Hiljaisuus ei ole ikinä neutraalia – Se on tila, jonka jonkun muun ääni kyllä täyttää

Konsensukseksi mielletty yksimielisyys ihmisarvosta, tasa-arvosta ja heikoimmista huolehtimisesta on alkanut kääntyä. Se, mitä aiemmin pidettiin moraalisesti itsestään selvänä, kyseenalaistetaan nyt yhä useammin.

Tilalle on tullut puhetapa, jossa korostuvat kovat arvot: tehokkuus, rajat, kuri ja kilpailu. Yhteisvastuu muuttuu yksilön vastuuksi, empatia heikkoudeksi ja ihmisarvo taloudelliseksi laskelmaksi. Keskustelun ytimessä ei enää ole kysymys siitä, mikä on oikein, vaan mikä on ”realistista".

Tämä ei ole vain muutos sävyissä – se on muutos suunnassa. Kun arvoista aletaan puhua ehdollisesti, kun ihmisyyden perusperiaatteet jäävät turvallisuusretoriikan ja budjettikehysten jalkoihin, liikutaan vaarallisella alueella. Hiljainen hyväksyntä kovuudelle murentaa pohjaa, jonka varaan demokratia ja ihmisoikeudet on rakennettu.

Tällä hetkellä Suomessa ja koko maailmassa käydään arvotaistelua siitä, millaiset arvot katsotaan normaaleiksi. Arvot eivät ole pysyviä vaan ne voivat muuttua – ja juuri siksi niihin on syytä suhtautua vakavasti. Suomi on hyvin konsensusorientoitunut yhteiskunta. Kun jokin ajatus saa kannatusta, siitä muodostuu nopeasti vallitseva kanta. Tämä voi johtaa siihen, että vaihtoehtoiset näkemykset eivät saa tilaa tai niitä ei jakseta käsitellä kunnolla.

Esimerkiksi NATO-jäsenyys: ensin enemmistö vastusti, sitten kannatti – mutta välissä ei käyty laajaa, ristiriitoja kestänyttä keskustelua. Suomalaiset ovat monista asioista yksimielisiä usein järkeenkäyvistä syistä, kuten vaikka Venäjän uhan edessä, mutta osin myös siksi, että erimielisyys on meille niin epämiellyttävää.

Sosiaalinen media on osaltaan muuttanut käsitystä siitä, mitä pidetään yleisenä mielipiteenä. Kaikista äänekkäimmät keskustelijat pääsevät herkästi muodostamaan käsityksen siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä. Juuri siksi hiljaisuus ei ole neutraalia. Se on tila, jonka jokin muu ääni kyllä täyttää.

Tämän takia meidän on oltava tarkkana sen suhteen, millaisten arvojen annamme vallata tilaa kaikessa hiljaisuudessa. Yhteisen suunnan muutos tapahtuu askel kerrallaan ja siksi yhdenkin hiljaisuuden rikkominen on tärkeää. Konsensuksen kääntäminen ei useinkaan tapahdu suurin harppauksin, vaan vaatii rajauksia: on hyväksyttävä, että kokonaisuutta ei voi muuttaa yhdellä iskulla, vaan keskityttävä yhteen pieneen palaseen kerrallaan, askel kerrallaan. Tämä kärsivällinen, systemaattinen työ on avain muutokseen.

Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani. Kun edistin erillislainsäädäntöä tyttöjen sukuelinten silpomisen kieltämiseksi, kohtasin alussa voimakasta vastustusta. Aihe koettiin liian vaikeaksi, jopa liian kulttuurisidonnaiseksi. Lakialoite nähtiin radikaalina. Ihan kuin ihmisarvon puolustaminen olisi ollut jokin äärimmäinen kanta. Mutta emme luovuttaneet, vaan lähdimme muuttamaan konsensusta. Toistimme yhtä ja samaa itsestään selvää asiaa. sitä, että jokaisella tytöllä on oikeus kehoonsa. Samalla keskityimme yhteen ratkaisuun: siihen, että silpominen pitää kieltää lainsäädännöllä. Kun kuuntelimme, perustelimme ja ennen kaikkea kerroimme tyttöjen tarinat, jotain alkoi tapahtua julkisessa keskustelussa ja ihmisten ajattelussa. Ymmärrys kasvoi. Se, mitä alussa vastustettiin, alkoikin näyttäytyä juuri siltä, mitä se oli: välttämätöntä.

Juuri nyt tällaista työtä pitää tehdä, jotta kovista arvoista ei tule konsensuksen perusta. On ratkaisevaa, että myös tavalliset suomalaiset osallistuvat keskusteluun, tapahtui se sitten illallispöydissä tai sosiaalisessa mediassa. Jokaisella, joka uskoo ihmisarvon merkitykseen, on vastuu sanoa se ääneen.

Ihmisyys ei ole ylellisyyttä tai inhimillisyys epärealistista – ne ovat sivistyksen elinehto.