Eeva

Ikääntymisen taito: Muistojen virrassa

Ikääntymisen taito: Muistojen virrassa

Jos ihminen ei vanhana muistele menneitä, se voi johtaa jopa masennukseen.
Teksti Kaija Maria Junkkari ja Lari Junkkari
Kuvat Anu Ikävalko
Mainos

Kirjailija Eeva Kilpi on kertonut, kuinka hänessä oleva pikkutyttö tulee vuosien myötä entistä voimakkaammin esiin.

Kilpi on sanonut, että hänellä on edelleen samat perustunteet kuin sillä varhaisella tytöllä oli. Tytön ympärille on tullut lisää kerroksia, mutta itse tyttö ei häviä minnekään. Se kodin ja Karjalan kaipuu, joka lapsuudessa jäi tyttöön, on hänessä vieläkin.

Nuorena Eeva Kilvestä tuntui, että oli jotenkin kiellettyä kaivata ja olla haavoittunut. Nyt hän on antautunut täysillä evakon osaan ja sen lapsen maailmaan, jossa eli.

Aika ei välttämättä kultaa muistoja, päinvastoin. Usein monet menetykset ja hylkäämisen kokemukset ovat muistoissa päällimmäisenä, kirjoittaa tohtori Marja Saarenheimo väitöskirjassaan Jos etsit kadonnutta aikaa.

Muistot saattavat nousta esiin eläkeiässä joko ensimmäistä kertaa tai aiempaa syvemmällä tasolla. Ne tulevat mieleen kutsumattomina ja tahdosta riippumattomina.

Muistin tarkoituksena on kutsua selvittämään itsessämme sitä, mikä ei suostu menemään pois.

”Jos vanhana masentuu, se ei välttämättä johdu raskaista muistoista vaan siitä, ettei muistele”, Saarenheimo toteaa.

Eletty elämä ei koskaan poistu. Sen uudelleenarviointi on jokapäiväistä, ja aina löytyy jotain koskettavaa ja liikuttavaa. Elämän takaseinä kirkastaa elämää ja sen merkityksiä ja keventää vastoinkäymisten kauhua.

Mies, 66

Toisaalta ihmiset ovat hyvin erilaisia suhteessa menneisyyteensä. Jotkut eivät mielellään muistele raskaita kokemuksia, vaan haluavat nähdä asiat parhain päin.

Mitä niitä vanhoja miettimään. Rankoista kokemuksista huolimatta minulla on ollut ihan hyvä elämä.

Mies, 72

Kun vuosikymmenten muistot nousevat esiin, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat keskenään vuorovaikutuksessa. On mielenkiintoista pohtia oman elämänkaaren vaiheita ja tulla tietoiseksi niihin vaikuttaneista tekijöistä. Myös monet hauskat ja onnelliset muistot tulevat mieleen ja tuovat esiin uusia oivalluksia.

Eräissä illanistujaisissa käytiin pitkä keskustelu 1950-luvun kouluruuasta. Samalla lähes liikututtiin siitä, että sodanjälkeinen köyhä Suomi pystyi tarjoamaan lapsilleen ilmaisen kouluruuan.

Muistot rakentavat yhteyttä

Kaikilla yli kuusikymmenvuotiailla suomalaisilla on kosketus viime sotiin tavalla tai toisella. Kun puhutaan suomalaisesta identiteetistä, sen määrittelyyn sisältyy myös Suomen taistelu itsenäisyytensä puolesta. Sota oli yhteinen avainkokemus, joka sitoo sukupolvet yhteen.

Perinteisesti sotahistoria on keskittynyt sodan ulkoisiin puitteisiin, sen syihin ja vaiheisiin. Huomio kohdistuu ennen kaikkea rintamatapahtumiin. Samalla näkymättömiin on jäänyt suuri määrä yksilötarinoita.

Viime vuosina onkin tullut tärkeäksi pyrkiä selvittämään myös sitä, miten ihminen on kokenut tapahtuneen sisäisessä maailmassaan ja mielikuvissaan.

Tunneperintö on tärkeä osa historiaa, ja siksi myös sota-ajan siviiliväestön historiaa on alettu tutkia.

Eläkeiässä monet sodan koskettamat ihmiset ovat tunnistaneet yhteisiä kokemuksiaan. Aikuiset sotaorvot, evakkolapset ja sodan aikana Ruotsiin viedyt lapset ovat perustaneet vertaistukiryhmiä.

