallisessa tilanteessa kerran. Bussi jumittui lumimyrskyyn Kiinan Shigatsen vuorilla, yli viiden kilometrin korkeudessa. Kiinan armeijan rekat tukkivat heikkokuntoiset tiet, ja odotimme pääsyä alas. Bussissa oli huonot renkaat ja todella kylmä.

Happea oli mukana vain muutama pullo, jouduimme haukkomaan henkeä. Kun kuuden tunnin jälkeen pääsimme alas, silmämunat olivat ihan punaiset. Kaarina hyppäsi kuskin kaulaan ja kiitti miestä siitä, että olimme hengissä. Kokemus vähensi Kaarinan intoa lähteä Bhutaniin, joka oli listalla seuraavana.

Matkoissa on mukavaa myös kotiinpaluun hetki. Mutta miksi ihmeessä eläisimme kotinurkkia tuijottaen, peläten maailmaa?

Erityisesti mieleemme on jäänyt Vietnam ja risteily, jolla meillä oli oma hovimestari. Saimme risteilyn, koska olimme aiemmin maksaneet matkan, jolle emme Matin sairastumisen takia päässeetkään. Silloin paikallinen matkatoimisto ilmoitti, että olisimme heille ykkösasiakkaat. Ja kun lopulta ­Vietnamiin pääsimme, meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia.”

Kuka: Kaarina ja Matti Suomalainen Kotipaikka: Joutsa Työ: Eläkkeellä Matkat: Sarjamatkustajia. Reissaavat lähelle ja kauas, monta kertaa vuodessa.