Miksi avoimissa suhteissa olevat eivät kerro seksihurjasteluistaan vaan luennoivat tunteistaan?
Olisiko jo vaikenemiseen perustuvan ihmissuhdevallankumouksen aika, kysyy Tuija Siltamäki.
Ensimmäiset sanat, jotka viimeksi yleiseen saunaan mennessäni kuulin, olivat: mulla on aivan hirveä koirakuume.
Koska ihmiset ovat edellisen kirjoitelmani jälkeen lähetelleet minulle jo kylliksi koiriensa kuvia ja sairauskertomuksia – kiitos muuten niistä – katsoin parhaaksi poistua paikalta. Toisinaan on parempi onni. Eräänä ankeana alkuviikon iltana törmäsin kuumuudessa tuttavaani, joka oli osallistunut viikonloppuna polyamorikkojen juhliin ja koki, kroonisesti juorunnälkäisen tuttavansa onneksi, tarvetta kokemuksen purkamiseen.
Seurasi tavanomainen helsinkiläisten kolmekymppisten keskustelu, jossa sanotaan sellaisia asioita kuin "ai onko NIILLÄKIN avoin suhde", "mikäs homma niillä muuten on", "mikä vittu on metamuru" ja tietenkin "no mutta mikäs siinä, jos ovat onnellisia".
”Yhtäkkiä televisiossa etsittiin rakkautta pallit paljaana, podcasteissa vertailtiin vibraattoreita ja jaksoja nauhoitettiin sängyssä seksin jälkeen.”
Kulunut vuosikymmen on ollut ihmissuhdevallankumousten aikaa. Tinder tuli Suomeen, ja nettideittailusta tuli säälittävän sijaan hauskaa. Poikia pystyi tilaamaan kotiin kuin halpaa pikaruokaa, ja pian kallista pikaruokaa pystyi tilaamaan kotiin kuin poikia. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt hyväksyttiin ihmisten joukkoon, ja Me too -liike pakotti joukon pervoja ulos koloistaan.
Vuosikymmenen lopussa ihmiset löysivät itsestään uudenlaista halua ja kykyä avoimuuteen, eivätkä enää hävenneet suhteistaan ja sukupuolielämästään puhumista. Yhtäkkiä televisiossa etsittiin rakkautta pallit paljaana, podcasteissa vertailtiin vibraattoreita ja jaksoja nauhoitettiin sängyssä seksin jälkeen.
Ja "mikäs siinä"!
On aina lähtökohtaisesti myönteistä, jos ihmiset keksivät keinoja tehdä elämästään hauskempaa ja olla vähemmän ahdistuneita asioista, joista ei tarvitsisi olla ahdistunut. Mukavampihan näitä lopunaikoja on viettää sängyssä rakastajan kanssa kuin yksin puhelinta doomscrollaten, ja nälkäisimpien seksuaaliopportunistien kannalta myönteisiä ovat tietysti kaikki kehityskulut, jotka johtavat potentiaalisten pantavien määrän lisääntymiseen markkinoilla.
Kaupunkilaisten melko nuorten liberaalien viiteryhmässä avoimet suhteet ja erilaiset järjestelyt ovat olleet jo niin pitkään niin tavallisia, että hämmästystä herättää pikemminkin se, jos joku tavoittelee traditionaalista kahden ihmisen välistä lapsiin ja naimisiin tähtäävää ihmissuhdetta. Sen sai polyamorikkojen juhlissa huomata myös tuttavani, joka ei asian arkaluontoisuuden takia halua esiintyä omalla nimellään. Hänen monogaaminen suhteensa oli herättänyt tilaisuudessa "paljon hyviä keskusteluja".
Epäilemättä. The talking in our relationship has replaced the fucking in our fucking relationship, linjasi arvostettu ihmissuhdefilosofi Samantha Jones jo vuonna 2001, ja sittemmin ongelma on laajentunut yksittäisistä fiktiivisistä ihmissuhteista koskemaan koko yhteiskuntaa.
Jos jo vanhanaikaisten kahden hengen suhteiden puiminen käy helposti viimeistään toisen viinipullon kohdalla hiukkasen tahmeaksi, kuvitelkaa vaivalloisuuden määrää, kun osapuolten lukumäärä moninkertaistuu. Puoli pulloa menee jo mukana olevien henkilöiden motiivien, keskinäisten suhteiden ja etenkin suhteen sääntöjen esittelemiseen, vähän kuin olisi eksynyt punaviinipäissään Anna Kareninan henkilöhakemistoon ja törmännyt siellä kodinkoneen käyttöoppaaseen.
Uteliaan kuulijan kannalta harmillista on myös se, että avointen suhteiden harrastajat keskittyvät luennoissaan yleensä reflektoimaan suhteiden herättämiä ristiriitaisia tunteita sen sijaan, että raportoisivat vaikkapa seksihurjasteluistaan. (Sikäli kuin sellaisia edes on, puhe, puute, jne, you do the math.)
Harvemmin he myöskään kertovat todellisia syitään suhdemuodon valitsemiselle.
Minusta aivan validi vaikutin avoimeen suhteeseen ryhtymiseen on esimerkiksi se, että eroaminen pitkästä suhteesta olisi omaisuuden ja lasten takia hankalaa, mutta joskus olisi kiva leikkiä muidenkin ihmisten kanssa, etenkin ilman yksinjäämisen riskiä. Jos homma menee "reisille", voi tulla kotiin hyväksyttäväksi. Samoin se, että on hieman itsekeskeinen ihminen, joka priorisoi oman halunsa hauskanpitoon ja uusien ihmisten "tapaamiseen" puolison omistushaluisuuden edelle.
Eihän se tietenkään itseymmärryksen kannalta yhtä imartelevaa ole kuin vaikkapa suhdeanarkistiksi julistautuminen, mutta mitä sitten? Ei kukaan pakota siitä kertomaan.
”Muualla yhteiskunnassa trendit osoittavat selvästi kohti taantumusta ja menneisyyttä, mikseivät siis ihmissuhteissakin?”
Ennen vanhaan keski-iän kriisiä ilmaistiin polyamorian sijaan polttomoottoreilla ja salasuhteilla. Pikkujouluissa, kokoelmahuoneessa tai risteilyillä saattoi "sattua jotain" ja sen sijaan, että tapauksesta olisi tehty henkistä ja emotionaalista kasvua esittelevä mediatuote, kaikki resurssit käytettiin sen salailemiseen. Kenellekään ei kerrottu, kukaan ei saanut tietää ja mikä parasta, kukaan ei joutunut kuuntelemaan.
Ehkä aika on pian kypsä seuraavalle suhdevallankumoukselle. Muualla yhteiskunnassa trendit osoittavat selvästi kohti taantumusta ja menneisyyttä, mikseivät siis ihmissuhteissakin?
Pian radikaaleinta ihmissuhdeanarkismia voi olla yksityisasioista vaikeneminen. Kehtaaminen on tullut tiensä päähän. On häpeän aika.
EDIT 8.12. klo 10.05: Lisätty kolumnista tippunut viimeinen kappale sekä lause toisen jakson alkuun.