Ryhmät ovat antaneet mahdollisuuden jakaa lapsuuteen liittyviä muistoja ja niihin liittyviä tunteita ja tulkintoja.

Olen nyt aivan eri ihminen ja seison selkä suorana. Vertaistukiryhmän jäsenistä on tullut elinikäisiä ystäviä. Itketään ja nauretaan yhdessä.

Nainen, 75

Toimittaja Barbro Björkfeltin televisio-dokumentissa Sankarilapset aikuiset sota-orvot kertovat, että vertaisille puhuminen on merkinnyt heille parantavaa kokemusta.

Eräälle sotaorvolle on tärkeää muistaa, kuinka isä oli kantanut häntä hartioillaan viimeisenä päivänä ennen sotaan lähtöä.

On vapauttavaa puhua asioista sellaisten ihmisen kanssa, jotka ymmärtävät ne ilman monimutkaisia selityksiä. Kun on mahdollista jakaa menneisyyteen liittyvää tuskaa, kokee myös iloa, jota asioiden läpikäyminen antaa.

Kannattelija-sukupolven taakka

Valtiotieteiden tohtori Sari Näre puhuu ”kannattelija-sukupolvesta”. Niin sota- aikana kuin muissakin vaikeissa tilanteissa lapset saattoivat joutua kannattelemaan vanhempiaan sen sijaan, että vanhemmat olisivat kannatelleet lapsiaan näiden surussa.

Vanhempien huoli, pelko ja poikkeava käytös tulivat osaksi lapsen psyykkistä todellisuutta.

Äiti suri sota-ajan menetyksiä kuolemaansa asti. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että minulla on oikeus olla onnellinen, vaikka äidin elämä oli vaikeaa.

Nainen, 63.

Jos äiti voi huonosti, tyttären on vaikea ”ylittää” äitinsä kohtaloa. Hän tuntee surua ja syyllisyyttä siitä, että omassa elämässä on ollut enemmän valinnanmahdollisuuksia kuin äidillä.

Jos suvussa on vaiettuja, raskaita salaisuuksia, ne eivät poistu itsestään vaan jäävät kummittelemaan mieleen ja tulevat esille seuraavissa sukupolvissa. Eläkeikää lähestyvä lapsenlapsi saattaa itkeä punaorvon, sisällissodassa vanhempansa menettäneen isoisän elämää.

Lapin sodan myötä saksalaisista sotilaista tuli vihollisia ja heidän suomalaisista rakastetuistaan halveksittuja, huonoja naisia. Heidän aikuiset lapsensa ovat usein vasta äidin kuoltua alkaneet etsiä tietoa tuntemattomiksi jääneistä isistään.

Toimittaja Katarina Baer on kirjoittanut saksalaisista isovanhemmistaan kirjan He olivat natseja. Baerin molemmat isoisät olivat kuolleet sodassa, toinen Suomessa, toinen Saksassa. Jo lapsena hän oli ihmetellyt, miksi Suomen-isoisää muistettiin sankarivainajana, mutta Saksan-vaarista ei puhuttu mitään eikä hänen haudallaan käyty.

Tutustuminen kansallissosialisteihin liittyneiden isovanhempien elämään auttoi Baeria ymmärtämään heidän valintojaan, vaikka hän ei niitä voikaan hyväksyä.

”Totuus on parempi kuin se, että asioista vaietaan”, Katarina Baer toteaa.

Muistot luodaan uudelleen

Marja Saarenheimon mukaan muistaminen on aktiivinen prosessi. Tietyllä tapaa muistot luodaan aina uudelleen, kun ne nostetaan esiin. Ne ovat ikään kuin keskeneräisiä taloja, jotka rakennetaan muistelemisen aikana heränneistä mielikuvista.

Sisäisessä maailmassani on moni asia kesken, ja niin saakin olla. Käsitys itsestä ja asioista yleensä muuttuu koko ajan elämänkokemuksen karttuessa. Näin on käynyt selvimmin suhteessa avioeroni syihin. Näen syyt nykyään paljon laajemmin kuin eroni aikaan.

Nainen, 65

Kun ikäihmiset pohtivat elämänvaiheitaan, kyse ei ole tarpeesta tehdä yhteenveto elämästä. Oman tarinan sulkeminen voi merkitä jopa epätoivoa: oliko tässä kaikki? Kyseessä ei olekaan pisteen laittaminen elämälle, vaan tähänastisen elämän syvempi ymmärtäminen ja arvostaminen. ●

Julkaistu: 9.8.2018